Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Lapsettuminen

Lapsettuminen tarkoittaa uuden voimakkaan tahon (=lapsen) vaikutusvaltaa heikomman tahon (=vanhemmat) asioihin. Käsite on syntynyt vähitellen ajan saatossa, kun lasten ja vanhempien suhde on tasa-arvoistunut ja koivunvitsoista on tullut laittomia.

Lapsettumiseen liitetään perinteisesti useita ulkoisia tunnusmerkkejä:

Vanhempien kielenkäyttö:

Lässytys ja voimakas lyhenteiden esiintyminen. Muista aikuisista tulee tätejä ja setiä,  puheääni nousee oktaavin verran ja keskustelu alkaa pyöriä vain yhden asian ympärillä. Puhevirrassa alkaa myös pyöriä hämmentäviä lempinimiä, joilla perheen vaikutusvaltaisinta jäsentä kutsutaan.

Vanhempien Facebook-käyttäytyminen:

Valokuvakollaasien ilmestyminen ja jokaisen edistysaskeleen raportointi.  Yksityiskohtien kuvaileminen asioissa, joita edes lapsi itse ei toivoisi kuvailtavan.

Vanhempien sosiaalisten taitojen heikentyminen:

Kyky ylläpitää jatkuvaa keskustelua voimakkaan tahon läsnäollessa heikkenee huomattavasti. Myös käsitys hyvästä huumorista muuttuu suhteessa aikaisempaan. Lapsettumisen myötä vanhemmat yleensä menettevät kyvyn huomata toisten ihmisten kasvoilta kyllästymisen merkkejä. Sosiaalisten taitojen heikentymisen tunnistaa siitä, että saat lapsettumisen uhrin viihtymään pitkään, kun kysyt, mitä hänen lapsilleen kuuluu.

Ulkoisten asioiden muutos:

      A.      Vaikutus materiaaliseen omaisuuteen:

Harmoniset sisustusvärit saavat kontrastikseen kirkkailla väreillä koristeltuja vilttejä ja loikoilumattoja, muovitavaran määrästä puhumattakaan. Iittalan lasien vieressä on yhtäkkiä kirkkaanvärisiä nokkamukeja ja Arabian lautaset pinotaan samaan pinoon muovisten Puuha Pete-lautasten kanssa.

           Hintavan auton takaikkunoihin ilmestyvät Nalle Puh –varjostimet.

      B.      Vaikutus ulkoiseen olemukseen:

Vanhempien yleinen siisteys ja tyylikkyys laskevat samassa korrelaatiossa kuin juurikasvu kasvaa.

Yleinen välinpitämättömyys:

Lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan tulee tärkein sisäpoliittinen asia Suomessa, aikaisempien yleisten humaanien arvojen sijaan. Selkeä konservatismin ja NIMBY-ajattelun (Not In My Backyard) lisääntyminen.

Käsitys huonosti käyttäytyvistä lapsista muuttuu. On vain olemassa vilkkaita lapsia ja ohi meneviä ikäkausia. Lapsia tulee ymmärtää.

Lapsettuminen kohtaa vanhempia sosioekonomisesta asemasta ja aiemmasta katu-uskottavuudesta huolimatta. Allekirjoittanut on todistettavasti nähnyt Suomen eturivin rockbändin rumpalin ajavan farmariautoa, jonka takaikkunoissa vilkkuivat kirkkaat Disney-varjostimet (selvä lapsettumisen uhri).

Kaiken kaikkiaan lapsettuminen on reaalipoliittinen selviytymisstrategia, josta vanhemmat pääsevät ajan myötä yli. Viimeistään, kun voimakkaampi taho on saavuttanut itselleen vakaan autonomisen aseman. 

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Mitä, jos joku näkee

Mitä, jos joku näkee, etten aina ole hyvä äiti.

Että en aina jaksa leikkiä.

En hymyillä. En olla pirteä.

Mitä, jos joku näkee, että menetän hermoni.

Suutun pienestä.

Sanon pahasti.

Mitä, jos joku näkee, että olen välillä väsynyt.

Haluaisin vain nukkua.

Ummistaa silmäni, enkä jaksaa kuunnella.

Mitä, jos joku näkee, että käytän oikopolkuja.

Helpotan arkea. Huijaan rutiineja.

En teekään itse kaikkea.

Pyydän apua.

Mitä, jos joku näkee, että tuomitsen.

Ajattelen pahasti.

Luulen olevani parempi.

Ylpeilen.

Mitä, jos joku näkee, että minä olen minä.

