Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä

Onneksi sitä ennen sentään osattiin.

Näin nykyvanhemmat piinaavat kasvatusalan ammattilaisia (Helsingin Sanomat 6.8.2012)

http://www.hs.fi/elama/N%C3%A4in+nykyvanhemmat+piinaavat+kasvatusalan+ammattilaisia/a1344134766136

Psykologi paheksuu suomalaisvanhempia – toimivat kuin Keski-Euroopan rupusakki (Aamulehti 11.9.2011)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696204136/artikkeli/psykologi%20paheksuu%20suomalaisvanhempia%20toimivat%20kuin%20keski-euroopan%20rupusakki.html

Vain Benetton kelpaa. Näin vanhemmat pröystäilevät lapsen vaatteilla (Iltalehti 12.7.2012)

 http://www.iltalehti.fi/perhe/2012071215838262_pr.shtml

Suomalaisvanhemmat säästävät laiskasti lapsilleen (Savon Sanomat 22.11.2011)

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/talous/suomalaisvanhemmat-saastavat-laiskasti-lapsilleen/1137775

Vanhemmuus hukassa (Kirkko ja Kaupunki 13.06.2011)

http://www.kirkkojakaupunki.fi/kannanotot/vanhemmuus-hukassa/

Lukijat: Nykylapset perheen hemmoteltuja päättäjiä (MTV3 Koti 11.8.2011)

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2011/08/1372312/lukijat-nykylapset-perheen-hemmoteltuja-paattajia

Hirviöteini vai huono kasvatus? Näistä virheistä vanhempia voi syyttää (Ilta-Sanomat 4.7.2012)

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288481244111.html

Tutkija varoittaa: Lihavat vauvat ovat vakava ongelma Suomessa (Aamulehti 15.5.2012)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194742973149/artikkeli/tutkija+varoittaa+lihavat+vauvat+ovat+vakava+ongelma+suomessa.html

Vaarallinen trendi: Odottavat äidit pysyttelevät hoikkina hinnalla millä hyvänsä (Iltalehti 17.6.2011)

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011061713910194_pr.shtml

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä (Helsingin Sanomat 26.7.2010)

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Vanhemmuuden+paineet+ovat++korvien+v%C3%A4liss%C3%A4/HS20100726SI1TL02dl3

Lapsettuminen

Lapsettuminen tarkoittaa uuden voimakkaan tahon (=lapsen) vaikutusvaltaa heikomman tahon (=vanhemmat) asioihin. Käsite on syntynyt vähitellen ajan saatossa, kun lasten ja vanhempien suhde on tasa-arvoistunut ja koivunvitsoista on tullut laittomia.

Lapsettumiseen liitetään perinteisesti useita ulkoisia tunnusmerkkejä:

Vanhempien kielenkäyttö:

Lässytys ja voimakas lyhenteiden esiintyminen. Muista aikuisista tulee tätejä ja setiä,  puheääni nousee oktaavin verran ja keskustelu alkaa pyöriä vain yhden asian ympärillä. Puhevirrassa alkaa myös pyöriä hämmentäviä lempinimiä, joilla perheen vaikutusvaltaisinta jäsentä kutsutaan.

Vanhempien Facebook-käyttäytyminen:

Valokuvakollaasien ilmestyminen ja jokaisen edistysaskeleen raportointi.  Yksityiskohtien kuvaileminen asioissa, joita edes lapsi itse ei toivoisi kuvailtavan.

Vanhempien sosiaalisten taitojen heikentyminen:

Kyky ylläpitää jatkuvaa keskustelua voimakkaan tahon läsnäollessa heikkenee huomattavasti. Myös käsitys hyvästä huumorista muuttuu suhteessa aikaisempaan. Lapsettumisen myötä vanhemmat yleensä menettevät kyvyn huomata toisten ihmisten kasvoilta kyllästymisen merkkejä. Sosiaalisten taitojen heikentymisen tunnistaa siitä, että saat lapsettumisen uhrin viihtymään pitkään, kun kysyt, mitä hänen lapsilleen kuuluu.

Ulkoisten asioiden muutos:

      A.      Vaikutus materiaaliseen omaisuuteen:

Harmoniset sisustusvärit saavat kontrastikseen kirkkailla väreillä koristeltuja vilttejä ja loikoilumattoja, muovitavaran määrästä puhumattakaan. Iittalan lasien vieressä on yhtäkkiä kirkkaanvärisiä nokkamukeja ja Arabian lautaset pinotaan samaan pinoon muovisten Puuha Pete-lautasten kanssa.

           Hintavan auton takaikkunoihin ilmestyvät Nalle Puh –varjostimet.

      B.      Vaikutus ulkoiseen olemukseen:

Vanhempien yleinen siisteys ja tyylikkyys laskevat samassa korrelaatiossa kuin juurikasvu kasvaa.

Yleinen välinpitämättömyys:

Lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan tulee tärkein sisäpoliittinen asia Suomessa, aikaisempien yleisten humaanien arvojen sijaan. Selkeä konservatismin ja NIMBY-ajattelun (Not In My Backyard) lisääntyminen.

Käsitys huonosti käyttäytyvistä lapsista muuttuu. On vain olemassa vilkkaita lapsia ja ohi meneviä ikäkausia. Lapsia tulee ymmärtää.

Lapsettuminen kohtaa vanhempia sosioekonomisesta asemasta ja aiemmasta katu-uskottavuudesta huolimatta. Allekirjoittanut on todistettavasti nähnyt Suomen eturivin rockbändin rumpalin ajavan farmariautoa, jonka takaikkunoissa vilkkuivat kirkkaat Disney-varjostimet (selvä lapsettumisen uhri).

Kaiken kaikkiaan lapsettuminen on reaalipoliittinen selviytymisstrategia, josta vanhemmat pääsevät ajan myötä yli. Viimeistään, kun voimakkaampi taho on saavuttanut itselleen vakaan autonomisen aseman. 

Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Nolo

Tajusin jälleen tänään, että olen Nolo.

Teininä yritin kovasti olla katu-uskottava. Pyrin siihen jokaisella hengenvedolla ja askeleella. Olisi ollut maailman kamalin asia, jos olisin tehnyt jotain Noloa. Pyrkimykseni pitivät sisällään kaiken, millä ihmisestä tehdään näkymätön. Välttelin siis todennäköisesti enemmän Noloutta kuin pyrin katu-uskottavuuteen.

Rakas isäni onneksi johdatti minua, poloista teiniä, Nolouden piirin, jotta olisin välillä vähän rentoutunut. Hän muun muassa huusi koko nimeäni kovaan ääneen kylillä, kun yritin esittää, etten tunne häntä. Noloa.

Samoin, jos pyrin kävelemään erossa vanhemmistani, saattoi hän tarttua käsikynkkääni ja alkaa hypellä. Noloa.

Jos isäni kyyditsi minun lisäkseni autossa jotain ystävääni, saattoi hän laittaa radion päälle ja alkaa laulaa. Noloa.

Kun kysyin, saanko lävistää nenäni, vastasi isäni lävistävänsä nänninsä ja tulevansa hakemaan minua koulusta avoautolla ilman paitaa. Ei tullut nenään rengasta.

Nyt elämässäni on tullut vastaan jo niin paljon Noloja tilanteita, etten enää kaihda kyseistä asiaa. Iän myötä on itse asiassa alkanut tuntua, että kerään niitä puoleeni.

Tänään ajoin autolla parkkipaikalla, jossa alueen teineillä on tapana kruisailla.  En löytänyt parkkipaikkaa ja pyörin ympäriinsä epätoivoisesti. Samaisesti pyöritin rattia Karate Kidin wax on-wax off-liikkein. Totta kai osuin tööttiin ja näin ollen kovaäänisesti kiinnitin kaikkien ympärillä olevien murrosikäisten huomion omaan epätoivoiseen parkkipaikan metsästykseeni. Parkkeeraushan sujui sitten niin mallikkaasti, että löydätte minusta varmaan jonkin mukavan YouTube-videon, jos vain jaksatte vähän etsiä. Hakusanoiksi suosittelen ”hullu”, ”nainen”, ”ei, ”osaa” ja ”peruuttaa”. Noloa.

Tästä kokemuksesta huolimatta päätin ajaa vielä uudelleen tänään autolla. Radiosta tuli ihana, jo legendaarinen Bomfunck EMSIISIN (=en osaa kirjoittaa) Freestyler. Uppouduin biittiin ja räppäsin tyylikkäästi kuin vain valkoinen nainen voi. Huumassani en tietenkään huomannut pysähtyneeni punaisiin valoihin. Tajusin asian vasta, kun katu-uskottavaan koreografiaani kuulunut käsiliikkeeni suuntasi vieressä ollutta autoa kohti. Viereisessä autossa ryhmä finninaamaisia tuoreita ajokortinomistajia tuijotti minua hilpein ilmein. Siinä kohtaa en voinut enää esittää puhuvani hands-free-puhelua. Suosittelen hakusanoja ”hullu”, ”nainen”, ”sekoaa” ja ”ratissa”. Voitte löytää noilla hakusanoilla molemmat videot. Noloa.

