Itsekritiikki

Pahin kriitikko sitä on itselleen. Lyijykynän kumi on kulunut pois, kun ahdistuu omista tuotoksistaan. Ei noin. Onpa tyhmää. Tunnen myötähäpeää. Mutta jos sitä tuntee itsestään, onko se vain häpeää?

Olen mustasukkainen sanoille. Sanoille, jotka taipuvat toisten käsissä niin kauniisti ja syvällisesti. Miten joku toinen on osannut sanoa juuri sen, mitä tunnen? Miten en itse ole osannut sanoa noin?

En voi koskaan jättää tekstiä kesken, koska siihen palaaminen on tuskallista. Syvällisiltä tuntuneet lauseet ovat uuden päivän valossa muuttuneet latteiksi ja huumori noloksi. Kuka tuollaista kirjoittaa?

Mihin tämä kaikki itsekritiikki pohjautuu? Siihen, että pelkään, mitä muut ajattelevat. Kun kirjoittaa, sitä paljastaa jotain itsestään. Asettaa omat ajatuksensa julki ja näytille. Sisäinen narsisti toivoo kiitosta ja kehuja peläten samalla, että on jotenkin taas nolannut itsensä. Että ihmiset pitävät hölmönä ja tyhmänä. Ei kukaan halua olla muiden mielestä hölmö tai tyhmä. Siksi sisäinen kriitikko kiirehtiikin lausumaan nämä sanat ennen kuin kukaan muu. Vähän kuin vakuutukseksi. Että ulkoisen kritiikin saapuessa voi hiljaa nurkassaan ajatella: "no niin munkin mielestä."

Blogin pitäminen onkin minulle terapiaa. Pieni benji-hyppy aina kun tekee mieli kirjoittaa. Alussa päästin hiljaisen "hii"-äänen, kun painoin "julkaise"-nappia. Hengitin syvään ja tuijotin näyttöä. "Toivottavasti joku tykkää", sanoin tekstilleni saatesanoiksi. Julkaiseminen kuulostaa liian juhlalliselta tässä asiayhteydessä. Googlen huono suomennos.

Välillä valehtelen kirjoittavani vain omaksi ilokseni. Jos tekisin todella niin, pitäisin tekstit visusti pöytälaatikossa. Kirjoitan, koska pidän kirjoittamisesta ja toivon jonkun saavan ajatuksia omista ajatuksistani. Kirjoitan, koska haluan välillä kapinoida ja näyttää keskisormea omalle itsekritiikilleni. Antaa vain flown kuljettaa ja kaataa päätä ahdistavat itsetutkiskelun raja-aidat.

Huomaan kritiikin taas yrittävän lassota ajatuksia. Tätä tekstiä kirjoittaessa hyökkää itsekritiikkini itseään vastaan (kuinka kompleksoitunut ihminen voikaan olla). Alan miettiä, täytyykö sitä nyt julkisesti marmattaa oman kirjoittamisensa kipukohdista. Itsekritiikkiä itsekritiikistä. Piiri pieni pyörii.

Pitääkö kaikkea aina todistella ja selitellä? Ei, mutta aina voi itsetutkiskella ja analysoida. Ehkä siinä kipeässä prosessissa piinatessa itseään tulee luoduksi jotain uutta. Myöntäneeksi itselleen, kuinka pelkääkin toisten ihmisten ajatuksia, vaikka luulee olevansa itseriittoinen. Kuinka aikuisessa ihmisessä asuukin pieni lapsi, joka peilaa hyväksyntänsä toisten mielipiteistä.

Ei kai kukaan ole täysin vapaa muiden arvostelusta. Ehkä parempi niin. Mieluummin kolhuja kokenut itsetunto ja ainainen pieni sisäinen sensuuri kuin kiveksi kovetettu muista piittaamaton sielu.

Rakas itsekritiikki, älä kahlitse ja estä elämäni elämistä. Anna minun kokea ja oppia, vaikkakin kantapään kautta. Kohdista kritiikkisi niihin hetkiin, jolloin jätän muut huomioitta ja ajan vain omia etujani tai kun asetan itseni jalustalle. Itsekritiikki, auta vahvistamaan ja rakentamaan itsetuntoani. Älä koskaan hajota sitä pieniksi palasiksi. Kiitos, että annat minun kirjoittaa.