Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Laineilla keinui pieni lautta vain

Blogikuolemalle on selitys! Palailimme juuri pääsiäisreissusta. Sitä tuli oltua turvallisesti omiensa joukossa, lapsiperheiden taivaassa eli Pohjolan Karibialla eli risteilyllä.

Aikamoinen kisaväsymys kohtaa, kun joutuu neljällä aterialla (2x aamiainen, 2x päivällinen) saalistamaan oman ruokansa nälkäisten ihmisten viidakossa. Tämä naarasleijona saalisti myös lapselleen ja lastenpöydän jono olikin aivan uusi kokemus. Siellä ei tunneta armoa. Tai tunsin kuitenkin. Päästin pienen tytön edelleni enkä välittänyt takana olleen miehen syvistä huokauksista. Ehkä hän tiesi enemmän kuin minä. Ehkä pienen tytön valtavat anovat silmät olivatkin huijaustaktiikka ja sysäsivät meidät jälleen yhden pykälän kauemmaksi rasvaisista lihapullista ja lurpahtaneista kurkkuviipaleista.

Laiva on mahtava elämys lapsiperheen näkökulmasta. Hisseissä emmaljungien pyörät törmäilevät toisiinsa ja vanhempien myötätuntoiset katseet kohtaavat. Pallomeren viereisillä pienillä lastenjakkaroilla istutaan rivissä ja toistetaan samoja vuorosanoja kilpaa: ”Älä heitä palloja! Väistä, että muut pääsevät laskemaan! Laske jo, että toisetkin pääsee!” Pienet naperot juoksevat pois sokerihumalaansa. Meno ei oikeastaan eroa hirveästi siitä, miten aikuiset käyttäytyvät laivan discossa paria tuntia myöhemmin. Toisten tuuppiminen, julkinen virtsaaminen ja rajojen hakeminen ovat kaikki toimintaa, jota löytyy niin pallomerestä kuin karaokestakin. Ainoa, mikä aikuisilta puuttuu, on se erotuomareiden rivi, joka kieltää pallojen heittelyn ja vie tarvittaessa jäähylle.

Hienointa on kuitenkin nähdä ne lautasen kokoiseksi avautuvat silmät ja kuunnella sitä selostuksen määrää, mitä pienestä suusta tulee tulvana illan kääntyessä yöksi hytin hämärissä. On nähty Muumipeikko ja Muumimamma! Eli siis yksi valkoinen hahmo, jolla välillä on esiliina ja välillä ei. On laskettu liukumäestä ja syöty KARRRKKIA. Kokemuksien mukana eläminen on mahtavaa ja riemu tarttuu. Näille jutuille kikatellaan vielä pitkään. 

HuumorinTajutonta

"Mikset sä naura?", mieheni kysyy katsoessamme telkkaria. Ruudulla pyörii joku hauskimmat kotivideot -tyyppinen pätkä, missä vuorotellen nauretaan lapsille ja eläimille tai miehille, joiden haarojen väliin osuu jotain. Katson videoita ja vatsaani vääntää, ei naurusta vaan ahdistuksesta. Vauvan puklatessa vanhempiensa päälle ajattelen, kuinka tuostakin tuli nyt noille pyykkiä. Koiran juostessa matot rullalle, mietin tamppaamista ja lapsen huitaistessa pesismailan isänsä jalkojenväliin huolestun, joutuukohan tuo nyt ensiapuun ja mitä jos ne olisivat halunneet vielä lapsia.

Sitten tajuan sen. Tieto hyökkää kuin se kuuluisa salama sieltä kuuluisalta taivaalta. Minusta on tullut huumorintajuton tosikko!

Missä välissä? Miten siinä niin kävi? Alan pohtia tilanteeni taustoja. Milloin hävitin huumorintajuni? Muistelen hetkiä, jolloin vielä sen omistin. Muistan pari kuukautta sitten nauraneeni, kun taaperomme oli tyhjentänyt wc-paperirullan lattialle. Tilanteen toistuttua muutaman kerran alkoi hymyni kuitenkin hyytyä. Samoin kikatin kippurassa, kun lapseni oli ensimmäistä kertaa sotkenut itsensä yltäpäältä jogurttiin. Nauruni loppui vähitellen, kun tungin pyykkikoneeseen taas yhtä jogurttista bodya. Kun huomaa olevansa se, joka siivoaa hauskuuden jäljet, alkaa hauskuudesta kadota sen pirteä terä.

Minusta on tullut tylsä. Minusta on tullut se tiukkis aikuinen, joka mäkättää sotkusta. Ja syynä on se, että minä olen se, joka joutuu tuon sotkun siivoamaan. "Relaa vähän." En enää pysty! Minusta on tullut Frendien Monica: "Rules control fun!" Minusta on tullut ÄITI! Tylsä, mäkättävä, kaiken kivan kieltävä äiti.

Tuijotan katkerana lapsia ja teinejä. He syövät puusta kaikki vapauden hedelmät ja minä kannan harteillani puun juuria eli kaiken vastuun. Vaihdetaan osia!

Meinaan vajota vastuuni alle kunnes ymmärrän kääntää katseeni lapsista isovanhempiin. Aika aikaa kutakin! Isovanhemmat ovat löytäneet balanssin näiden kahden ääripään välille. He voivat syöttää lapsille pullaa kuuntelematta hammaslääkärin tuomitsevia saarnoja, joissa sokeri ja heitteillejättö kuuluvat saman otsikon alle. He voivat antaa katsoa telkkaria syödessä välittämättä tahroista sohvalla ja mikä parasta he voivat käyttää kasvatuksessa lahjontaa uhkailun sijaan pelkäämättä piloille hemmottelua. He ovat löytäneet uudelleen huumorintajunsa.

Painan siis pääni alas ja kestän raskaan taakkani. Sillä kun huomaan saman ikeen painavan lasteni hartioita, heidän tultua vanhemmiksi, voin vain taustalla hymyillä isoäidin lempeää hymyäni.