Nolous on osa ikää. Mutta se on erityisesti myös osa vanhemmuutta. Olen iloinen, että saan vielä jonkin aikaa olla Viilein tyyppi maailmassa, koska edessä ovat vuodet, jolloin saan vihaisia mulkaisuja räppiesityksistäni. Lupaan silloin tarttua mulkoilevien teinien käsikynkkään ja hypellä.

Mitä, jos joku näkee

Mitä, jos joku näkee, etten aina ole hyvä äiti.

Että en aina jaksa leikkiä.

En hymyillä. En olla pirteä.

Mitä, jos joku näkee, että menetän hermoni.

Suutun pienestä.

Sanon pahasti.

Mitä, jos joku näkee, että olen välillä väsynyt.

Haluaisin vain nukkua.

Ummistaa silmäni, enkä jaksaa kuunnella.

Mitä, jos joku näkee, että käytän oikopolkuja.

Helpotan arkea. Huijaan rutiineja.

En teekään itse kaikkea.

Pyydän apua.

Mitä, jos joku näkee, että tuomitsen.

Ajattelen pahasti.

Luulen olevani parempi.

Ylpeilen.

Mitä, jos joku näkee, että minä olen minä.

Ymmälläni. Ihmeissäni.

Joskus eksyksissä.

Mitä, jos joku näkee onneni.

Siksi piilotan sen.

Hymyilen.

Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Leijonaemot

Ajauduin tänään monen mutkan kautta Leijonaemot-nimisen yhdistyksen sivuille. Jämähdin noille sivuille melkein tunniksi. Luin jokaisen sivun ja imin blogitekstejä toisensa perään. Itkin ja välillä kyynelten läpi hymyilin. Myötäelin tunteita laidasta laitaan.

Leijonaemot on erityislasten vanhempien vertaistukiyhdistys. Tarinat, joita blogissa on, ovat sydäntäriipaisevia, aitoja, arjen makuisia ja täynnä elämää.

Tunsin taas omat hölmöt arkiset narinani pyykkipinon korkeudesta idioottimaisiksi.

Seuraava runo kosketti minua kovasti ja mietin sitä pitkin päivää. Miten sitä välillä pitääkin itseään oman elämänsä keskipisteenä ja suurimpana uhrina. Huutaa omia oikeuksiaan pieniin lepohetkiin ja kiillottaa samalla kultakruunuaan. Sitten on olemassa äiti, jolla olisi täysi oikeus käpertyä itseensä ja huutaa maailmalle kirosanoja. Mutta se äiti kirjoittikin näin:

Toisen taakka on suurempi kuin toisen

Muistutan itselleni

että minä en ole tässä se päätähti

minä pääsin helpolla

Voin vain seistä selkäsi takana

ja yrittää ottaa

osan taakasta itselleni

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.

Arvoisalle kruununprinsessalle

Hyvä Victoria!

Ensinnäkin onnea pienestä prinsessasta (kerrankin tarkoitan tätä kirjaimellisesti). Näin "vanhempana" äitikollegana haluan jakaa muutaman kokemuksen, joista on teille Danielin kanssa toivottavasti jotain hyötyä. Näitä neuvoja on kerätty viisaan asiantuntijaraadin avustuksella.

Olette varmasti tottuneet tungetteleviin kysymyksiin, mutta tulet huomaamaan, että vauvan äidiltä on hyväksyttyä kysyä suoraan ja julkisesti kaikenlaista muun muassa hänen rintarauhastensa toiminnasta. "Tuleeko sulta hyvin maitoa?" on kysymys, johon sinun odotetaan vastaavan suurenkin yleisön läsnä ollessa. Kun lapsesi kasvaa isommaksi, muuttuu tämä kysymys muotoon "VIELÄKÖ sä imetät?". Sehän kun on täyden järjen vastaista antaa puolivuotiaalle rintamaitoa.

Pian myös huomaatte Danielin kanssa, mitä kaikkea olette valmiita tekemään, jotta lapsenne nukkuisi. Löydät itsesi seisomasta keskellä huonetta hengittämättä ja samalla kiroat mielessäsi naapurin mattojentamppausoperaatiota. Lapset ovat nimittäin siitä hassuja, että saattavat nukkua tuntikausia heräämättä silloin, kun ei pitäisi. MUTTA kun lämmität itsellesi ruokaa, toimittaa mikron merkkiääni aina herätyskellon virkaa. Tästä päästäänkin siihen tunnettuun tosiasiaan, että vauvan äidit syövät kaikki ateriat kylminä. Ainoa, mitä tulet syömään lämpimänä on jäätelö. Vauvoilla on nimittäin usein sama ruokailuaikataulu kuin äideillä.