Ymmälläni. Ihmeissäni.

Joskus eksyksissä.

Mitä, jos joku näkee onneni.

Siksi piilotan sen.

Hymyilen.

Kauniit ihmiset

Monesti ollessani yksin junassa (mikä on luksusta tässä elämäntilanteessa) pohdin muiden ihmisten ajatuksia. Mitä heidän mielessään liikkuu? Onko heillä stressiä? Onko heillä joku, jota rakastaa? Mistä he ovat tulossa? Mihin he ovat menossa?

Kun uppoudun tällaisiin pohdintoihin, alkavat kaikki ihmiset näyttää silmissäni todella kauniilta. En osaa ehkä koskaan tarkemmin selittää, mutta pohtiessani toisten elämäntarinoita alan nähdä heidät olemuksineen ja vaatteineen hirmuisen kauniina. Juuri sellaisina kuin heidän tulee ollakin. Juuri siinä hetkessä. Juuri silloin.

Teinitytön mustatut silmät ja takkuinen tukka. Epävarma ja pälyilevä katse.

Laitapuolenkulkijan likaiset vaatteet ja ahavoitunut iho. Sänki. Horjuva askel.

Nuoren naisen tyylikkäät hiukset ja muodikkaat vaatteet. Itsevarma olemus.

Keski-ikäisen miehen huonosti istuva puku. Hikikarpalot otsalla. Silmälasien sangan painama jälki korvan takana.

Pienen lapsen sormikkaat, joissa peukalo ei ole paikallaan. Räkää nenässä. Tarralenkkareiden toinen tarra auki.

Pysähdyn vain katselemaan näitä ihmisiä. Ihania ihmisiä. Kanssaihmisiä. Olen onnellinen heidän puolestaan ja toivon, että he itse näkisivät saman kuin minä juuri silloin. Kauneuden. Kauneuden itsessään. Kauneuden ihmisyydessä.

Minä olen siis se outo siellä nurkassa, joka kyylää kaikkia. Älkää pelästykö. Hymyilen sisäisesti ja toivon elämäänne kaikkea hyvää.

Meni hermo

Teksti sisältää viittauksia uskonnollisiin traditioihin ja symboleihin. Lopeta lukeminen, jos pelkäät, että niiden lukeminen tekevät sinusta sekopäisen hihhulin, millaiseksi et tietenkään viisana omilla avoillasi ajattelevana ihmisenä halua tulla.




Provosoiduin taas. Anteeksi mielensäpahoittajille jo etukäteen.

Taas on se aika vuodesta, kun mielipidepalstoilla on aika siirtyä koirankakkatappelusta Suvivirsi-vääntöön. Eipäs juupas -kiukuttelu  käy kuumana, kun piispa kehtasi kieltää lapsiltaan virrettömän kevätjuhlan.

Trendihän meillä Suomessa on pyrkiä tasa-arvon nimissä piilottamaan kaikki uskonnollisuus. Ettei vaan ketään vahingossakaan käännytettäisi. Hyi olkoon!

Alan vähitellen olla samaa mieltä. Kielletään uskonnot ja kaikki niihin viittaava!


Uskonnolliset yhteisöt toimikoot virastotaloissa ilman ulkoisia merkkejä, ei kirkonkelloja tai ristejä. Toimintaa ei myöskään saa mainostaa ellei joku erikseen pyydä. Toivotaan vain, että lesket löytävät sururyhmään ja köyhät perheet diakoniatoimistoon.


Hautausmailta on hankala ristejä enää poistaa, mutta laitetaan hautausmaiden ulkopuolelle varoituskyltit: "Varo! Uskonnollisia symboleja! Kulkeminen omalla vastuulla!" Tällöin halukkaat voivat kääntyä pois tai sulkea silmänsä. Ainakaan maanomistajaa ei voida syyttää mahdollisesta uskonnollisesta kokemuksesta.

Uskontohan tietenkin lopetetaan opetettavana aineena kouluissa. Sitten voidaan olla ylpeitä suomalaisista PISA-menestyslapsistamme, jotka pärjäävät hienosti tässä monikulttuuristuvassa maailmassa ilman niinkin turhia opittavia asioita kuin länsimainen kulttuuri, etiikka ja maailmanuskonnot.

Pahoitteluni myös kaikille Juhaneille, Pekoille, Laureille, Janneille, Eevoille, Marjoille, Mareille, Marioille, Markuksille ynnä muille. Teidän tulee vaihtaa nimenne. Emmehän halua viittauksia uskontoihin. Onneksi Suomessa ei ole saanut nimetä ketään Jeesukseksi. Mahtaa niillä espanjalaisilla olla kurjaa.

