Odota!

Joskus tuntuu, että elämällä on teemabiisejä.

Olen käynyt lukuisia keskusteluja siitä, mihin ihmiset ihastuvat uuden kappaleen kuulleessaan. Olen aina toitottanut olevani voimakkaasti ”sanat”-ihminen. Mieheni taas kiinnittää enemmän huomiota melodiaan. Minulle lyriikat ovat tärkeitä. Eläydyn laulujen tunnetiloihin voimakkaasti. Sävelkulku on toissijaista.

Mietin usein laulujen sanoja ja joskus mietin, kenelle minkäkin kappaleen omistaisin. Välillä aivan toisiin tilanteisiin tarkoitetut laulut löytävät uuden merkityksen omasta elämästäni.

Tällä hetkellä on useampana päivänä päässäni soinut: ”Odota, miksi karkuun juoksit niin varoen…” Samalla katson, kuinka pellavainen pää katoaa kikatellen kulman taakse. ODOTA!

Hoen tuota sanaa nykyisin kovinkin usein. Välillä terävästi sihisten: ”odota!!” tai ylimalkaisen suurieleisesti painottaen O-D-O-T-A!!!

Ja aina kuin salamaniskusta alkaa pääni sisällä soida 90-luvun Maki-syntikkabiitti ja Sanin ääni kaikuu korvissani: ”Huudon kuuleen…haa-aa-a-aaaaaaaa”

O:lla alkavan taikasanan toivon epätoivoisesti toimivan noissa karkailutilanteissa kuten myös ”annakeksiannakeksiannakeksiannakeksiannakeksi”-vänkäyksissä. Odotaodotaodotaodotaodotaodota.

ODOTA!

Kun miljoonannen kerran parkaisin tuon sanan, tajusin itse odottavani.

Älkää pelästykö. En ole raskaana.

Odotan jotain aivan muuta kuin lasta.

Odotan sitä, että saan istua ruokapöydässä koko jouluaterian ajan.

Odotan, että voin pitää samaa paitaa koko jouluaaton ilman, että siihen tulee räkää tai kakkaa.

Odotan, että jokainen perheenjäsen pesee itse oman takalistonsa.

Odotan, että lapset jaksaisivat katsoa putkeen kokonaisen Disney-piirretyn (90minuuttia!)

Odotan tulevia ihania toiminnantäyteisiä ja tapahtumarikkaita perhejoulujamme.

Hyviä vuoden 2012 viimeisiä päiviä!

Joulu on taas (ja lattiat täynnä puuroo)

Blogini sammahti loppusyksystä pieneen talviuneen ja yritän sitä jälleen hieman herätellä. Kovin on kuitenkin tokkurassa ja jäsenet jäykkinä.

Elämämme on vierähtänyt sen verran eteenpäin, että jälleen on yksi vauvavuosi takana ja yhtäkkiä kaksi taaperoa pöydän ääressä. Menneen vuoden arjesta selviytyminen on oikeastaan vaihtunut tasapainoisemmaksi lapsiperhe-elämäksi. Olen myös ottanut itselleni enemmän vapauksia ja suunnannut jälleen opiskelijaelämään.

Kulmat, joita vuoden aikana on hiottu, ovat pehmentyneet ja sen myötä äidin välitön purkamisen ja purnaamisen tarvekin vähentynyt.

On myös löytynyt tilanteita, jolloin veljekset leikkivät hetkittäin ihan kahdestaan ja saan vain katsoa vierestä (!). Tämä kuitenkin päättyy yleensä enemmin tai myöhemmin valtataisteluun ja pienemmän pahoitettuun mieleen. Huomaan toistavani samoja kliseitä, joita niin usein haukutaan. Kehotan isompaa ymmärtämään pienempäänsä ja pienempää lopettamaan jatkuvan mielensä pahoittamisen. Täysin realistisia vaatimuksia alle kolmevuotiaalle ja yksivuotiaalle.

Joulu on muutaman päivän päässä ja ihana joulukuu on antanut taas vanhemmille rutkasti työkaluja kiristykseen ja lahjontaa, joita välillä niin sumeilematta käytän. Tai miten niin välillä. Koko ajan. Jo on tullut uutta potkua pukemiseen, ruokailuun ynnä muihin kriittisiin paikkoihin, kun mainitsee pari hyvin valikoitua lausetta tirkistelevistä kääpiöistä. Odotan itse saavani paketista Vuoden äiti –palkinnon.

Saan vielä muutaman päivän nauttia tästä pelottelun tuomasta teko-auktoriteetista. Sitten joudun jälleen palaamaan perinteisempiin keinoihin. Kiristykseen ja lahjontaan. Ei kun…

No, mutta pahoittelen talviunta ja toivotan kaikilla äideille tsemppiä sinne lahjahelvetteihin ja hyvin suunniteltuihin ”tehdään pipareita koko perhe yhdessä” –teemailtoihin. Itku siinä tulee kuitenkin. Varoitan sitten etukäteen, että se Muumi-piparitalo on sama kuin pelaisi Kimbleä. Hankaluuksien keräämistä itselleen. Miksi piparitalossa pitää olla 6 (KUUSI) seinää?!

Muistakaa hymyillä edes niissä kuvissa! Saadaan lapsille vinouma muistoihin: ”Meidän äiti teki meidän kanssa AINA piparitalon ja kaikilla oli kivaa.”