Lapsiperheen matematiikkaa

Lapsiperheen elämä toistaa monesti totuttuja kaavoja. On selkeitä yhtälöitä, jotka rytmittävät elämää. Nämä lainalaisuudet auttavat usein vanhempia edes hieman ennakoimaan tulevaa ja välttelemään ei-toivottuja lopputuloksia. Haluankin esitellä tätä lapsiperheen matematiikkaa tuttujen esimerkkien avulla.

Yhteenlaskut:

mustikka + valkoinen paita = pilalla

pienet lapset + kiire = myöhässä

Vähennyslaskut:

perhe – äiti = hukassa

perhe – lapset = parisuhde

perhe – isä = arki (valitettavan usein vielä nykyisin)

Kertolaskut:

2 x äiti = vertaistukiryhmä

3 x vatsatauti = pyykkivuori

1 x rauhallinen ruokailuhetki = mahdottomuus

Jakolaskut:

äidin huomio / lapsille = ei koskaan tarpeeksi

lelut / leikkiöiden määrä = ei koskaan tasaluku (osamääräksi saadaan yleensä itku tai raivarit, usein itkuraivarit)

Muuttuva tekijä:

Lapsiperheissä muuttuva tekijä (x) on aina lapsi.

nopea kauppareissu + X = hidas kauppareissu

automatka + X = ”ollaanko me jo perillä?”

Todennäköisyyslaskenta:

Korrelaatio:

Väsymys ja nälkä korreloivat kiukkuisuuden kanssa.

Tällä tarkoitetaan sekä lasten, että vanhempien väsymystä ja nälkää.

väsyneet vanhemmat = kiukkuiset lapset

nälkäiset lapset = kiukkuiset vanhemmat

jne.

Odotusarvo:

Lasten ja vanhempien odotusarvo suhteessa todellisuuteen on yleensä hyvin epärealistinen.

Lapsilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia vanhempien halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti. Samoin vanhemmilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia lasten halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti.

Suhteellisuusteoria (E=mc2):

Kaikki on onneksi suhteellista! Pahimmassakin rankkasateessa löytää ne pilvien hopeareunukset, jos vain katsoo todella todella todella tarkasti. (Näin kannattaa ainakin itselleen uskotella!)

Ja kyllä energia on tunnetusti yhteydessä massaan.  Lapsilla on vähemmän massaa, mutta paljon energiaa ja vanhemmilla enemmän massaa ja vähemmän energiaa.

Nyt on aika tämän naisen suorittaa kaava:

minä + sänky = unta!

Hyvää alkavaa viikkoa!

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.

Lapsiperheen Murphyn laki

Rakas wikipedia kertoo Murphyn lain tarkoittavan lyhykäisyydessään ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. En nyt äkkiseltään keksi parempaa lausetta, joka kuvaisi yhtä osuvasti äidin suunnitelmia suhteessa todellisuuteen. Murphyn laki pitäisi tuntea paremmin nimellä lapsiperheen arki.

Jokapäiväinen elämä on täynnä pelkkää Murphyn lain todeksi elämistä. Mikään ei ikinä mene niin kuin on suunniteltu ja kaikki menee juuri sen epätodennäköisimmän todennäköisyyden mukaan. Tässä muutama klassikko:

Kaikkihan tuntevat sen kuuluisan tilanteen, kun riehuva lapsi on puettu hikipäässä Michelin ukoksi ja viimein, kun äiti vetää pipoa päähän, kuuluu kaikkien kaulaliinojen alta pieni hiljainen kuiskaus: ”Kakka”. Miten se kakka tulee aina silloin?! Miksi se ei ikinä tule puolta tuntia aikaisemmin? Miksi juuri sillä hetkellä, kun äiti ehtii ajatella ”Ja nyt viimein ulos…” Eipä mennäkään! Kun toistetaan se sama taistelu huutoineen ja kiukkuineen, pepun pesemisineen ja pukemisineen.

Entäpä se, kun jostain syystä päiväunille/yöunille meno on kestänyt tavanomaista kauemmin. Silloin aina jollain maagisella kyvyllä naapurin Pentti tietää aloittaa täysremontin vasaroineen ja porakoneineen. Juuri, kun muksu on viimein ummistamassa silmiään. Jos Pentti ei ole vuorossa, hoitaa työn jokin muu ääni: astiakaapissa rämähtää jokin astia, vauva herää, koira alkaa haukkua tai valtava rekka alkaa peruuttaa aivan ikkunan takana *PIIP* *PIIP* *PIIP*. Ja äidin ilme on jälleen kerran näkemisen arvoinen.

Tunnettuihin klassisiin lapsiperhetilanteisiin kuuluu myös se kuuluisa "puklaaminen hienoille vaatteille". Äiti on viimein saanut vapaaillan tai edes pari vapaata tuntia. Äiti on laittautunut, meikannut ensimmäistä kertaa sataan vuoteen ja pukenut päälle sen ainoan vaatekaapista löytyvän siistin paidan, joka ei haise puklulle ja hielle ja johon MAHTUU! Ja jossa vielä näyttää edes vähän ihmiselle. Jostain järjettömästä syystä äiti päättä vielä viime hetkellä ottaa pienimmäisen halaukseen, kun kerta se syyllisyyskin painaa. Juuri tällä klassisella hetkellä lapsi, joka ei ikinä puklaa, päättää vyöryttää edellisen ateriansa äidin paidalle.

Toinen variaatio edellisestä on vähän vanhemman lapsen kanssa rakastava halaus juuri, kun on syöty iltapalaksi banaania/mustikkaa/mansikkaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Tilanne on hidastetusta elokuvasta, kun pikku Marjatta lähestyy ilosta kiljahdellen naama ja kädet jogurtissa äitiä, ja äiti yrittää väistää sivuun kuin Indiana Jones pyörivän kiven edestä.

Näitä voisi jatkaa loputtomiin… Periaate on kuitenkin aina sama: äidin mielikuva on kuin Cheerios-murojen kyljestä, jossa kuvankaunis perhe juoksee viljapellolla käsi kädessä. Mikä perhe ikinä juoksee hymysuin viljapelolla?! Todellisuudessa sataisi, äidillä olisi silmäpussit ja rasvainen tukka ja juoksu johtuisi siitä, että kurittomia kakaroita yritettäisiin saada kiinni, kun he eivät halua mennä iltapesulle. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Hyvää lauantaita kaikille!