Ihmeelliset asiat

Maapallo, aurinko ja kuu
Tähdenlennot, ilotulitukset.
Näistä vähän vakavoituu.

Napa, masu, ja varpaat
Sormet, kynnet ja valkoiset hampaat.

Linnut, puput ja oravat.
Kärpäset, hämähäkit ja etanat.

Vitsit, tarinat, jutut ja kyselyt.
Sadut, keskustelut ja ihan turhat höpöttelyt.

Monta asiaa, kaikki uutta.
Välillä naurattaa, jännittää, pelottaa.
Kaikki on kovin suurta.

Traktorit, lentokoneet ja automerkit.
Laivat, ufot ja muiden lasten kaikki leikit.

Syksy, puut ja ne vaahteran lehdet.
Kivet, tammenterhot ja lätäköiden roiskuvat vedet.

Kohta on talvi ja tuleeko lunta.
Miksi ei ole jo joulu? En saa unta.

Silmät sulkeutuvat ja uni tulee väkisin.
Yöllä, jos herää ja pelottaa, tahtoo vain isin.

Päätä paijataan. Nuku vaan.
Huomenna taas jatketaan.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 6)

Eihän siinä vierähtänyt kuin melkein puoli vuotta edellisen kortin kirjoittamisesta. Tässä tämä nyt kuitenkin tulee:

Mitä mä sanoin? –kortti.

Tämä kortti on hyvin läheistä sukua ”itku pitkästä ilosta” –kortille. ”Itku pitkästä ilosta” on kuitenkin ennakkovaroitus, kun taas ”Mitä mä sanoin?” on jälkiviisauden kirkas kruunu.

Muistan lapsuudestani ne lukemattomat kerrat, kun kaadoin kaakaot pitkin pöytiä. Kotona ja kahvilassa, huoltoasemalla ja kyläpaikassa. Ihmettelin aina äitini suurta viisautta, kun hän etukäteen yritti varoittaa minua ja veljiäni mukin kanssa temppuilusta. Kun sitten aina korviini kantautui tuo tuttu ”Mitä mä sanoin?” –lausahdus, pystyin vain ihmettelemään, miten se äiti tälläkin kertaa arvasi, että tässä kävisi näin.

Nyt tiedän.

Se tapahtuu joka ruokailussa. Jos ei nyt ihan joka kerta, niin ainakin päivittäin. Kaadan maitoa mukiin. Toistan kuin papukaija vuorosanani: ”Muista juoda varovasti.” Katson pöydän toiselta puolelta pieniä käsiä, jotka viuhtovat ilmassa. Toistan vuorosanani uudelleen. ”Varo sitä mukia.” Katson, kuinka pieni autoksi pureskeltu leipäpala rallaa keittolautasen ympäri ja humps. Maidot ovat pöydällä, sylissä, tuolilla, lattialla ja vastapäisessä seinässä. Nousen, haen paperia ja rätin ja alan jälleen kerran siivota. Tässä kohtaa näytelmä päättyy kliimaksiin. ”Mitä mä sanoin?”

Ja sama toistetaan uudelleen ja uudelleen.

Tänään mieheni siivosi mehukeittoa aamupalapöydässä ja minä maitoa lounaalla. Jälleen kerran vaihdetaan vaatekerta. Toisella puolella pöytää pikku Brutus hihkuu syöttötuolissaan isoveljen järjestemälle Dinner & Show –tilaisuudelle. Sinäkin. Pienestä se alkaa se liittoutuminen. Kaikki yhden ja yksi kaikkien äitiä vastaan. Tällaisia ajatuksia sitä ihminen saa kontatessaan lattialla rätti kädessä kahden pienen lapsen toimiessa työnjohtajina.

”Mitä mä sanoin?” on lausahdus, joka on pakko sanoa. Vaikka siitä ei ole mitään hyötyä. Mitä se enää auttaa, jos varoituksetkaan eivät toimittaneet työtään. ”Mitä mä sanoin?” taitaakin olla enemmän sanojaa kuin kuulijaa varten.

Ehkä väsynyt äiti vain tarkistaa itseltään, onko hänen todellisuudentajunsa jo niin vinoutunut, ettei hän tiedä, mitä hän suustaan päästää.

Mitä mä sanoin?

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5) Itku pitkästä ilosta -kortti

Kerää koko sarja!

Pasta

Ovat kirjoitteluvälit hieman pidentyneet. Tämä johtuu siitä, että arki on vienyt mukanaan. Elämä on soljunut suhteellisen tasaisesti läpi pyykkivuorien, ulkoilujen ja uhmaraivareiden. Iltaisin olen myös syysinnostuksissani keskittynyt tavallista enemmän fyysisen kuntoni ylläpitämiseen. Henkinen treenaaminen blogin kanssa on siis jäänyt vähemmälle.

Tänään on kuitenkin ollut aika pastamainen päivä. Ymmärrän, että kaikille lukijoilleni lasten jätteistä jauhaminen ei ole yhtä arkipäiväistä kuin hiekkalaatikon vartijoille. Tästä syystä olenkin ottanut käyttööni sisäisen sensuurin ja käytän taktisissa paikoissa termiä pasta.

Aloin tottuneesti vaihtamaan vauvan vaippaa välipalan jälkeen. Pahaa aavistamatta höpötin höpöhöpöjuttuja vanhemman lapsen kanssa. Vanhempi lapsi tyhjensi astianpesukonetta (lapsen kehitysaskeleen ujuttaminen puolihuolimattomasti mukaan = 1 hyvä äiti piste) ja selosti toimintaansa keittiössä minun vastaillessa olohuoneessa. Vaihdoin vaippaa sylissäni, koska ajattelin sen sisältävän vain jotain harmitonta. Tämän seurauksena havahduin todellisuuteen, jossa sohva, lattia, housuni ja paitani olivat pastassa.

Saatoin päästää pienen parkaisun, minkä seurauksena kaksivuotias rynnisti paikalle ihmettelemään tilannetta. Yritin kimittää vanhemmalle lapselle käskyjä pysyä kauempana ja samalla roikotin rimpuilevaa pienempää käsissäni. Pyrkimykseni oli pitää pastainen vauva irti pastaisista vaatteistani, ettemme olisi entistä enemmän pastassa.

Muutama nopea lasku kymmeneen ja ratkaisun etsiminen. Rynnistin vessaan ja samalla jatkoin käskyjen kimittämistä vanhemmalle. Molempia lapsia alkoi kikatuttamaan äidin hätääntynyt tila. Hätääntynyt äiti ei löytänyt vielä tilanteesta kikattamisen aihetta.

Onneksi ihminen on terävimmillään nurkkaan ahdistettuna. Adrenaliiniryöpyssä onnistuin taiteilemaan itseni ja vauvan eroon pastaisista vaatteista. Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.  Kunnes huomasin astuneeni pastaan ja näin ollen olin kuljettanut pastaa olohuoneesta vessaan asti.

Pestyäni itseni, vauvan, lattian, sohvan, lipaston päällisen (älkää enää edes kysykö) huokaisin helpotuksesta.

Silloin nenääni leijaili tuttu pastan tuoksu isoveljen vaipasta.