Seuraavat 18 vuotta tulet myös kutsumaan puolisoasi isäksi. Huomaat tekeväsi niin myös silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Se niistä romanttisista treffeistä. Kääntöpuolena kutsut myös itseäsi koko ajan äidiksi. Saatat siis huikata kavereillesi: ”Äiti tulee kohta” (yksi yleisimmistä lauseistasi jatkossa).

Käsilaukkusi sisältö muuttuu radikaalisti, ellet sitten tähän asti ole kantanut aina mukanasi vaippoja, puhdistusliinoja ja lasten sukkahousuja. Itse asiassa se ainoa kerta, kun sinulla ei ole vaippaa mukana olet jossain julkisella paikalla kaukana kotoa ja huomaat kysyväsi lapseltasi: "Onks sulla kakka?"

Kun lapsesi puhekyky kehittyy, voit todeta, että hän ei todellakaan kuule mitään, kun toistat sanaa "ei". Kuitenkin puhuttuasi miehesi kanssa vähemmän imartelevia asioita kaupan kassasta, huomaat seuraavalla kauppareissulla, että lapsellasi on uskomaton kyky muistaa pitkiäkin lauseita.

Tulet oppimaan kokonaan uuden sanavaraston ja alat käyttämään älyttömiä lyhennelmiä. Enää ei ole olemassa satsumaa, ketsuppia ja paprikaa. Yhtäkkiä on nastu, kestu ja kaprika. Tiedät helposti, mitä tarkoittaa Jekovit, vaipsit, yhdistelmät ja tuplat. Puhut sujuvasti päikkäreistä, muskareista ja liukkareista (se tarkoittaa sitten nykyään liukumäkeä). Tämä kielitaidon muutos aiheuttaa valitettavasti sen, että saatat kuvitella kaikkien ympärilläsi olevien puhuvan samaa kieltä, kunnes löydät itsesi ravintolapöydästä kertomassa nauraen lapsesi vaipan sisällöstä vielä lapsettomien ystäviesi tuijottaessa sinua inhoten.

Kuten huomaat, moni asia tulee siis muuttumaan elämässänne, mutta ne muutokset ovat oikein mukavia ja ihania. Haluan lainata Teille näin lopuksi edellistä kirjoitustani: ”Nauttikaa nyt vielä”.

Sydämellisin terveisin,

MoM

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1)

Tämän kirjoituksen tavoitteena on aloittaa sarja, jota täydennän sitten vähitellen. Haluan nimittäin jakaa huomioni eräästä mielenkiintoisesta pelistä, joka on monelle hyvinkin tuttu. Sen nimi on Vanhemmuuden korttipeli ja sitä pelataan leikkipuistoissa, muskareissa, kerhoissa ja etenkin netin keskustelupalstoilla. Peliä ei pelata aina julkisesti vaan joskus se voi toimia pienemmän piirin jälkipelinä edellä mainittujen tilanteiden jälkeen. Tällöin peli on itse asiassa herkullisimmillaan, koska kortteja voidaan jakaa pelinappulan poissa ollessa. Korttipelin tavoitteena on itsensä korottaminen muiden kustannuksella. Pelaaja pyrkii tekemään itsestään asiantuntijan ja pelinappulasta amatöörin. Tavallisimmat syyt pelin pelaamiselle ovat oman syyllisyyden tai huonon itsetunnon peittely, omien valintojen tekeminen hyväksyttävämmiksi tai muuten vain yleinen oman egon pönkitys. Itsekin olen tätä peliä valitettavan usein pelannut. Peli on joka kerta hieman erilainen, mutta käytössä ovat aina samat kortit.

Esittelenkin nyt sarjana tämän Vanhemmuuden korttipelin kortit. Sääntönä pelissä on, että näitä kortteja tulee iskeä pöytään ilman sen suurempaa harkintaa ja itsekritiikkiä. Ensimmäiseksi haluan esitellä hyvinkin tunnetun Nauti nyt vielä –kortin. Tämä kortti on yksi minun sekä erään ystäväni lemppareista.