Yksi epäkohta löytyy myös lipputangon päästä. Suomen lippu tulee muuttaa. Risti! Apua!

Hautajaiset tulee edelleen olemaan kyllä sitten pieni kriisin paikka. Toimittavan tahon pitää pyrkiä välttämään toivon antamista sureville omaisille. Se voi luoda harhaisen tunteen uskonnollisesta kokemuksesta ja näin loukata uskonnonvapautta.

Muistakaa sitten kaikki piilottaa mahdolliset ristikorunne. Samassa rytäkässä kielletään tietenkin monet muutkin korut ja suositut tuliaiset, joiden uskotaan tuovan onnea. Sanokaa hyvästit myös Buddha-patsaille, suitsukkeille, joogalle ja horoskoopeille.

Älkää kukaan enää uskoko hyvään tai pahaan. Antakaa järjen ja analyyttisyyden hallita elämäänne. Kylmää ehkä? Mutta tasa-arvoista.

Parempihan on nimittäin poistaa ja piilottaa kuin kunnioittaa ja nauttia erilaisista rikkauksista.

Onneksi me suomalaiset osaamme ottaa kaikki maailmankatsomukset huomioon poistamalla ne maailmasta!


Eikös se uskonnonvapaus ollutkin juuri sitä?


Jos et ole varma, lue täältä (artikla 18):
http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin

Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Kypsä

Aloin epäillä omaa kypsyyttäni. Vanhempien ja aikuistenhan pitäisi olla kypsiä. Hedelmä on kypsä, kun se on kehittynyt raakileesta ”täysikasvuiseksi”.

Kypsyys on vastuullisuutta ja kykyä ymmärtää asioita. Kypsät ihmiset eivät ole lapsellisia. Aikuiset ovat kypsiä. Lasten vanhemmat ovat Kypsiä! Kypsiä tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta toisista! APUA!

”Kypsä ikäisekseen.” ”Kyllä se vielä siitä kypsyy, kun saa elämänkokemusta.” KYPSÄ KYPSÄ KYPSÄ!

Olenko kypsä?

Tässä omaa olemassaoloani tutkivassa kriisissäni ajauduin jostain kummallisesta syystä googlettamaan sanan aikuisuus ja klikkasin paniikissa tietenkin wikipedian linkkiä. Olin kuin päänsärkypotilas, joka diagnosoi itselleen aivokasvainta. Älä etsi vastauksia netistä!

No, arvatkaapa, mitä siellä wikipediassa sitten luki?!

Älylliset taidot kehittyvät ihmisellä keskimäärin noin 40 vuotiaaksi asti! Minulla on siis vielä toivoa jäljellä useamman vuoden ajan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Olenko sitten kypsä? Ja kehen?

Älyllisiä taitoja kuulemma kehittää onnellinen avioliitto ja mielenkiintoinen elämä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Pitää nyt päättää, etten marise miehelle siitä vessanpesusta. Haluan kehittää älyllisiä taitojani. Mikä on mielenkiintoinen elämä? Kuka sen arvioi? Voin kuvitella, että aika monen mielestä tämä elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten elämästä tehdään mielenkiintoista?! Olenko nyt tuomittu älylliseen köyhyyteen 40 ikävuoden jälkeen? Ehkä minusta tulee sitten vain sen älyllisen huipun jälkeen puun mätä hedelmä. Kiitos kaikille, kypsyin jo ja nyt mätänen, koska elämäni ei ole mielenkiintoista.

Wikipedia sisälsi vielä lisää helmiä: ”Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista.” Juuri näin! Kiitos pätkätyö ja äitiyslomasijaisuudet! Siinä sitä ollaan epäaikuismaisia, kun ei pystytä sitoutumaan pysyvämmin töihin. Aion syyttää siis huonoa työllisyyspolitiikka omasta lapsellisuudestani!  Aina on hyvä siirtää syyttävä sormi pois itsestä. Porsaanreiät kunniaan! Huomaatteko, näin minä vain pakenen vastuuta. Todella epäkypsää.

Kypsä aikuinen.

Jos otan vakavan ilmeen ja hankin silmälasit, voisin ehkä hämätä joitakin. Lapsiani hämään ainakin vielä. Raukat ovat kotihoidossa, joten eivät tiedä muuta totuutta kuin sen, minkä minä kerron. Siinä totuudessa äiti on tosi kypsä ja vastuunsa tunteva aikuinen. Viksu ja vilmaattinen.

