Odota!

Joskus tuntuu, että elämällä on teemabiisejä.

Olen käynyt lukuisia keskusteluja siitä, mihin ihmiset ihastuvat uuden kappaleen kuulleessaan. Olen aina toitottanut olevani voimakkaasti ”sanat”-ihminen. Mieheni taas kiinnittää enemmän huomiota melodiaan. Minulle lyriikat ovat tärkeitä. Eläydyn laulujen tunnetiloihin voimakkaasti. Sävelkulku on toissijaista.

Mietin usein laulujen sanoja ja joskus mietin, kenelle minkäkin kappaleen omistaisin. Välillä aivan toisiin tilanteisiin tarkoitetut laulut löytävät uuden merkityksen omasta elämästäni.

Tällä hetkellä on useampana päivänä päässäni soinut: ”Odota, miksi karkuun juoksit niin varoen…” Samalla katson, kuinka pellavainen pää katoaa kikatellen kulman taakse. ODOTA!

Hoen tuota sanaa nykyisin kovinkin usein. Välillä terävästi sihisten: ”odota!!” tai ylimalkaisen suurieleisesti painottaen O-D-O-T-A!!!

Ja aina kuin salamaniskusta alkaa pääni sisällä soida 90-luvun Maki-syntikkabiitti ja Sanin ääni kaikuu korvissani: ”Huudon kuuleen…haa-aa-a-aaaaaaaa”

O:lla alkavan taikasanan toivon epätoivoisesti toimivan noissa karkailutilanteissa kuten myös ”annakeksiannakeksiannakeksiannakeksiannakeksi”-vänkäyksissä. Odotaodotaodotaodotaodotaodota.

ODOTA!

Kun miljoonannen kerran parkaisin tuon sanan, tajusin itse odottavani.

Älkää pelästykö. En ole raskaana.

Odotan jotain aivan muuta kuin lasta.

Odotan sitä, että saan istua ruokapöydässä koko jouluaterian ajan.

Odotan, että voin pitää samaa paitaa koko jouluaaton ilman, että siihen tulee räkää tai kakkaa.

Odotan, että jokainen perheenjäsen pesee itse oman takalistonsa.

Odotan, että lapset jaksaisivat katsoa putkeen kokonaisen Disney-piirretyn (90minuuttia!)

Odotan tulevia ihania toiminnantäyteisiä ja tapahtumarikkaita perhejoulujamme.

Hyviä vuoden 2012 viimeisiä päiviä!

Joulu on taas (ja lattiat täynnä puuroo)

Blogini sammahti loppusyksystä pieneen talviuneen ja yritän sitä jälleen hieman herätellä. Kovin on kuitenkin tokkurassa ja jäsenet jäykkinä.

Elämämme on vierähtänyt sen verran eteenpäin, että jälleen on yksi vauvavuosi takana ja yhtäkkiä kaksi taaperoa pöydän ääressä. Menneen vuoden arjesta selviytyminen on oikeastaan vaihtunut tasapainoisemmaksi lapsiperhe-elämäksi. Olen myös ottanut itselleni enemmän vapauksia ja suunnannut jälleen opiskelijaelämään.

Kulmat, joita vuoden aikana on hiottu, ovat pehmentyneet ja sen myötä äidin välitön purkamisen ja purnaamisen tarvekin vähentynyt.

On myös löytynyt tilanteita, jolloin veljekset leikkivät hetkittäin ihan kahdestaan ja saan vain katsoa vierestä (!). Tämä kuitenkin päättyy yleensä enemmin tai myöhemmin valtataisteluun ja pienemmän pahoitettuun mieleen. Huomaan toistavani samoja kliseitä, joita niin usein haukutaan. Kehotan isompaa ymmärtämään pienempäänsä ja pienempää lopettamaan jatkuvan mielensä pahoittamisen. Täysin realistisia vaatimuksia alle kolmevuotiaalle ja yksivuotiaalle.

Joulu on muutaman päivän päässä ja ihana joulukuu on antanut taas vanhemmille rutkasti työkaluja kiristykseen ja lahjontaa, joita välillä niin sumeilematta käytän. Tai miten niin välillä. Koko ajan. Jo on tullut uutta potkua pukemiseen, ruokailuun ynnä muihin kriittisiin paikkoihin, kun mainitsee pari hyvin valikoitua lausetta tirkistelevistä kääpiöistä. Odotan itse saavani paketista Vuoden äiti –palkinnon.

Saan vielä muutaman päivän nauttia tästä pelottelun tuomasta teko-auktoriteetista. Sitten joudun jälleen palaamaan perinteisempiin keinoihin. Kiristykseen ja lahjontaan. Ei kun…

No, mutta pahoittelen talviunta ja toivotan kaikilla äideille tsemppiä sinne lahjahelvetteihin ja hyvin suunniteltuihin ”tehdään pipareita koko perhe yhdessä” –teemailtoihin. Itku siinä tulee kuitenkin. Varoitan sitten etukäteen, että se Muumi-piparitalo on sama kuin pelaisi Kimbleä. Hankaluuksien keräämistä itselleen. Miksi piparitalossa pitää olla 6 (KUUSI) seinää?!

Muistakaa hymyillä edes niissä kuvissa! Saadaan lapsille vinouma muistoihin: ”Meidän äiti teki meidän kanssa AINA piparitalon ja kaikilla oli kivaa.”

Ihmeelliset asiat

Maapallo, aurinko ja kuu
Tähdenlennot, ilotulitukset.
Näistä vähän vakavoituu.

Napa, masu, ja varpaat
Sormet, kynnet ja valkoiset hampaat.

Linnut, puput ja oravat.
Kärpäset, hämähäkit ja etanat.

Vitsit, tarinat, jutut ja kyselyt.
Sadut, keskustelut ja ihan turhat höpöttelyt.

Monta asiaa, kaikki uutta.
Välillä naurattaa, jännittää, pelottaa.
Kaikki on kovin suurta.

Traktorit, lentokoneet ja automerkit.
Laivat, ufot ja muiden lasten kaikki leikit.

Syksy, puut ja ne vaahteran lehdet.
Kivet, tammenterhot ja lätäköiden roiskuvat vedet.

Kohta on talvi ja tuleeko lunta.
Miksi ei ole jo joulu? En saa unta.

Silmät sulkeutuvat ja uni tulee väkisin.
Yöllä, jos herää ja pelottaa, tahtoo vain isin.

Päätä paijataan. Nuku vaan.
Huomenna taas jatketaan.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 6)

Eihän siinä vierähtänyt kuin melkein puoli vuotta edellisen kortin kirjoittamisesta. Tässä tämä nyt kuitenkin tulee:

Mitä mä sanoin? –kortti.

Tämä kortti on hyvin läheistä sukua ”itku pitkästä ilosta” –kortille. ”Itku pitkästä ilosta” on kuitenkin ennakkovaroitus, kun taas ”Mitä mä sanoin?” on jälkiviisauden kirkas kruunu.

Muistan lapsuudestani ne lukemattomat kerrat, kun kaadoin kaakaot pitkin pöytiä. Kotona ja kahvilassa, huoltoasemalla ja kyläpaikassa. Ihmettelin aina äitini suurta viisautta, kun hän etukäteen yritti varoittaa minua ja veljiäni mukin kanssa temppuilusta. Kun sitten aina korviini kantautui tuo tuttu ”Mitä mä sanoin?” –lausahdus, pystyin vain ihmettelemään, miten se äiti tälläkin kertaa arvasi, että tässä kävisi näin.

Nyt tiedän.

Se tapahtuu joka ruokailussa. Jos ei nyt ihan joka kerta, niin ainakin päivittäin. Kaadan maitoa mukiin. Toistan kuin papukaija vuorosanani: ”Muista juoda varovasti.” Katson pöydän toiselta puolelta pieniä käsiä, jotka viuhtovat ilmassa. Toistan vuorosanani uudelleen. ”Varo sitä mukia.” Katson, kuinka pieni autoksi pureskeltu leipäpala rallaa keittolautasen ympäri ja humps. Maidot ovat pöydällä, sylissä, tuolilla, lattialla ja vastapäisessä seinässä. Nousen, haen paperia ja rätin ja alan jälleen kerran siivota. Tässä kohtaa näytelmä päättyy kliimaksiin. ”Mitä mä sanoin?”

Ja sama toistetaan uudelleen ja uudelleen.

Tänään mieheni siivosi mehukeittoa aamupalapöydässä ja minä maitoa lounaalla. Jälleen kerran vaihdetaan vaatekerta. Toisella puolella pöytää pikku Brutus hihkuu syöttötuolissaan isoveljen järjestemälle Dinner & Show –tilaisuudelle. Sinäkin. Pienestä se alkaa se liittoutuminen. Kaikki yhden ja yksi kaikkien äitiä vastaan. Tällaisia ajatuksia sitä ihminen saa kontatessaan lattialla rätti kädessä kahden pienen lapsen toimiessa työnjohtajina.

