Kummityttöni on jo paljastanut salaisuuteni, joka on vielä omilta lapsiltani tietämättömissä. "Ei saa puhua ruoka suussa", reipas tyttö tokaisi kahvilassa pullan palasten lennellessä suustani. Että hävetti.
Älä ja ei. Jos sanojen arvo mitattaisiin niiden toistettavuudessa, lähestyisi se kieltosanojen osalta nollaa. Niin kuin taitaa lähestyäkin, kun katsoo, kuinka tehottomasti ne toimivat.
Ei, ei, ei, älä. Älä, älä, älä, ei. Tältä varmaan puheeni kuulostaa lapseni korvissa. Olosuhteita ajatellen voi vain ihmetellä, että lapseni on oppinut elämässään muitakin sanoja.
"Yritä komentaa ilman kieltosanoja" lässyttävät alan opukset. Eli kun lapseni tönäisee toista lasta, tulisi minun vain sanoa: "Tuntuu varmaan muista inhottavalta kun teet noin". Tuota lausetta sanoessani on lapseni ehtinyt jo viedä lelun kolmen muun lapsen kädestä.
Älä ja ei. Olen oppinut yhden tavan, jolla nuo kieltosanat voi kiertää. Uhkailemalla. "Jos teet vielä kerran noin, niin..." Se on sitä positiivishenkistä kasvatusta.
Älä ja ei. Jonain päivänä minunkin lapseni oppivat, että hekin voivat noita sanoja käyttää. Silloin he ovat astuneet ensimmäisen askeleen sille hurskastelun ja kaksinaismoralismin polulle, jota heidän äitinsä astelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti