Loma

On blogipäivitysten tiheys hieman pidentynyt. Alkaa olla lomavaihde aivoissa siis jo selvästi päällä. Muutamaksi viikoksi blogi saattaakin nyt hieman rauhoittua, sillä lähden Suomen suveen nauttimaan ylihinnoiteltujen teemapuistojen pitkistä vessajonoista ja huoltoasemien tasokkaista gourmet-elämyksistä.

Edessä on siis sitä kuuluisaa Laatuaikaa, jota kaikkien vanhempien pitäisi mahduttaa kiireisiin aikatauluihinsa. Tavoitteenamme on kuitenkin unohtaa suorittaminen, kotityöt ja rutiinit. Aiomme syödä mansikoita niin, että mahaan sattuu, nauraa, kiljua, juosta ja pelleillä.

Kuulostaa ihan LomaSuomi-esitteen kansikuvalta.

Todennäköisesti löydän itseni kaatosateessa istumassa leirintäalueen mökissä Off-purkki kädessäni raapien itikanpuremiani samalla kun syön sisältä jääkylmäksi jäänyttä grillimakkaraa. No, lapset ovat onneksi vielä niin pieniä, etteivät muista. Eli jos vain itse muistan hymyillä kaikissa lomakuvissa, voin vuosien päästä näyttää valokuva-albumeista, kuinka kivaa meillä olikaan.

Ihanaa kesälomaa kaikille ja muistakaa, että matka on päämäärää tärkeämpi. Heh heh.

”Ollaanko me jo perillä?”

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Laineilla keinui pieni lautta vain

Blogikuolemalle on selitys! Palailimme juuri pääsiäisreissusta. Sitä tuli oltua turvallisesti omiensa joukossa, lapsiperheiden taivaassa eli Pohjolan Karibialla eli risteilyllä.

Aikamoinen kisaväsymys kohtaa, kun joutuu neljällä aterialla (2x aamiainen, 2x päivällinen) saalistamaan oman ruokansa nälkäisten ihmisten viidakossa. Tämä naarasleijona saalisti myös lapselleen ja lastenpöydän jono olikin aivan uusi kokemus. Siellä ei tunneta armoa. Tai tunsin kuitenkin. Päästin pienen tytön edelleni enkä välittänyt takana olleen miehen syvistä huokauksista. Ehkä hän tiesi enemmän kuin minä. Ehkä pienen tytön valtavat anovat silmät olivatkin huijaustaktiikka ja sysäsivät meidät jälleen yhden pykälän kauemmaksi rasvaisista lihapullista ja lurpahtaneista kurkkuviipaleista.

Laiva on mahtava elämys lapsiperheen näkökulmasta. Hisseissä emmaljungien pyörät törmäilevät toisiinsa ja vanhempien myötätuntoiset katseet kohtaavat. Pallomeren viereisillä pienillä lastenjakkaroilla istutaan rivissä ja toistetaan samoja vuorosanoja kilpaa: ”Älä heitä palloja! Väistä, että muut pääsevät laskemaan! Laske jo, että toisetkin pääsee!” Pienet naperot juoksevat pois sokerihumalaansa. Meno ei oikeastaan eroa hirveästi siitä, miten aikuiset käyttäytyvät laivan discossa paria tuntia myöhemmin. Toisten tuuppiminen, julkinen virtsaaminen ja rajojen hakeminen ovat kaikki toimintaa, jota löytyy niin pallomerestä kuin karaokestakin. Ainoa, mikä aikuisilta puuttuu, on se erotuomareiden rivi, joka kieltää pallojen heittelyn ja vie tarvittaessa jäähylle.

Hienointa on kuitenkin nähdä ne lautasen kokoiseksi avautuvat silmät ja kuunnella sitä selostuksen määrää, mitä pienestä suusta tulee tulvana illan kääntyessä yöksi hytin hämärissä. On nähty Muumipeikko ja Muumimamma! Eli siis yksi valkoinen hahmo, jolla välillä on esiliina ja välillä ei. On laskettu liukumäestä ja syöty KARRRKKIA. Kokemuksien mukana eläminen on mahtavaa ja riemu tarttuu. Näille jutuille kikatellaan vielä pitkään. 

Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Rusinapullaa

Lapseni poimii rusinat pullasta. Kirjaimellisesti. Hän kaivaa pienillä sormillaan rusinat pullapalan keskeltä ja hihkuu: "Usina!"

Samoin hän kerää siskonmakkarat keitosta ja kananpalat riisin keskeltä. Etsinnän lomassa saattaa välissä tokaista: "Missä kana?"

Minä olen sitten se, joka kärsimättömänä naputtaa vieressä: "Pitää syödä lautaselta muutakin."

Elämä ei ole pelkkää rusinaa tai siskomakkaraa, tekisi mieleni opettaa. Välillä pitää syödä palsternakkaa tai kuivaa riisiä.

Pidän omassa viisaudessani poikani ruokailutottumuksia lyhytnäköisinä. Ei elämää voi kulkea vain herkutellen ja parhaita paloja napsien. Pitää tottua myös siihen vähemmän makoiseen puoleen. Ei ainakaan kannattaisi ahmia kaikkia namipaloja ensimmäisenä. Pitäisi olla säästeliäs. Lyhytnäköisyydellä tekee itselleen vielä karhunpalveluksen.

Yhtäkkiä havahdun (onneksi). Hei haloo! Kyllä sitä ihminen voi saada aikaan syväluotaavaa filosofiaa taaperon ruokailusta. Vääntää siitä omia analyysejaan ja todeta kuivakasti, että tollasella menee vielä elämä pilalle, kun vaan rusinat poimii pullasta. Nii!

Mitä sitä voi parivuotiaalta vaatia? Että heti pitäisi osata syödä monipuolisesti ja arvostaa perunoiden merkitystä keitossa. Onko se sitä luterilaista suomalaisuutta, ettei edes lapsi saisi nauttia ruoan herkullisimmista osista. ”Jos tollaseen tottuu, ni laiskistuu eikä opi ymmärtämään todellisuutta.” Justiinsa joo. Osaa sitä kyllä välillä olla oikein ilonpilaajien aatelia.

Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia lapsen maailmankatsomuksesta ja rentoutua. Rentoutua etenkin kasvatuksen suhteen, eikä koko ajan ajatella, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Jos lapseni ei menesty elämässä, niin ruoskinko sitten itseäni, että miksi annoit kaivaa ne rusinat siitä pullapitkosta.

Se on joku äidillinen synti, että pitää kaikessa olla kuin haukka, ettei vaan nyt tee virhettä ja koko lapsi menee sen myötä aivan pilalle ja kasvaa kieroon. Suomen vankilatkin ovat varmaan täynnä niitä, jotka söivät keitosta lapsena vain siskonmakkarat.

Pitäisi oppia näkemään metsä puilta ja keskittyä isompiin linjoihin. Ohjata hellästi, mutta varmasti. Ei nihittämällä yksityiskohdista ja hengittämällä niskassa.

Näin sitä tehdään taas itsensä kanssa sunnuntain ratoksi hyviä sopimuksia kasvatusperiaatteista. Rentoudu. Niin varmaan. Huomenna on neuvolapäivä. ”Huono äiti”-syndrooma nostaa päätään, kun lapsi kasvaakin miinus ykkösellä, eikä nolla käyrällä. ”Nyt sen elämä on pilalla ja se on minun syy, kun en vahdi sitä palsternakan syöntiä riittävän tarkasti.” Oi voi.