”Mitä mä sanoin?” on lausahdus, joka on pakko sanoa. Vaikka siitä ei ole mitään hyötyä. Mitä se enää auttaa, jos varoituksetkaan eivät toimittaneet työtään. ”Mitä mä sanoin?” taitaakin olla enemmän sanojaa kuin kuulijaa varten.

Ehkä väsynyt äiti vain tarkistaa itseltään, onko hänen todellisuudentajunsa jo niin vinoutunut, ettei hän tiedä, mitä hän suustaan päästää.

Mitä mä sanoin?

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5) Itku pitkästä ilosta -kortti

Kerää koko sarja!

Pasta

Ovat kirjoitteluvälit hieman pidentyneet. Tämä johtuu siitä, että arki on vienyt mukanaan. Elämä on soljunut suhteellisen tasaisesti läpi pyykkivuorien, ulkoilujen ja uhmaraivareiden. Iltaisin olen myös syysinnostuksissani keskittynyt tavallista enemmän fyysisen kuntoni ylläpitämiseen. Henkinen treenaaminen blogin kanssa on siis jäänyt vähemmälle.

Tänään on kuitenkin ollut aika pastamainen päivä. Ymmärrän, että kaikille lukijoilleni lasten jätteistä jauhaminen ei ole yhtä arkipäiväistä kuin hiekkalaatikon vartijoille. Tästä syystä olenkin ottanut käyttööni sisäisen sensuurin ja käytän taktisissa paikoissa termiä pasta.

Aloin tottuneesti vaihtamaan vauvan vaippaa välipalan jälkeen. Pahaa aavistamatta höpötin höpöhöpöjuttuja vanhemman lapsen kanssa. Vanhempi lapsi tyhjensi astianpesukonetta (lapsen kehitysaskeleen ujuttaminen puolihuolimattomasti mukaan = 1 hyvä äiti piste) ja selosti toimintaansa keittiössä minun vastaillessa olohuoneessa. Vaihdoin vaippaa sylissäni, koska ajattelin sen sisältävän vain jotain harmitonta. Tämän seurauksena havahduin todellisuuteen, jossa sohva, lattia, housuni ja paitani olivat pastassa.

Saatoin päästää pienen parkaisun, minkä seurauksena kaksivuotias rynnisti paikalle ihmettelemään tilannetta. Yritin kimittää vanhemmalle lapselle käskyjä pysyä kauempana ja samalla roikotin rimpuilevaa pienempää käsissäni. Pyrkimykseni oli pitää pastainen vauva irti pastaisista vaatteistani, ettemme olisi entistä enemmän pastassa.

Muutama nopea lasku kymmeneen ja ratkaisun etsiminen. Rynnistin vessaan ja samalla jatkoin käskyjen kimittämistä vanhemmalle. Molempia lapsia alkoi kikatuttamaan äidin hätääntynyt tila. Hätääntynyt äiti ei löytänyt vielä tilanteesta kikattamisen aihetta.

Onneksi ihminen on terävimmillään nurkkaan ahdistettuna. Adrenaliiniryöpyssä onnistuin taiteilemaan itseni ja vauvan eroon pastaisista vaatteista. Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.  Kunnes huomasin astuneeni pastaan ja näin ollen olin kuljettanut pastaa olohuoneesta vessaan asti.

Pestyäni itseni, vauvan, lattian, sohvan, lipaston päällisen (älkää enää edes kysykö) huokaisin helpotuksesta.

Silloin nenääni leijaili tuttu pastan tuoksu isoveljen vaipasta.

TESTAA JO TÄNÄÄN

Jonkun älyttömän päämärättömän nettisurffailun jälkeen päädyin Perhe-lehden testisivuille. Sehän on hyvä, että ihminen voi tehdä jos jonkinlaisia testejä, että oppisi tuntemaan itsensä paremmin. Ihminen voi saada paljon vastauksia elämänsä kysymyksiin tekemällä muun muassa Mikä sieni olet? –testin.

Sivustolta löytyy paljon testejä, joista ainakin kuusi oli suunnattu suoraan äideille. Voin testata, millainen eläinäiti olen, olenko lastenvaatefriikki, kuinka väsynyt olen (sopisi ilmeisestikin edellisen kirjoituksen perusteella) tai olenko ilkeilijä-äiti.

Pelkästään miehille löytyi vain yksi testi: Isä, testaa tuetko puolisoasi (onko sinusta johtajanaisen mieheksi?)

Mies voi siis testata pystyykö hän tukemaan väsynyttä, lastenvaateaddikti, ilkeilijä puolisoaan, joka on tatti ja norsu. Hyvä me johtajanaiset!

Insomnia

Wikipedia, kaikkien tietokirjojen äiti (vai lapsenlapsi?), osaa kertoa:

Unettomuus (lat. insomnia) on tila, jossa ihminen ei yrityksestään huolimatta nukahda, pysy unessa tai hän herää jatkuvasti liian varhain. Unettomuus aiheuttaa alivireyttä, ärtymystä, keskittymisvaikeuksia, muistin pätkimistä, tinnitusta ja oppimisvaikeuksia.

Unettomuus on se, jolla vauvamahaisia ihmisiä pelotellaan. Kerrotaan pusseista silmien alla ja naureskellen toivotetaan onnea tulevaan. Vauvaperheiden insomnia eroaa muusta unettomuudesta sillä, että perheeseen saapuu asukas, joka kärsii kyseisestä vaivasta. Tai ei ilmeisesti kärsi. Vanhemmat toimivat sijaiskärsijöinä.

Olemme päässeet tutustumaan kunnolla kyseiseen vaivaan vasta tällä toisella kierroksella. Esikoisen kohdalla meitä armahdettiin suhteellisen kohtalaisilla valvomisilla.

Nyt ei.

Meillä on kannettu vuorotellen, hyssytelty, hyräilty, syötetty, lauleskeltu, silitelty, tassuteltu, mumistu hiljaisia kirosanoja huulien välistä, huokailtu syvään ja pyöritelty silmiä. Ja valvottu.

Muistan kerran viime talvena, kun työnsin tuplarattaita hangessa ja totesin, että päässäni ei ole lainkaan ajatuksia. Ei yhden yhtä ajatusta. En keksinyt, mihin olin lasten kanssa menossa ja mihin pitikään mennä. Kiersimme korttelin kerran ja menimme kauppaan.

Tällä viikolla valvomisen ympärille on laitettu isoja kirjaimia, kertomerkkejä ja potensseja. Hauskuudesta pitää aina maksaa hintansa. Olemme ryvenneet läpi jet lagin.

On hämmentävää, kuinka vähillä unilla ihminen tulee toimeen.

Unettomuudessa ovat myös lieventävät asianhaaransa ja positiiviset puolensa. (Every cloud has a silver lining.) Huumorin ei tarvitse enää olla kovin laadukasta, kun jo naurattaa. Omat kommellukset alkavat näyttää hyvältä komediasarjalta. Ei ole kiire mihinkään, kun ei muista, mitä pitäisi tehdä. Yöllä saa mielenkiintoisia ajatuksia, tulevaisuudenhaaveita ja tavoitteita. Ei tarvitse kuntoilla päivällä, kun askelmittarilukema täyttyy yöllä. Tämä, jos jokin on tehokasta ajankäyttöä. Miksi tuhlata aikaa nukkumiseen?

Saimme jet lagiin nimittäin kaupanpäällisbonuksena korvatulehduksen. Miten niin en koskaan voita mitään?

Unettomuus on siitä mielenkiintoinen vaiva, että väsymys tulee yleensä jälkikäteen. Silloin, kun saa taas nukkua. Sitten ei enää muuta haluaisi tehdäkään. Unettomuus on myös vaiva, jonka taakan unohtaa heti, kun on saanut univarastot täytettyä. (Tämän takia monissa perheissä on enemmän kuin yksi lapsi.) Sen vuoksi unettomuuteen voi myös olla hankala saada vertaistukea. Aika kultaa muistot.

Tämä onkin se avain. Jossain on se aika, joka tekee muistelusta kultaista. Mikään ei ole lopullista. Ympyrää kierretty makuuhuoneen matto vaihtuu muistoksi pienestä nyytistä, joka klo 3.42 vain tuhisi äidin rakastavassa sylissä. Unohtuu, että nyytti heräsi heti, kun sitä yritti laskea sänkyyn.

Meillä ollaan jo onneksi maratonin paremmalla puolella (tämä on lause, jota uskottelen itselleni) ja pallerot koisivat nallelakanoidensa välissä.

Sen vuoksi toivotankin kaikille oikein hyvää yötä ja kauniita unia.

Lentomatkustaminen lasten kanssa

Olemme kotiutuneet. Matkan loppupuoliskolla ei ollut kovin hyvät nettiyhteydet, joten päivittäminen jäi. Kirjoittelen muutamia juttuja matkasta vielä. Tässä ensimmäinen.