Nauti nyt vielä -kortti:

Tämä on yleisin vähättelykortti. Kortti isketään usein pöytään tilanteessa, jossa halutaan vähätellä vastaanottajan elämäntilannetta tai kun halutaan tuoda esiin oma paremmuus ja oletettu kokemus. Esimerkiksi loppuraskauden vaivoista kärsivä voi heittää kortin juuri raskaaksi tulleelle, vauvan äiti taas tarjota sitä vielä raskaana olevalle, uhmaikäisen äiti vauvan äidille, kahden lapsen äiti yhden lapsen äidille ja niin edelleen. Korttia käytetään monesti lausemuodossa ”Nauti nyt vielä, kun sulla on vaan yksi lapsi/noin pieni lapsi/noin vähän vaivoja”.

Kortilla on mielenkiintoinen kaksijakoinen tarkoitus. Sillä voidaan vetää matto sekä valittajan että kehuskelijan jalkojen alta. Jos yhden lapsen äiti erehtyy joskus mainitsemaan, että elämä on rankkaa, voi kahden lapsen äiti todeta tyynesti Nauti nyt vielä –kortin avulla, että yhden lapsen kanssahan on itse asiassa todella helppoa. Jos taas raskaana oleva iloitsee energisestä olostaan, voidaan hänet lytätä helposti toteamalla, että pahempaa on luvassa. Nauti nyt vielä.

Nauti nyt vielä –kortti on pätevä ratkaisu myös muilla elämän aloilla. Aikuinen voi esimerkiksi käyttää korttia halutessaan vähätellä murrosikäistä: ”Nauti nyt vielä, kun sinulla ei ole oikeita murheita/stressiä elämässäsi.”

Nauti nyt vielä –kortti on siis valintasi Vanhemmuuden korttipakasta, kun haluat tuntea ylemmyyttä ja hiljentää ärsyttävän valittajan tai kehuskelijan.

Johdonmukaisemattomuudestakin

”Kun vain johdonmukaisesti kiellät, lopulta lapsesi tottelee.”

Ne kaikki koirankoulutusopasmaiset neuvot valuvat pään läpi kuin liukkaat saippuanpalaset jääden kuitenkin kaikumaan inhottavan kumeasti. Nämä saippuat eivät puhdista vaan ennemminkin sotkevat jo ennestään kaaosmaisia ajatuksia. "Ole vain johdonmukainen" on valloillaan olevan kasvatusteorian iskulause, jota minäkin kuorossa toistan uskoen siihen muiden joukossa. Jos ei ole johdonmukainen, kasvavat lapset kieroon. Kun puistossa on se lapsi, joka tönii muita ja heittää hiekkaa toisten lasten silmille, voi mammapiiri vieressä huokaista tuomitsevasti, että tuon äiti ei ole ollut johdonmukainen.

Eniten tuohon johdonmukaisuuden mantraan uskovat ne Supernannyn jaksoja katsoneet esikoisestaan vielä haaveilevat. "Kun minusta tulee äiti, minä olen johdonmukainen, toisin kuin nuo muut. Sitten olen hyvä äiti".

Näin minä ainakin tuhahtelin automarketissa perjantai-iltaisin, kun katselin äitejä, jotka uhkailivat, kiristivät ja lahjoivat jälkikasvuaan estoitta. Nyt minä olen tuo uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti. Olen oppinut, että perjantai-illan kauppareissut eivät ole kasvatustilanteita vaan puhdasta selviytymistä. Se on perheiden Mission Impossible, jonka edessä uhrataan kaikki periaatteet. Se on raastava portti, joka erottaa työn vapaasta ja sen läpiviemisessä muututaan johdonmukaisuusateisteiksi.

Johdonmukaisuus. Pah. Miten sitä ikinä kuvitteli olevansa johdonmukainen kasvattaja? Olenko koskaan ollut johdonmukainen? Miljoonat laihdutusyritykset nauravat kuorossa johdonmukaisuudelleni. Samaa pilkkalaulua laulavat ne useat uudet harrastukset, jotka olen vuosien saatossa aloittanut. Miten ikinä kuvittelin, että kasvatus olisi se ala, jolla olisin johdonmukainen?

Katsellessani peilikuvaani vessan peilistä aina pestessäni jälleen yhtä kakkaista peppua (en muuten ennen uskonut, että tämä olisi yleisin peilaushetkeni) näen sekaisen tukan ja himakalsareiden alla aina vilauksen siitä äidistä, joka päätti olla johdonmukainen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa. Noina hetkinä uskon tuohon naiseen ja teen hänen kanssaan sopimuksen, että noudatan hänen kasvatusfilosofiaansa. Tuo sopimus kestää yleensä kaksi askelta vessan oven ulkopuolelle. "Älä koske siihen lamppuun tai äiti vie KAIKKI sun lelut!!!"