Kypsä. Käpsy.

Pidemmälle ajateltuna olen kyllä aina tykännyt syödä pihvini mediumina. Olen siis medium. Puolivalmis.

Taputan itseäni olalle. Hyvin keksitty pakokeino kypsyyden vaatimuksista. Esitän vastuullista pakenemalla sitä.

Well done.

Ihana velttoilu

Hyvä Juhana Vartiainen!

Ensinnäkin, onneksi olkoon uudesta työpaikastasi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajana! Olet ryhtynyt reippaana miehenä uuteen työhösi innokkaasti. Sinulla on paljon ideoita! Mahtavaa. Innovatiivisuus on hyvästä!

Jos tarkoituksenasi oli saada keskustelua aikaan provosoimalla, onnistuit suunnitelmassasi. Ryhdyinhän minäkin tätä tekstiä tietokoneellani naputtelemaan. Minkä velttoilultani ehdin. Pieni varoituksen sana vain: me kotiäidit olemme kovin provosoituvaa tyyppiä. Voin kuvitella, että olet päivän, ellet jopa viikon, puheenaihe vauva.fi-sivustolla.

Kotiäitien tunnekuohu johtuu ihan pelkästään siitä, että taisimme jäädä kiinni! Voi ei! Joku viimein keksi jo vuosia jatkuneen salaisuutemme! Salaliittoteoreetikot ovat sitä joskus epäilleet, mutta sinä nostit reippaasti kissan pöydälle. Rohkeana miehenä uskallat puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Kahden pienen lapsen kasvattaminen on juurikin sinun kuvauksesi mukaista. Ihanaa velttoilua!

Tunnustan! Me vain velttoilemme! Ja se on ihanaa, niin kuin itsekin totesit! Teemme sen vielä verorahoilla, röyhkeästi!

Oikeastaan, jos lanseeraamaasi termiä saa käyttää laajemminkin, voin todeta, että olen koko elämäni vain velttoilut. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta velttoilin ja vanhempani riistivät samanaikaisesti valtiolta lapsilisää. Pian sen jälkeen muutin omilleni (kyllä omassa kodissa olikin ihanaa) ja jatkoin velttoiluani nostamalla opintotukea. Opintojeni jälkeen olin vieläkin liian laiska ja päätin jatkaa velttoilua saamalla lapsia ja jäämällä kotiin. Täällä siis edelleen tyhjennän valtion kassaa. On tämä ihanaa!

Varoitan sinua Juhana (jos sallit sinuttelun) mahdollisesta tulevaisuudestani. Jos palattuani työelämään, sairastun yllättäen vakavasti, aion palata taas velttoilun pariin. Samoin teen, jos menetän työpaikkani ja näin ollen toimeentuloni. Vanhuksena aion myös velttoilla, vaikka kovasti yritätkin siirtää sitä rajapyykkiä eteenpäin.

Turha minun on sinulle tätä asiaa enempää valaista. Tunnut niin hyvin tietävän, mistä on kyse. Sen vuoksi palaankin velttoilemaan lasteni pariin.  Saatesanoiksi haluan vain toivottaa sinulle ihania velttoilun päiviä, kun joskus kaukana tulevaisuudessa saavutat toivomasi eläkeiän. Minä olen silloin todennäköisesti työelämässä. Lupaan tarjota!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Leijonaemot

Ajauduin tänään monen mutkan kautta Leijonaemot-nimisen yhdistyksen sivuille. Jämähdin noille sivuille melkein tunniksi. Luin jokaisen sivun ja imin blogitekstejä toisensa perään. Itkin ja välillä kyynelten läpi hymyilin. Myötäelin tunteita laidasta laitaan.

Leijonaemot on erityislasten vanhempien vertaistukiyhdistys. Tarinat, joita blogissa on, ovat sydäntäriipaisevia, aitoja, arjen makuisia ja täynnä elämää.

Tunsin taas omat hölmöt arkiset narinani pyykkipinon korkeudesta idioottimaisiksi.

Seuraava runo kosketti minua kovasti ja mietin sitä pitkin päivää. Miten sitä välillä pitääkin itseään oman elämänsä keskipisteenä ja suurimpana uhrina. Huutaa omia oikeuksiaan pieniin lepohetkiin ja kiillottaa samalla kultakruunuaan. Sitten on olemassa äiti, jolla olisi täysi oikeus käpertyä itseensä ja huutaa maailmalle kirosanoja. Mutta se äiti kirjoittikin näin:

Toisen taakka on suurempi kuin toisen

Muistutan itselleni

että minä en ole tässä se päätähti

minä pääsin helpolla

Voin vain seistä selkäsi takana

ja yrittää ottaa

osan taakasta itselleni

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.

Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Itsekritiikki

Pahin kriitikko sitä on itselleen. Lyijykynän kumi on kulunut pois, kun ahdistuu omista tuotoksistaan. Ei noin. Onpa tyhmää. Tunnen myötähäpeää. Mutta jos sitä tuntee itsestään, onko se vain häpeää?

Olen mustasukkainen sanoille. Sanoille, jotka taipuvat toisten käsissä niin kauniisti ja syvällisesti. Miten joku toinen on osannut sanoa juuri sen, mitä tunnen? Miten en itse ole osannut sanoa noin?

En voi koskaan jättää tekstiä kesken, koska siihen palaaminen on tuskallista. Syvällisiltä tuntuneet lauseet ovat uuden päivän valossa muuttuneet latteiksi ja huumori noloksi. Kuka tuollaista kirjoittaa?

Mihin tämä kaikki itsekritiikki pohjautuu? Siihen, että pelkään, mitä muut ajattelevat. Kun kirjoittaa, sitä paljastaa jotain itsestään. Asettaa omat ajatuksensa julki ja näytille. Sisäinen narsisti toivoo kiitosta ja kehuja peläten samalla, että on jotenkin taas nolannut itsensä. Että ihmiset pitävät hölmönä ja tyhmänä. Ei kukaan halua olla muiden mielestä hölmö tai tyhmä. Siksi sisäinen kriitikko kiirehtiikin lausumaan nämä sanat ennen kuin kukaan muu. Vähän kuin vakuutukseksi. Että ulkoisen kritiikin saapuessa voi hiljaa nurkassaan ajatella: "no niin munkin mielestä."

Blogin pitäminen onkin minulle terapiaa. Pieni benji-hyppy aina kun tekee mieli kirjoittaa. Alussa päästin hiljaisen "hii"-äänen, kun painoin "julkaise"-nappia. Hengitin syvään ja tuijotin näyttöä. "Toivottavasti joku tykkää", sanoin tekstilleni saatesanoiksi. Julkaiseminen kuulostaa liian juhlalliselta tässä asiayhteydessä. Googlen huono suomennos.

Välillä valehtelen kirjoittavani vain omaksi ilokseni. Jos tekisin todella niin, pitäisin tekstit visusti pöytälaatikossa. Kirjoitan, koska pidän kirjoittamisesta ja toivon jonkun saavan ajatuksia omista ajatuksistani. Kirjoitan, koska haluan välillä kapinoida ja näyttää keskisormea omalle itsekritiikilleni. Antaa vain flown kuljettaa ja kaataa päätä ahdistavat itsetutkiskelun raja-aidat.

Huomaan kritiikin taas yrittävän lassota ajatuksia. Tätä tekstiä kirjoittaessa hyökkää itsekritiikkini itseään vastaan (kuinka kompleksoitunut ihminen voikaan olla). Alan miettiä, täytyykö sitä nyt julkisesti marmattaa oman kirjoittamisensa kipukohdista. Itsekritiikkiä itsekritiikistä. Piiri pieni pyörii.

Pitääkö kaikkea aina todistella ja selitellä? Ei, mutta aina voi itsetutkiskella ja analysoida. Ehkä siinä kipeässä prosessissa piinatessa itseään tulee luoduksi jotain uutta. Myöntäneeksi itselleen, kuinka pelkääkin toisten ihmisten ajatuksia, vaikka luulee olevansa itseriittoinen. Kuinka aikuisessa ihmisessä asuukin pieni lapsi, joka peilaa hyväksyntänsä toisten mielipiteistä.

Ei kai kukaan ole täysin vapaa muiden arvostelusta. Ehkä parempi niin. Mieluummin kolhuja kokenut itsetunto ja ainainen pieni sisäinen sensuuri kuin kiveksi kovetettu muista piittaamaton sielu.

Rakas itsekritiikki, älä kahlitse ja estä elämäni elämistä. Anna minun kokea ja oppia, vaikkakin kantapään kautta. Kohdista kritiikkisi niihin hetkiin, jolloin jätän muut huomioitta ja ajan vain omia etujani tai kun asetan itseni jalustalle. Itsekritiikki, auta vahvistamaan ja rakentamaan itsetuntoani. Älä koskaan hajota sitä pieniksi palasiksi. Kiitos, että annat minun kirjoittaa.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.