Kotimatkan TOP –hetket

·         Innostuksissaan aina päättömiä tavuja huuteleva taapero onnistuu kiljumaan lentokentällä turvatarkastuksen jälkeen tavuyhdistelmän: ”POOOOMMMMIIII!”

·         Taapero painaa jo toisen kerran lentokoneen istuimen käsituessa olevaa kutsunappia.

·         Vauva kiljuu kuin pieni porsas, kun muut matkustajat yrittävät katsoa elokuvaa/nukkua. Ei paljon naurata neuvolan ”leikkii äänellään”-lausahdukset.

·         Välilaskulentokenttämme Heathrown innokas turvatarkastusvirkailija käy läpi jo Yhdysvaltojen puolella kerran tutkittuja lastenruokiamme ja toteaa ystävällisesti: ”Puolet näistä on avattava ja niitä on maistettava.”

·         Lentokoneessa taapero ehtii sekunnin sadasosassa napata sukan pois jalastaan (taas) ja katson musta-oranssin vaatekappaleen liitävän ilman halki kanssamatkustajien päiden yli muutaman rivin päähän.

·         Esikoisen vaippa falskaa ja housut sekä lentokoneen penkki ovat märkiä.

·         Suunnitelma ”Nukutetaan vauva ennen koneeseen menoa” murenee palasiksi, kun vauva herääkin jo ennen kuin edes rullataan kiitotietä ja on pienien tirsojen jälkeen entistä virkeämpi.

·         Kotiin pääseminen ja pään laskeminen omalle tyynylle. Hetkeksi. Jet lagista toipuvat lapset luulevat olevansa yöunien sijaan päiväunilla.

Monkey Bars

New Yorkin leikkipuistot ilahduttivat meitä muutamaan otteeseen. Puistoja on paljon eli kauan ei tarvinnut etsiä paikkaa, jossa purkaa rattaissa kerättyä energiaa.

Leikkipuistoissa tuntui aina olevan "perussetti" eli keinut, hiekkalaatikko (joka oli monesti betonista valettu) ja kiipeilyteline. Ainakin näin kesäaikaa lapsien iloksi oli usein myös jonkinlainen suihkulähde, joka oli tarkoitettu leikkimiseen. Suurta iloa tuntui tuo kyseinen elementti erityisesti tuovan. Battery Parkista löytyi myös monia aikuisiakin kiinnostanut suihkulähde, jossa vesi syöksyi yllättäen ja satunnanvaraisesti vaihtelevista paikoista.

Nämä kuvat on otettu 49th Streetin puistosta nimeltä Mac Arthur Playgroynd.

Avaruusruoka

Täältä on löytynyt tällaisia ihania soseita vauvalle. Näitähän on Suomessa myös ainakin hedelmäsoseina, mutta täällä myös lihasoseina. Nami nami.

Näiden käyttö on helppoa kuin heinänteko. Korkki vain auki ja avaruusruoka vauvan suuhun. Slurps ja kylmä kanapata on kadonnut masuun. Ei lusikoita, ei sotkua.

Naureskelin näille avaruussoseille ja mietin, miten lapset oppivat täällä syömään itse, kun ruoka tulee kuin tipasta laittaisi. Kysymykseeni kuitenkin vastattiin Times Squaren valtavassa Toys 'R' Us -lelukaupassa, jonka yhteydessä on Babies R Us -osasto. Sieltä löytyi nättejä mikroruoan näköisiä annoslaatikoita, jotka sisälsivät muun muassa valmiita porkkana- tai omenakuutioita. Lapsesi sormiruokailuun. Of course Organic!

No niinpä tietysti.

Concrete jungle (where dreams are made)

No niin. Täällä sitä ollaan. Isossa omenassa. Loma on alkanut oikein mukavasti.

Lentomatka tänne oli mielenkiintoinen, jos voi näin diplomaattisesti asiaa kuvata. Joka kerta, kun olen lukenut tai kuullut pitkän matkan lennoista lasten kanssa, on korviini kantautunut vain tyytyväistä hyminää ja yleispätevä "ihan hyvin" olan kohautus.

No, ensimmäiseksi muksuthan eivät nukkuneet koko lennon (suora lento) aikana kuin tunnin. Hytkytellessäni vauvaa koneen takaosassa lentoemäntien kiusana ties monennetta kertaa oli ainoa ajatukseni jo keskustelupalstoiltakin tuttu kysymys: miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa?

Olen aikoinani todennut äidilleni, että lasten kanssa on turha matkustaa silloin, kun ovat vielä sen ikäisiä, etteivät muista mitään. Äitini muistutti sanoistani myös saattaessaan perhettäni lentokentälle Suomen päässä. Periaatteet on tehty rikottaviksi, on minun mottoni!

Siellä minä tosiaan olin 11 kilometriä Islannin yläpuolella kahden yliväsyneen lapsen kanssa ja paheksuvien katseiden ympäröimänä. Emme siis tietenkään saaneet lentoyhtiöiden mainostamaa baby baskettia, koska kaikki eturivin paikat oli ostettu. Baby basket on siis tapana iskeä seinään kiinni, mutta lennollamme oli ehditty nuo kaikki paikat jo lunastaa suuremman jalkatilan toiveissa. Yhtään toista sylivauvaa ei siis lennolla kuitenkaan ollut, joten jäi koppa käyttämättä. Saatoin ehkä lapsellisesti mulkoilla eturiviläisiä kulkiessani ohi vauva (kännykän oikeinkirjoitusohjelma korjasi tässä kohtaa vauva-sanan vaivaksi...hmmm) sylissäni.

Kaiken kaikkiaan homma sujui siedettävästi. Lentoemot olivat ihania ja tekivät kaikkensa, että viihtyisimme ja homma menisi sujuvasti (eli häiritsisimme muita matkustajia mahdollisimman vähän). Koneessa oli muutamia ihania ihmisiä kuten nuori mies, joka ilmoitti olevansa pienen lapsen isä ja voivansa kantaa vauvaa puolestani, jos väsyisin(!!)

Viimein myöhään yöllä Suomen aikaan kulkiessamme pitkin hikisiä pimentyviä New Yorkin katuja iltapalaksi ostetut pizzan palat pahvilautasilla fiilistelin ihanan suurkaupungin sykettä ja tiesin vastauksen kysymykseen, miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa.

Siksi.

We're the Kids in America

Howdy,

Tämä perhe suuntaa muutaman yön päästä kesäloman toiselle puoliskolle ja lentää Atlantin yli Liisan Ihmemaahan. Tarkoituksena on päivittää reissusta kokemuksia lasten kanssa matkustamisesta, mahdollisesti kuvien kera. Olen itse yrittänyt löytää netin syövereistä ihmisten kokemuksia, mutta aika nopeasti sitä eksyy ketjuun, jossa väitellään matkustamisen tarpeellisuudesta eikä jaeta itse matkustuskokemuksia.

Toivon, että oman matkakertomukseni kautta rakentuisi yksi kokemus matkailusta kauas lasten kanssa (toivottavasti ei varoittava esimerkki).

Jos päivittäminen ei syystä tai toisesta onnistu, pahoitteluni. Postauksia tulee sitten syyskuun lopussa.

Jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, kysy tai ehdota!

Sirkus

Meillä pyörii sirkus. Päivittäin. Etenkin iltaisin. Ruokapöydän ympärillä.

Jossain vaiheessa omasin periaatteet kuten ”ei leluja pöytään” ja ”vauvaa ei harhauteta viihdykkeillä, että hän söisi paremmin”. Tänään heräsin todellisuuteen, jossa itse laulan Postimies Patea englanniksi, lasten isä taputtaa käsiään päänsä yläpuolella ja isoveli yrittää kiljahdella ja houkutella vauvalta ulos nauruja.

Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Pieni sirkustirehtööri nököttää jokaisella aterialla syöttötuolissaan ja kääntää päänsä inhoten pois, kun puurolusikka lähestyy suuta. Tanssikaa apinat, tanssikaa.

Ja apinathan tanssivat.

Hypimme ja pompimme, osoittelemme vuorotellen lamppua ja kelloa. Puhumme typeräsi: ”Missä on lamppu? Lamppu. L.A.M.P.P.U. Sielläkö se lamppu on? No siellä se on. Tui tui tui.” Ja samalla yritän puolihuolimattomasti ujuttaa puurolusikkaa kohti suuta. Mutta ei. Suu pysyy kiinni. Tai vääntyy korkeintaan alaspäin ja itku alkaa.

Näiden sirkuspellejen työehtosopimus ei ole häävi. Palkka kuitenkin houkuttelee kummasti. Hyvin syöty iltapuuro tarkoittaa nimittäin hyviä yöunia. Kyllä sitä alkaa yllättäen tehdä mieli jonglöörata ja seisoa päällään.

Olen joskus kuullut, että taikuritkin harhauttavat yleisöä, jolloin tavallinen asia näyttää taialta. Siitä tässäkin on kyse.

Illuusiosta.

Tässä talossa vallitsee aistiharha, jonka myötä me olemme olevinamme auktoriteetteja ja määräävämme perheen marssitahdin. Samalla tavalla kuin vauvamme on syövinään puuroa.

?

Kyselyikä on harvinaisen tuttua kauraa kaikissa lapsiperheissä. Kevätkesän aikana alkoi meilläkin olla selvää, että kohta kommunikaatiota käydään syvällisemmällä tasolla kuin ”Kato äiti, auto!”

Juhannuksen jälkeen koitti tuo kaunis päivä, kun jossain keskustelun lomassa vilahti yksi hajamielinen ”miksi”. Huokaisin syvään ja toivoin salaa, että se olisi ollut vain poikkeus, joka vahvistaisi säännön, mutta se olikin korkki, joka aukaisi pullon.

Siitä päivästä alkaen on meillä käyty loputonta olemassaolon pohdintaa. Onneksi tiedon nälkää välillä tyydyttää perinteinen ”en tiedä”-vastaus.

Mitä sudenkorennot syö?

Miksi maa kiertää aurinkoa?

Mihin täti (tuntematon nainen) menee?

Miksi tuossa on apteekki?

Kuka on rakentanut tämän tien?

Miksi tuo auto on punainen?

Miksi en tykkää perunasta?

Mihin lentokone menee?

Miksi kerhossa pitää olla ilman äitiä?

Miksi tuulee?

Miksi on aaltoja?

Hätäisessä tilanteessa apuna on käytetty myös kypsää ja järkevää tapaa vastata epämääräinen ”siksi”. Ei niin toimiva ratkaisu.

Kolmannen asteen kuulustelut ovat mielestäni kuitenkin (ainakin vielä) kovin sympaattisia. Etenkin, jos ne säilyvät meidän kahden välisinä jutustelutuokioina eivätkä muita ihmisiä koskevina, kuten kesälomareissulla:

Miksi sedällä on iso maha?

Satu

Olipa kerran täydellinen äiti. Täydellinen äiti eli ihmisten ajatuksissa, iltapäivälehtien jutuissa, keskustelupalstoilla ja saavuttamattomissa tavoitteissa.

Kaikki tiesivät täydellisen äidin. Tunsivat henkilökohtaisesti tai olivat ainakin kuulleet juttuja. Todisteita itsestään täydellinen äiti jätti ympäriinsä. Hän muistutti olemassaolostaan television mainoksissa ja neuvoloiden oppaissa.

Täydellinen äiti oli nainen, josta muut naiset eivät kovin pitäneet. Naiset yrittivät silti epätoivoisesti etsiä täydellistä äitiä peilistä kuin lasikenkää sovittavat sisarpuolet. Miehet taas löysivät hänet usein lapsuudenkodistaan.

Tarinaa täydellisestä äidistä on kerrottu pitkään. Se on ollut opetuskertomus jokaiselle naiselle läpi vuosisatojen. Kohtalo, johon on naiset ovat yrittäneet asettua, koskaan kuitenkaan paikkaansa täysin saavuttaen. Täydellinen äiti on aina heijastanut takaisin kaikki ne virheet, joita naiset ovat yrittäneet piilottaa.

Täydellinen äiti ei kuitenkaan ole muuta kuin liian korkealle asetettu rima. Taruolento ja urbaanilegenda, puujalkavitsi ja sarkastinen huomautus.

Sen pituinen se.

Oma tahto

Äiti kasvoi tänään.

Kasvu ei ehkä ollut käyrien mukaista, mutta kasvoi kuitenkin. Välillä on ollut miinuskäyrää ja välillä plussalla. Pyrähdyksiä ja lisäkontrolleja.

Kasvun myötä uhmakin välillä vaivaa. Uhmaksi sitä ei vain ilmeisesti enää virallisesti kutsuta. Se on tahtoikä.

Äiti tahtoo.

Monenlaisia asioita. Välillä omat tahtokohtaukset on salakavalasti kääritty kultaiseen paperiin nimeltä "lapsen parhaaksi". Silloin ne menevät paremmin nikottelematta alas, vaikka jälkimaku voikin olla karvas.

Tämä äiti on kerran myöntänyt oman tahtonsa ihan julkisestikin. Alttarilla. Jonkinmoinen rituaali olisi pitänyt suorittaa varmaan silloinkin, kun äiti tahtoi olla äiti. Olisi pitänyt julkisesti vannoa vala. Tehdä sopimus. Silloin muistaisi ehkä sen tahdon paremmin kuin ne päivittäiset tahdot, jotka houkuttelevat viekkaudellaan.

En tarkoita, että äidin pitää luopua kaikesta (kuten omasta tahdostaan) tullessaan äidiksi. On vain hyväksyttävä, että omien tahtokohtausten edelle menee pieni ihminen.

Se voi tuntua joskus hurjalta ja kurjalta. Äidille voi tulla kiukkukohtauksia, eroahdistusta ja mustasukkaisuutta, kun ei vielä osaa hallita tunteitaan. Minäkin haluun!

Sitä kutsutaan kasvukivuksi. Ja kipeää se välillä tekeekin.

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä

Onneksi sitä ennen sentään osattiin.

Näin nykyvanhemmat piinaavat kasvatusalan ammattilaisia (Helsingin Sanomat 6.8.2012)

http://www.hs.fi/elama/N%C3%A4in+nykyvanhemmat+piinaavat+kasvatusalan+ammattilaisia/a1344134766136

Psykologi paheksuu suomalaisvanhempia – toimivat kuin Keski-Euroopan rupusakki (Aamulehti 11.9.2011)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696204136/artikkeli/psykologi%20paheksuu%20suomalaisvanhempia%20toimivat%20kuin%20keski-euroopan%20rupusakki.html

Vain Benetton kelpaa. Näin vanhemmat pröystäilevät lapsen vaatteilla (Iltalehti 12.7.2012)

 http://www.iltalehti.fi/perhe/2012071215838262_pr.shtml

Suomalaisvanhemmat säästävät laiskasti lapsilleen (Savon Sanomat 22.11.2011)

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/talous/suomalaisvanhemmat-saastavat-laiskasti-lapsilleen/1137775

Vanhemmuus hukassa (Kirkko ja Kaupunki 13.06.2011)

http://www.kirkkojakaupunki.fi/kannanotot/vanhemmuus-hukassa/

Lukijat: Nykylapset perheen hemmoteltuja päättäjiä (MTV3 Koti 11.8.2011)

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2011/08/1372312/lukijat-nykylapset-perheen-hemmoteltuja-paattajia

Hirviöteini vai huono kasvatus? Näistä virheistä vanhempia voi syyttää (Ilta-Sanomat 4.7.2012)

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288481244111.html

Tutkija varoittaa: Lihavat vauvat ovat vakava ongelma Suomessa (Aamulehti 15.5.2012)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194742973149/artikkeli/tutkija+varoittaa+lihavat+vauvat+ovat+vakava+ongelma+suomessa.html

Vaarallinen trendi: Odottavat äidit pysyttelevät hoikkina hinnalla millä hyvänsä (Iltalehti 17.6.2011)

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011061713910194_pr.shtml

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä (Helsingin Sanomat 26.7.2010)

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Vanhemmuuden+paineet+ovat++korvien+v%C3%A4liss%C3%A4/HS20100726SI1TL02dl3

”Edullinen, tuore, helppo”

Kaupassakäynti on yhtä rasittavan mukavaa kuin käsin tiskaaminenkin. Sitä on kiva kokeilla silloin tällöin, mutta pidemmän päälle se ahdistaa.

Olemme juuri niitä perheitä, jotka ajavat autolla valtavan automarketin parkkiluolaan ja kierrämme orjallisesti saman pyhiinvaellusreitin kuin edellisellä viikolla. Ensin pullonpalautukseen ja sitten kärryt, joiden kanssa pelottavista itsestään aukeavista porteista tavarahelvettiin. Maratonin jälkeen kassalle, jonka kanssa mumisemme yhtäaikaisesti jotain tervehdyksenomaista. Käymme aina saman tutun dialogin:

Haluatteko pakasteet pus…?

Kiitos.

Olen hämmennyksissäni, kuka kiittää ketä ja mistä kaupankassalla. Kassa kiittää saatuaan kortin ja minä kiitän, kun hän palauttaa sen vähemmän arvokkaana. Sitten tulee epämääräinen määrä kiitoksia, joiden tarkoituksesta en ole varma. Nykyään ei onneksi edes tarvitse puhua niin paljon kuin ennen, kun korttipäätteet ovat tulleet.

Ostamme aina samoja tuttuja tuotteita. Vilkuilen joskus sivusilmällä toisten ostoksia, vaikka niin ei saisi tehdä ja mietin, miksi ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tuttu karkkihyllyefekti. Lapsena saimme valita jotkin karkit karkkihyllyltä. Vaikka jokainen sai tehdä vapaan tahdon mukaisen itsenäisen valinnan, alkoi viimeistään kotimatkalla veljen valinta näyttää paremmalta.

