HuumorinTajutonta

"Mikset sä naura?", mieheni kysyy katsoessamme telkkaria. Ruudulla pyörii joku hauskimmat kotivideot -tyyppinen pätkä, missä vuorotellen nauretaan lapsille ja eläimille tai miehille, joiden haarojen väliin osuu jotain. Katson videoita ja vatsaani vääntää, ei naurusta vaan ahdistuksesta. Vauvan puklatessa vanhempiensa päälle ajattelen, kuinka tuostakin tuli nyt noille pyykkiä. Koiran juostessa matot rullalle, mietin tamppaamista ja lapsen huitaistessa pesismailan isänsä jalkojenväliin huolestun, joutuukohan tuo nyt ensiapuun ja mitä jos ne olisivat halunneet vielä lapsia.

Sitten tajuan sen. Tieto hyökkää kuin se kuuluisa salama sieltä kuuluisalta taivaalta. Minusta on tullut huumorintajuton tosikko!

Missä välissä? Miten siinä niin kävi? Alan pohtia tilanteeni taustoja. Milloin hävitin huumorintajuni? Muistelen hetkiä, jolloin vielä sen omistin. Muistan pari kuukautta sitten nauraneeni, kun taaperomme oli tyhjentänyt wc-paperirullan lattialle. Tilanteen toistuttua muutaman kerran alkoi hymyni kuitenkin hyytyä. Samoin kikatin kippurassa, kun lapseni oli ensimmäistä kertaa sotkenut itsensä yltäpäältä jogurttiin. Nauruni loppui vähitellen, kun tungin pyykkikoneeseen taas yhtä jogurttista bodya. Kun huomaa olevansa se, joka siivoaa hauskuuden jäljet, alkaa hauskuudesta kadota sen pirteä terä.

Minusta on tullut tylsä. Minusta on tullut se tiukkis aikuinen, joka mäkättää sotkusta. Ja syynä on se, että minä olen se, joka joutuu tuon sotkun siivoamaan. "Relaa vähän." En enää pysty! Minusta on tullut Frendien Monica: "Rules control fun!" Minusta on tullut ÄITI! Tylsä, mäkättävä, kaiken kivan kieltävä äiti.

Tuijotan katkerana lapsia ja teinejä. He syövät puusta kaikki vapauden hedelmät ja minä kannan harteillani puun juuria eli kaiken vastuun. Vaihdetaan osia!

Meinaan vajota vastuuni alle kunnes ymmärrän kääntää katseeni lapsista isovanhempiin. Aika aikaa kutakin! Isovanhemmat ovat löytäneet balanssin näiden kahden ääripään välille. He voivat syöttää lapsille pullaa kuuntelematta hammaslääkärin tuomitsevia saarnoja, joissa sokeri ja heitteillejättö kuuluvat saman otsikon alle. He voivat antaa katsoa telkkaria syödessä välittämättä tahroista sohvalla ja mikä parasta he voivat käyttää kasvatuksessa lahjontaa uhkailun sijaan pelkäämättä piloille hemmottelua. He ovat löytäneet uudelleen huumorintajunsa.

Painan siis pääni alas ja kestän raskaan taakkani. Sillä kun huomaan saman ikeen painavan lasteni hartioita, heidän tultua vanhemmiksi, voin vain taustalla hymyillä isoäidin lempeää hymyäni.