Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.