Emme todellakaan ole niitä tyylikkäitä ihmisiä, jotka kulkevat kaupan pieni kori käsivarrellaan ja keräävät sinne kauniin ja sopivan määrän kivoja raaka-aineita illallista varten. Me olemme kilohintaa kyttääviä mammuttiannosten ostajia. Katson aina inhoten kukkuroillaan olevaa valtavaa kärryämme ja mietin, mihin me oikein aina survomme kaiken tuon ruoan. Pelkään kuollakseni sitä, millaisia kärryjä joudun raahaamaan, kun nälkäänsä huutaa kaksi teini-ikäistä poikaa. Toivon, että he harrastavat urheilun sijaan tietokoneita ja voin vain lykätä heidän käteensä lähipizzerian mainoksen ja kokispullon.

On kuntosalikäyntiä vastaava rasitus raahata saalis sitten vielä kassoilta omaan jääkaappiin asti. Onneksi välillä saa vielä sellaisia bonuksia, että kaksivuotiaan itse pakkaaman kauppakassin sisällä oli käynyt suihkusaippuaräjähdys ja pääsee puhdistamaan vaahtoavia perunoita.

Haluan kuitenkin sanoa ihmisille, jotka kokevat sisäistä vastustusta ja inhotusta automarketteja kohtaan, että te ette halua meitä sinne teidän sympaattiseen lähikauppaanne. Ette todellakaan. There is a time and a place for everything and everyone. Meidän kohtalomme on nyt tämä.

Ehdin saada jo tätä kirjoittaessani saman ahdistustilan kuin itse ostosreissulla, joten totean paremmaksi suunnata jääkaapille tutkimaan tämän viikon ryöstösaalista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Reilukerho

Pienet kädet tuuppaavat isän jalkoja:

”Töniminen on kivaa!”

Tuima äidillinen ilme kasvoille ja tutut torut: ”Ketään ei saa töniä. Onko sinusta mukavaa, kun joku tönäisee sinua? Nii-in, ei ole.”

Opetellaan reiluutta ja empatiaa, toisen ihmisen asemaan asettumista. Reiluus ei kuitenkaan ole niin helppoa minullekaan. Mitä on reiluus ja oikeudenmukaisuus? Saako töniä, jos tarkoitus on hyvä? Saako töniä ihan vähäisen, jos tarkoitus on hyvä?

Reilu kilpailu. Olympialaisten aikaan ajankohtainen aihe. Mitä reilu kilpailu itse asiassa on? Sitä, ettei kukaan huijaa. Sitä, että kaikki aloittavat samalta lähtöviivalta. Mutta eivät ne kuitenkaan aloita. Onko kilpailu koskaan reilua? Aina on häviäjiä. Riparilla huudettiin aina kisan lopuksi: kaikki voitti! Onko se reilua?

Entä empatia sitten. Kenen asemaan pitää asettua? Uhrin? Tekijän? Ketä pitää ymmärtää vai pitääkö ketään?

Äidille on selvästi tullut kyselykausi.

Helpointa on asettua omaan asemaansa. Etenkin silloin, kun on se uhri. Ja ehkä liian monesti tuntee olevansa. Vääryyttä huudetaan ja punaista korttia heilutetaan, kun omia oikeuksia on poljettu. Tuomari on puusilmä!

Lapsi saa kiellosta valtavat raivarit. Näen hänen itkuisissa silmissään tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Äiti ei ole reilu. Eikä varmasti tunnu kovin oikeudenmukaiselta. Äiti ei aina itsekään kerkeä hahmottamaan, onko täysin oikeudenmukainen ja reilu.

Rooli moraalinmittarina ja totuuden torvena on välillä monitahoinen. Oikeudenmukaisuuden veteen piirretty viiva pitää lapsille tehdä syväksi raja-aidaksi, jota ei saa ylittää. Vaikeus on mustavalkoisuudessa.

Kun kuitenkin haluaisi opettaa kaikki elämän värit.

Itsehoito

No niin! Nyt on jo valoa tunnelin päässä ja taas yksi tauti selätetty tässä taloudessa. Pienimuotoiset tuuletukset siis. Arki lähtee rullaamaan ja ehkä pienen karanteenin jälkeen uskaltaudumme muiden ihmisten joukkoon.

Ei ole kiva tauti tuo. Ei.

Kaiken mahdollisen muun lisäksi lapsemme päätti tänään sahata omaa oksaansa keksimällään itsehoitomenetelmällä. Aamulla touhuillessamme kukin aamurutiineja omilla tahoillamme päätti taapero asettua jo pöydän ääreen odottamaan aamiaisen saapumista eteensä. Kuulin yhtäkkiä mieheni epäuskoiset ”mitäihmettätäällänyttapahtuueivoiollatotta”-huudahdukset. Uskaltamatta ajatella jälleen kerran todellisuutta, joka minun olisi kohdattava, kysyin varovasti toisesta huoneesta: ”No?”

Pieni potilaamme oli saanut kätösiinsä D-vitamiinipurkin ja ahtoi suuhunsa liian hyvänmakuisiksi tehtyjä pikku pastilleja kuin viimeistä päivää.

Hysteerisenä äitinä aloin tietenkin pohtia kaikkia vaihtoehtojani myrkytyskeskuksesta googlen katalaan omalääkäriin. Päätin kuitenkin ensin lukea purkin kylkeä:

”Liiallisella nauttimisella voi olla laksatiivisia vaikutuksia.”

RIPULIPOTILAALLA?!?!

Kylmä hiki nousi pintaan, kun päässäni alkoivat pyöriä kauhukuvat päivän kulusta. Ilmeisesti D-vitamiiniaddikti ei ollut ehtinyt nauttia kovinkaan montaa pikkuherkkua, sillä selvisimme ilman pelättyjä sivuvaikutuksia. Edessä tulee siis olemaan vain pieni tauko ravinnelisistä ja pikainen siirtyminen siihen pahanmakuiseen vaihtoehtoon.

Vieroitusoireet ovat ilmeiset, sillä tänään kuului vähänväliä anova pyyntö: ”Saanko deevitamiimia?”

Lukko

Nyt on meneillään selvä lukko.

En löydä flow-tilaa tai suurta innostusta. Monia asioita pohdin, mutta ne tuntuvat liian teennäisiltä kirjoitettaviksi.

En pidä tästä tunteesta. En sitten yhtään. Flow on nimittäin parhain piriste, minkä tiedän. Se, kun kirjoitus kulkee kuin huomaamatta ja itsestään. Ei tarvitse kovasti pinnistellä ja ajatella. Sen kuin kirjoittaa menemään.

Aivoillani on siis ummetus.

Lapsilla taas ei. Meidän pieniväki kärsii siis vatsataudista. Ehkä se on saanut pääni jumittamaan. Kyllä tuossakin taudissa on useita tragikoomisia piirteitä, mutta ne eivät naurata. Ainakaan vielä. Haava on liian tuore ja traumat liian lähellä. Prosessi ei ole vielä edennyt mustan huumorin vaiheeseen.

En kyllä myöskään tiedä, onko se aihe, josta kukaan haluaa mitään lukea. Eritteet ovat tabuja. Eivät kyllä lapsiperheissä. Asia ei ole enää tabu, kun se arkipäiväistyy. En ehkä halua arkipäiväistää tämän päivän tapahtumia kenellekään.

Kiitos kärsivällisyydestä.

Kyllä se lukkokin sieltä aukeaa. Tätä toivon.

Lähden iltapalalle. Kokista ja Rela-tabletti.

Kahvi

En ennen juonut kahvia. Ainakaan paljoa. Olen ollut enemmän tee-ihmisiä.

Pienenä pakottauduin maistamaan kahvia. Väitin, että vain Costa Rica –kahvi on hyvää. Ei sekään ollut.

Raskauksieni alussa kahvi on perinteisesti ällöttänyt minua. Muistan esikoista odottaessani erään kokouksen, jossa kaikki joivat kahvia. Minua oksetti. En muista kokouksesta muuta kuin valkoiset kahvikupit, jotka olivat täynnä ällöttävää mustaa nestettä, joka lemusi kaikkialle. Yritin olla hengittämättä nenän kautta, jotta voisin paremmin. Mieleni teki huokaista syvään aina, kun joku santsasi. Katsoin inhoten termoskannusta kuppiin valunutta nestettä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on tullut kahvinisti, kahvisti.

Sama syy, joka mahassa ollessaan karkotti minut mahdollisimman kauas Saludoista ja Kulta Katriinoista, on tehnyt minusta kofeiinin uskollisimman orjan.

Äiti tarvitsee vähän piristystä.

Koska kroonista väsymystä ei voi hoitaa luomusti nukkumalla, on se parannettava teennäisesti. Lipittämällä sumppia.

Ja ai, että on hyvää.

Nykyään juon aamukahvia, päiväkahvia, jääkahvia, lattea, kahvikahvia ja kaikkea, mikä on paahdettu tummaksi tai vaaleaksi. Ei sen väliä.

Kahvi on myös aikuisten juttu. Se on ollut aina. Sitten on aikuinen, kun juodaan kahvia. Keitetäänkö kuule kahvit? Ihanan turvallista.

Lapselle voi aina sanoa, että tämä on äidin kahvi. Ei tarvitse jakaa. Kukaan ei haluakaan osingoille. Äidin oma kahvi.

Muki kädessä (olenhan muki-sukupolvea) on mukava nostaa jalat ylös ja sanoa:

”Äiti juo tän kupin kahvia ja tulee vasta sitten.”

Oma rauha.

Dublo-pähkinä

Näin järkeviä tämä äiti leikkii lastensa kanssa. Tällainen arvoitushan kiersi jo sosiaalisessa mediassa jonkin aikaa sitten koskien sarjakuvahahmoja. Tämä syntyi taas tänään päähän pistosta kesken tornin rakennuksen. Hauskaahan tämän tekeminen oli. Joten muistelemisen ja itsensätestaamisen iloa vain sinne puolelle ruutua!

ps. yhdellä pötkylällä on kaksi vastausta
pps. olisi kovin noloa, jos joku olisi hassussa järjestyksessä...

Pieru

Joo ja kyllä. Kannattaa kääntyä jo tässä vaiheessa pois tältä sivulta, jos pelkäät, että herkkä mielesi vaurioituu lapsiperheiden huonosta huumorista.

Huumori on nimittäin monesti todella huonoa ja ala-arvoista. Yliväsyneet ihmiset ovat helppo kohde koomikollekin.

Lapseni on aloittanut uuden jankkauksen. Ja se jankkaus alkaa vienolla kysymyksellä: ”Mikä täällä haisee?”

Yleensä toinen ihminen ei tässä vaiheessa haista mitään ja ihmettelee lapsen kysymystä. Taaperoni kuitenkin nyrpistelee nenäänsä kuin pahimmassakin sikolätissä. Viimein hän toteaa kaikkitietävästi:

”Täällä haisee äidin pieru.”

Tähän ei auta kenenkään sanoa, että ei haise. Lapsi alkaa silloin inttää sanomaansa voimakastahtoisesti.

Tämä dialogi on nyt käyty useampaan otteeseen läpi. Tähän asti se on onneksi tapahtunut kotioloissa.

Ja minähän pelkään.

Pelkään kuin hullu sitä hetkeä, kun viattomasti seisomme kassajonossa kärry täynnä ostoksia ja pohdin itsekseni, oliko meillä sitä purkkaa tarpeeksi. Pelkään, että sinä hetkenä kuulen kirkkaalla äänellä esitetyn kysymyksen: ”Mikä täällä haisee?”

Siinä vaiheessa, kun lapsi ilmoittaa suureen ääneen muille asiakkaille oman epäilynsä äidin kyvystä hallita suolistokaasujensa ulospääsyä, vajoan maan alle.

Ala siinä nyt sitten tulipunaisena inttää lapsen kanssa, että eihän haise.  Tuho on jo tehty. Syyttävä sormi on langennut ja syytön on tuomittu.

Sen jälkeen ei voi muuta kuin alkaa pohtia, missä muussa kaupassa sitä voisi ihminen suorittaa viikko-ostoksensa ja lapsi saa elinikäisen porttikiellon äidin kauppareissuille.

Ei, ei, ei. Keksinkin paremman rangaistuksen.

Koston! Kypsää, eikö totta?

Jos lapsi suolaa minut joku kerta syyttää julkisesti, aion hautoa kostoani pitkään.

Sinä päivänä, kun tuo mustan huumorin ystävä täyttää 14, aion lähteä hänen kanssaan kauppaan ja kysyä kirkkaalla äänellä vino hymy naamallani: ”Mikä täällä haisee?!”

Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Lapsettuminen

Lapsettuminen tarkoittaa uuden voimakkaan tahon (=lapsen) vaikutusvaltaa heikomman tahon (=vanhemmat) asioihin. Käsite on syntynyt vähitellen ajan saatossa, kun lasten ja vanhempien suhde on tasa-arvoistunut ja koivunvitsoista on tullut laittomia.

Lapsettumiseen liitetään perinteisesti useita ulkoisia tunnusmerkkejä:

Vanhempien kielenkäyttö:

Lässytys ja voimakas lyhenteiden esiintyminen. Muista aikuisista tulee tätejä ja setiä,  puheääni nousee oktaavin verran ja keskustelu alkaa pyöriä vain yhden asian ympärillä. Puhevirrassa alkaa myös pyöriä hämmentäviä lempinimiä, joilla perheen vaikutusvaltaisinta jäsentä kutsutaan.

Vanhempien Facebook-käyttäytyminen:

Valokuvakollaasien ilmestyminen ja jokaisen edistysaskeleen raportointi.  Yksityiskohtien kuvaileminen asioissa, joita edes lapsi itse ei toivoisi kuvailtavan.

Vanhempien sosiaalisten taitojen heikentyminen:

Kyky ylläpitää jatkuvaa keskustelua voimakkaan tahon läsnäollessa heikkenee huomattavasti. Myös käsitys hyvästä huumorista muuttuu suhteessa aikaisempaan. Lapsettumisen myötä vanhemmat yleensä menettevät kyvyn huomata toisten ihmisten kasvoilta kyllästymisen merkkejä. Sosiaalisten taitojen heikentymisen tunnistaa siitä, että saat lapsettumisen uhrin viihtymään pitkään, kun kysyt, mitä hänen lapsilleen kuuluu.

Ulkoisten asioiden muutos:

      A.      Vaikutus materiaaliseen omaisuuteen:

Harmoniset sisustusvärit saavat kontrastikseen kirkkailla väreillä koristeltuja vilttejä ja loikoilumattoja, muovitavaran määrästä puhumattakaan. Iittalan lasien vieressä on yhtäkkiä kirkkaanvärisiä nokkamukeja ja Arabian lautaset pinotaan samaan pinoon muovisten Puuha Pete-lautasten kanssa.

           Hintavan auton takaikkunoihin ilmestyvät Nalle Puh –varjostimet.

      B.      Vaikutus ulkoiseen olemukseen:

Vanhempien yleinen siisteys ja tyylikkyys laskevat samassa korrelaatiossa kuin juurikasvu kasvaa.

Yleinen välinpitämättömyys:

Lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan tulee tärkein sisäpoliittinen asia Suomessa, aikaisempien yleisten humaanien arvojen sijaan. Selkeä konservatismin ja NIMBY-ajattelun (Not In My Backyard) lisääntyminen.

Käsitys huonosti käyttäytyvistä lapsista muuttuu. On vain olemassa vilkkaita lapsia ja ohi meneviä ikäkausia. Lapsia tulee ymmärtää.

Lapsettuminen kohtaa vanhempia sosioekonomisesta asemasta ja aiemmasta katu-uskottavuudesta huolimatta. Allekirjoittanut on todistettavasti nähnyt Suomen eturivin rockbändin rumpalin ajavan farmariautoa, jonka takaikkunoissa vilkkuivat kirkkaat Disney-varjostimet (selvä lapsettumisen uhri).

Kaiken kaikkiaan lapsettuminen on reaalipoliittinen selviytymisstrategia, josta vanhemmat pääsevät ajan myötä yli. Viimeistään, kun voimakkaampi taho on saavuttanut itselleen vakaan autonomisen aseman. 

Uusi ulkonäkö

Itsekriittisenä ihmisenä halusin muokata blogini ulkonäköä. Pitäähän sitä välillä kotonakin nykiä mattoa vähän eri paikkaan tai kantaa sohva toiselle seinälle. Katsotaan, miten kapinoin tätä uutta ilmettä kohtaan. En ole vieläkään täysin tyytyväinen.

Minussa on kuitenkin yhtä vähän ATK-ihmisen vikaa kuin viherpeukaloakin. Yhtään kasvia en ole koskaan saanut pidettyä elossa ja tarvitsin apua, että osasin käyttää kannettavan langatonta nettiä. Sen vuoksi oli pieni ponnistelu minulle saada oma kuva otsikon taakse. Huoh. Kuin olisi juossut maratonin. Tämän vuoksi tämä ilme nyt pysykööt edes hetken. Edes sen pienen hetken, kun kerään taas voimia kiinnostua tästä hommasta enemmänkin.

Toivottavasti kukaan ei häkelly liikaa synkkyyden häviämisestä vaan ennemminkin tämä muutos olisi lukijaystävällisempi ja miellyttävämpi. Ei ainakaan enää niin synkkä.

Antakaapa palautetta!

P.S. On blogin Tykkää -nappula nähtävästi kadonnut jonnekin avaruuteen, joten käykää ihmeessä joukolla "tykkäämässä" http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet

Haaveet

Kauneimpia sanoja maailmassa ovat toiveet ja unelmaat. Haaveet. Täynnä iloa ja halua. Tahtoa ja onnistumista. Ennakkoon elettyä onnea.

Pieni kuiskaus, joka lähtee huulilta. Karkaa suusta kuin vahingossa. Salaa. Lapsi, jolle ei annettu lupaa. Uskallusta. Uhkarohkeutta. Kävely päin punaisia.

Haaveita kahlitsee mieli. Ei saa uskoa sokeasti. Pitää suojautua pettymyksiltä. Ei voi luulla itsestään liikaa.

Pimenevässä kesäillassa voi joskus kuitenkin hukata mielensä tuomitsevat huokaukset. Hengittää ilmaa ja sulkea silmänsä. Haaveilla kynttilän valossa. Nautiskella. Käpertyä omiin unelmiinsa ja kietoutua toiveisiin. Elää unelmaa.

Voi nousta ylös ja puhaltaa kynttilän sammuksiin. Katsella kiertyvän savujuovan tanssia, joka hiljenee pimeyteen.

Ja rakastua taas kerran todellisuuden kauneuteen.

Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä (ajetaan hiljempaa)

Kyllä automatkailussa on tunnelmaa!

Näin ajattelin tänään tienpientareella siivotessani molempien lasten oksennuksia turvaistuimista.

Tilanne oli kuin kohtaus huonosta amerikkalaisesta pissa-kakka-komediasta. Kohtaus alkoi mieheni vuorosanoista: "Eikö tunnukin, että matka on mennyt jotenkin nopeasti." Lapset olivat nukkuneet lähes koko ajan ja ajelimme viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätä pitkin kiemurtelevaa ja mäkistä maantietä. Taisi isäntä olla myös vähän kesäkruisailufiiliksissä ja mutkissa oli kiva kurvailla.

Tässä vaiheessa Joku totesi, päivämme liian aurinkoiseksi, sillä yllättäen takapenkiltä alkoi kuulua pienen yskän kuuloista ääntä. Samassa mieheni huusi: "Se oksentaa!"

Pysähdyimme pikaisesti lähimmälle levennykselle ja ryntäsin nostamaan kyynelsilmäisen esikoisemme pois turvaistuimestaan. Poika oli tyhjentänyt vatsansa sisällön vaatteilleen ja turvaistuimelleen.

Pian oli ilmeistä, että paikalliset hyttyset ja paarmat huomasivat buffet-pöydän pysähtyneen tienvarteen. Ilma oli sakeana pieniä pirulaisia samalla kuin riisuin onnetonta lasta likaisista vaatteistaan. Lisää paljasta ihoa oli kuin vastaus nälkäisten hyönteisten rukouksiin.

Tässä vaiheessa huomasin, että pikku potilaalla oli myös vaipassaan se ei niin toivottu asia. Jee!

Samalla, kun huutelimme mieheni kanssa toisillemme puolittain piilotetun paniikin sävyttämiä ohjeita, alkoi vauva vähitellen hermostua omassa istuimessaan. Ennen kuin itku oli kasvanut täyteen mittaansa ryntäsi mieheni rauhoittelemaan pienintä. Kesken esikoisen pyllyn pyyhinnän korviini kantautui lause, jonka toivoin olevan vain huono vitsi. "Tääkin on ihan oksennuksessa."

Kummallakaan meistä ei ole mitään käsitystä, koska pikkuveli oli antanut ylen, mutta siellä hänkin istui lounaansa keskellä kyyneleet silmissä.

Tässä vaiheessa oli tavoite saada ensimmäinen lapsi nopeasti takaisin auton suojiin verenimijöiden keskeltä. Pian hänet sinne tyrkättiinkin, pelkässä hupparissa etupenkille. Taaperolla alkoivat juhlat kaikkien kojetaulun namiskojen kanssa. Ennen kuin huomasimmekaan oli metsään osoittavan vilkun sijasta päällä hätävilkut ja huolestunut kanssatienkäyttäjä pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko apua.

Juu, kiitos ei. Ellei auton siivoaminen kiinnosta.

Kaaoksesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta jatkamaan matkaa. Lapset istuivat rättien päällä pesun takia märissä istuimissaan eriskummalliset vaateyhdistelmät yllään.

Etupenkillä kaksi kalmanvalkeaa vanhempaa ajoivat ylihidastetusti kaikista mutkista ja kyselivät puolen minuutin välein: "Onko paha olo?"

Näin tänään...

Hyvää autoilukesää kaikille lapsiperheille!

Edustellaan

Tänään vierailimme rippijuhlissa.

Tässä kaksivuotiaan päivän TOP 10 -hetket (sekalaisessa järjestyksessä):
1. Kirkossa huutaminen
2. Äidin kenkien tallaaminen likaisiksi
3. Ehtoollisella: "Haluu kans mehuu!"
4. Karkuun juokseminen
5. Maassa makaaminen
6. Kakulla sotkeminen
7. Kukkien repiminen
8. Vaatteiden lopullinen sotkeminen välipalasosejuomalla (makuna tietenkin metsämarja)
9. Kivien heittäminen (onneksi ainoa johon osui oli lapsen oma isä)
10. "Kato! Mato!" huudahdus nähdessään kyykäärmeen.

Bonuksena pikkuveljen puklut äidin hameelle.

Nyt molemmat lapset nukkuvat, joten mielessä vain yksi lause:

Where's my glass of wine?

Kesälomalla

Nyt sitä on sitten istuttu sateessa leirintäalueen mökissä. Kylmä makkara on syömättä, mutta itikanpuremat kyllä kutittavat.

Lapset melkein nukkuvat. Tilanne on 1-1. Toinen siis vielä taistelee. Tällä hetkellä on menossa klassinen veden ruinaamis -viivytys. Huoh. Onneksi olen tonttini jo hoitanut ja saatellut vauvan nukkumatin matkaan.

Säälisin mökkinaapureitamme ellei heilläkin olisi kaksi ihan samanikäistä lasta. Taas on käytetty asiakkaiden sijoittelussa "kerätään kaikki ongelmat samaan kasaan" -taktiikkaa.

Olen seuraillut muita lomailevia lapsiperheitä ja tehnyt voimakkaita yleistyksiä käyttäen muutaman stereotyyppisen perhetyypin, johon kotimaata kierrellessä törmää. Monet perheet ovat sekoituksia useammista tyypeistä. Mihin te kuulutte?

Crocs-perhe:
Näitä on kaikkialla. Crocs-perhe on perheiden Matti Meikäläinen, esimerkki suomalaisesta perheestä. Crocs-perheen löydät kaupasta, museosta, huvipuistosta, huoltoasemalta, teatterista ja rannalta. Perhe kuuluu suomalaiseen kesään yhtä vankasti kuin Nova ja Mölkky. Perheen tunnistaa tietenkin siitä, että kaikilla on Crocsit. Aina. Koko kesän. Kaikkialla. Isällä mustat, äidillä pinkit ja lapsilla koko värien skaala. Crocs-perheisiin kuuluu yleensä paljon lapsia. Tietoa ei aina ole, ovatko kaikki samaa perhettä, mutta jengitunnus on kuitenkin uskollisesti jalassa.

Ensikertalaiset:
Ensikertalaiset kiertävät yleensä lasten nähtävyyksissä turhan pienen lapsen kanssa. Innostus ja halu kokea asioita perheenä loistavat kilometrin päähän, vaikka rintarepussa roikkuvan vauvan näkökyky on kehittynyt vasta puoleen metriin. Ensikertalaiset käyvät kokoajan vuoropuhelua siitä, miten seuraavaksi toimitaan. Pitääkö syödä, nukkua, vaihtaa vaippaa, kokea, ottaa valokuvia? Myös puhdistusliinojen ylenpalttinen käyttö on silmiinpistävää.

Suorittajat:
Suorittajista tunnistaa yleensä vanhemmat. Lapsiin taipumus ei ole niinkään tarttunut. Suorittajat ovat yleensä hieman kireinä. He hermostuvat jonoissa (esitteessä luvattiin, ettei kesäkuussa ole ruuhkaa!), ruokapaikassa (no, oletko jo syönyt?!), laitteessa (mihin seuraavaksi?), kotiin lähdettäessä (parkkimittarin aika on jo ummessa!). Suorittajat ovat tehneet suunnitelman, johon yllättävät muutokset sopivat huonosti. Onhan kaikilla nyt varmasti kivaa? Onhan?!

Haahuilijat:
Haahuilijat ovat Lomalla, joten miksi stressata. Haahuilija istuu rauhassa varjossa ja löytää lapsensa helposti, kun kaijuttimista kuuluu: "Pieni Ella-tyttö etsii vanhempiaan infopisteessä." Haahuilijan lomaa ei pilaa mikään. Perheen lapset yleensä myös haahuilevat. Siksi saatat löytää omalta picnic-matoltasi eksyneen pikkuhaahuilijan, joka on kiinnostuneena haahuillut tutkimaan eväitänne. Suorittajat eivät voi sietää haahuilijoita.

Pintaliitäjät:
Pintaliitäjät ovat oikeastaan Crocs-perheen vastakohta. Pintaliitäjät pukeutuvat ykkösiin. Aina. Satoi tai paistoi. Merkkirattaissa istuvalla vauvallakin on kalliimmat aurinkolasit kuin normaaliperheellä kuukausitulot. Pintaliitäjien mielestä käytännöllisyys ei ole tärkeintä. Saapuessaan keskivertopuuhamaahan pyrkivät pintaliitäjät tekemään selväksi, etteivät yleensä käy sellaisissa paikoissa. Kotimatkalla saatat kuitenkin bongata heidät piiloutuneina ABC:n perimmäiseen pöytään.

Ihanaa kesää kaikille lapsiperheille!

P.S. Kirjoittelun lomassa käytiin tiukka nukutusottelu tasoituksineen ja ylivoimatilanteineen. Lopputulos on kuitenkin vanhemmille voittoisa!

Loma

On blogipäivitysten tiheys hieman pidentynyt. Alkaa olla lomavaihde aivoissa siis jo selvästi päällä. Muutamaksi viikoksi blogi saattaakin nyt hieman rauhoittua, sillä lähden Suomen suveen nauttimaan ylihinnoiteltujen teemapuistojen pitkistä vessajonoista ja huoltoasemien tasokkaista gourmet-elämyksistä.

Edessä on siis sitä kuuluisaa Laatuaikaa, jota kaikkien vanhempien pitäisi mahduttaa kiireisiin aikatauluihinsa. Tavoitteenamme on kuitenkin unohtaa suorittaminen, kotityöt ja rutiinit. Aiomme syödä mansikoita niin, että mahaan sattuu, nauraa, kiljua, juosta ja pelleillä.

Kuulostaa ihan LomaSuomi-esitteen kansikuvalta.

Todennäköisesti löydän itseni kaatosateessa istumassa leirintäalueen mökissä Off-purkki kädessäni raapien itikanpuremiani samalla kun syön sisältä jääkylmäksi jäänyttä grillimakkaraa. No, lapset ovat onneksi vielä niin pieniä, etteivät muista. Eli jos vain itse muistan hymyillä kaikissa lomakuvissa, voin vuosien päästä näyttää valokuva-albumeista, kuinka kivaa meillä olikaan.

Ihanaa kesälomaa kaikille ja muistakaa, että matka on päämäärää tärkeämpi. Heh heh.

”Ollaanko me jo perillä?”

Nolo

Tajusin jälleen tänään, että olen Nolo.

Teininä yritin kovasti olla katu-uskottava. Pyrin siihen jokaisella hengenvedolla ja askeleella. Olisi ollut maailman kamalin asia, jos olisin tehnyt jotain Noloa. Pyrkimykseni pitivät sisällään kaiken, millä ihmisestä tehdään näkymätön. Välttelin siis todennäköisesti enemmän Noloutta kuin pyrin katu-uskottavuuteen.

Rakas isäni onneksi johdatti minua, poloista teiniä, Nolouden piirin, jotta olisin välillä vähän rentoutunut. Hän muun muassa huusi koko nimeäni kovaan ääneen kylillä, kun yritin esittää, etten tunne häntä. Noloa.

Samoin, jos pyrin kävelemään erossa vanhemmistani, saattoi hän tarttua käsikynkkääni ja alkaa hypellä. Noloa.

Jos isäni kyyditsi minun lisäkseni autossa jotain ystävääni, saattoi hän laittaa radion päälle ja alkaa laulaa. Noloa.

Kun kysyin, saanko lävistää nenäni, vastasi isäni lävistävänsä nänninsä ja tulevansa hakemaan minua koulusta avoautolla ilman paitaa. Ei tullut nenään rengasta.

Nyt elämässäni on tullut vastaan jo niin paljon Noloja tilanteita, etten enää kaihda kyseistä asiaa. Iän myötä on itse asiassa alkanut tuntua, että kerään niitä puoleeni.

Tänään ajoin autolla parkkipaikalla, jossa alueen teineillä on tapana kruisailla.  En löytänyt parkkipaikkaa ja pyörin ympäriinsä epätoivoisesti. Samaisesti pyöritin rattia Karate Kidin wax on-wax off-liikkein. Totta kai osuin tööttiin ja näin ollen kovaäänisesti kiinnitin kaikkien ympärillä olevien murrosikäisten huomion omaan epätoivoiseen parkkipaikan metsästykseeni. Parkkeeraushan sujui sitten niin mallikkaasti, että löydätte minusta varmaan jonkin mukavan YouTube-videon, jos vain jaksatte vähän etsiä. Hakusanoiksi suosittelen ”hullu”, ”nainen”, ”ei, ”osaa” ja ”peruuttaa”. Noloa.

Tästä kokemuksesta huolimatta päätin ajaa vielä uudelleen tänään autolla. Radiosta tuli ihana, jo legendaarinen Bomfunck EMSIISIN (=en osaa kirjoittaa) Freestyler. Uppouduin biittiin ja räppäsin tyylikkäästi kuin vain valkoinen nainen voi. Huumassani en tietenkään huomannut pysähtyneeni punaisiin valoihin. Tajusin asian vasta, kun katu-uskottavaan koreografiaani kuulunut käsiliikkeeni suuntasi vieressä ollutta autoa kohti. Viereisessä autossa ryhmä finninaamaisia tuoreita ajokortinomistajia tuijotti minua hilpein ilmein. Siinä kohtaa en voinut enää esittää puhuvani hands-free-puhelua. Suosittelen hakusanoja ”hullu”, ”nainen”, ”sekoaa” ja ”ratissa”. Voitte löytää noilla hakusanoilla molemmat videot. Noloa.

Nolous on osa ikää. Mutta se on erityisesti myös osa vanhemmuutta. Olen iloinen, että saan vielä jonkin aikaa olla Viilein tyyppi maailmassa, koska edessä ovat vuodet, jolloin saan vihaisia mulkaisuja räppiesityksistäni. Lupaan silloin tarttua mulkoilevien teinien käsikynkkään ja hypellä.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta. Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin. Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu paheksumaan.

Näinhän tätä peliä pelataan:

- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa kaikkia lapsettomia kohtaan.

- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.

- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku lapsista on hoidossa.

- Imetän, joten paheksun pullolapsia.

- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.

- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.

- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen kestovaippoja.

- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.

- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata. Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.

En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja. Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.

Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.

Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.

Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.

Mitä, jos joku näkee

Mitä, jos joku näkee, etten aina ole hyvä äiti.

Että en aina jaksa leikkiä.

En hymyillä. En olla pirteä.

Mitä, jos joku näkee, että menetän hermoni.

Suutun pienestä.

Sanon pahasti.

Mitä, jos joku näkee, että olen välillä väsynyt.

Haluaisin vain nukkua.

Ummistaa silmäni, enkä jaksaa kuunnella.

Mitä, jos joku näkee, että käytän oikopolkuja.

Helpotan arkea. Huijaan rutiineja.

En teekään itse kaikkea.

Pyydän apua.

Mitä, jos joku näkee, että tuomitsen.

Ajattelen pahasti.

Luulen olevani parempi.

Ylpeilen.

Mitä, jos joku näkee, että minä olen minä.

Ymmälläni. Ihmeissäni.

Joskus eksyksissä.

Mitä, jos joku näkee onneni.

Siksi piilotan sen.

Hymyilen.

Krapula

Se seuraa vääjäämättä. Ja kaikenlisäksi pahenee iän myötä.

Krapula. Morkkis.

Henkinen sellainen.

Tekee mitä tahansa, tuntee silti tekevänsä väärää asiaa. Leikkiessä lasten kanssa huutavat pyykit ja imuri huomiota puoleensa. Lasten ollessa hoidossa kuristaa ikävä kurkkua. Tehdessä tekemättömien töiden listaa kroppa marisee lepoa. Levätessä tekemättömät työt murjottavat vieressä. Suurimman palan kurkkuun ahtaa lause, jonka joutuu sanomaan liian usein: ”Äiti ei nyt ehdi.”

Jo alkaa päätä jomottaa ja pahaolo yrittää ottaa valtaa.

Kun osaisikin vain carpata. Elää hetkessä. Jättää murheet huomisen huoleksi. Olla läsnä.

Elämänhallinnan guruilla on varmasti pussillinen niksejä, kuinka ”priorisoit elämäsi arvot järjestykseen” ja ”olet oman elämäsi henkilöstöjohtaja”.

Jos se olisikin niin helppoa.

Ehkä tämä krapula ei kuitenkaan ole sellainen, joka pitäisi kokonaan hoitaa. Pieni jomotus auttaa pitämään palapelin, jota arjeksi kutsutaan, edes hieman kasassa. Vaikka joku pala aina onkin vähän hukassa. Pelkkä hetkeen heittäytyminen on luksustuote, jonka saa ostaa vastuuttomuuden hinnalla.

Vastuu tuo mukanaan krapulan.

Skål!