Tarinoita ja analysointeja lapsiperheen elämästä: moralistien moralisointia, mielensä pahoittamista mielensäpahoittajista ja valittamista valittamisesta.

28. helmikuuta 2012

Paino(voima)nhallintaa


Tuli tuossa kakkua syödessä mieleen ajatuksia syömisestä, kiloista ja laihduttamisesta. Virsi on kuin Kauniit ja rohkeat, jatkuu vuodesta toiseen, mutta mikään ei oikeastaan muutu. Miehet aina ihmettelevät, miksi naiset valittavat painostaan, mutta eivät tee mitään. Tehdäänpäs. Me syödään. Ja valitetaan. Niih.

Nyt kahden lapsen jälkeen huomaa kohtaavansa toisenkin haasteen suhteessa omaan kehoonsa. Kaikki alkaa suunnata maata kohti. Roikkua. Murrosikäisinä yläasteella naurettiin keski-ikäisille naisille, joiden kroppa oli kohdannut tuon haasteen. Elin silloin omaa kuolemattomuuttani ja luulin itse näyttäväni isona Nicole Kidmanilta. Juu ei.

Sitä ajattelee, että kaikilla painonhallinnassa onnistuneilla on joku suuri salaisuus. Voi kutsuilla kyräillä 15 kiloa laihtunutta Liisaa ja supista kaverin kanssa: "Miten tuokin onnistui..." Kotimatkalla sitten ehdottaa miehelle, että tilattaisko pizzaa.

Painonhallintaan tarjotaan kaikenlaisia poppaskonsteja. On karppausta, pisteitä ja kaalisoppadiettiä. "Näillä konsteilla onnistut!" mainostavat naistenlehdet. Etsitään ihmettä ja ohituskaistaa. Kai sitä haluaa vain kovasti uskoa siihen satuun, että saan syödä kaikki herkut ja silti laihtua. ”Mut ku naapurin serkun kaiman siskokin teki niin ja laihtui.” Aina on se onnistumistarina, joka pitää uskon ihmeisiin elossa.

On ehkä pakko aikuistua ja todeta, että on vain opittava syömään oikein. Elämä ei ole aina kivaa. Olen nimittäin mestari keksimään tekosyitä. Ensin oli niin kiire ja epätavalliset työajat, sitten raskaus ja imetys ja pian taas raskaus ja imetys. Ei silloin voi laihduttaa. Joo ei, mutta ei sitä tarvis olla mikään syöttöporsaskaan. Laihdutuksen toinen vaihtoehtohan on luonnollisesti mässäily.

Puhuimme juuri rakkaan ystäväni kanssa sokeriaddiktiosta ja itsensä palkitsemisesta. Kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia, kipittää äiti vauhdilla herkkukaapille, koska on "ansainnut" palkinnon. Lasten herättyä voi taas todeta keksiä pyytävälle lapselle, että meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Kunhan muistaisi pyyhkiä suklaan pois suupielestään. Ehdoton pohjakosketus on, kun yrittää etsiä tyhjästä herkkukaapista edes jotain "hyvää" ja päätyy imeskelemään kolme vuotta vanhoja kovettuneita toffeita. Vähän kuin tupakka-addikti etsimässä stögiksestä vanhoja tumppeja. "Hei. Olen MoM ja olen sokeriaddikti."

Enää en haaveile täydellisestä vartalosta. Siitä on tosiaan huolehtinut painovoima ja sillä tavalla en kroppaani halua korjailla. Haaveilen terveellisestä loppuelämästä. Rakastan vartaloani, koska sen roikkuvat osat ovat kunniamerkkejä kahdesta ihanasta pojastani. Haluan pitää kehostani vain niin hyvää huolta, että pysyn poikieni tahdissa ja mikä tärkeintä, elämässä.

Käyn siis hakemassa vielä yhden palan kakkua ja kannan vastuun teoistani. Niin kuin aikuisen kuuluu. Mutta miehelleni tiedoksi, että en aio luopua oikeudestani valittaa. Niih.

27. helmikuuta 2012

Kotiäidin sairasloma


Sitä yrittää elää kieltäymyksessä mahdollisimman pitkään. Vältellä todellisuutta ja esittää kaiken olevan normaalisti. Mutta kun nenänalus punertuu entisestään ja korvat ovat jatkuvasti lukossa, se on myönnettävä. Äiti on sairastunut. Kuumemittariin en kuitenkaan koske. Tieto lisää tuskaa, sanotaan.

Soitto työterveyteen ja kolme päivää saikkua, kiitti! Mukillinen kuumaa mehua ja päivä peiton alla. Puhelin kädessä iskee kuitenkin todellisuus. Mikä työterveys? Mitä saikkua? Mehukin ehtii jäähtyä ja peitosta on turha haaveilla. Parhaimmillaan laitan vedenkeittimen päälle viisi kertaa, mutten ehdi kaataa vettä mukiin ennen kuin se on jo taas kylmää. Nyt joku toteaa, että samaa vettä ei saisi keittää uudestaan. Keitän silti! Haluan elää vaarallisesti. Kapina se on kotiäidilläkin.

Vanhemmalle lapselle olen riistaa. Saaliseläinhän hyökkää aina lauman heikoimman kimppuun. Nyt minä olen se heikko. Lapsi haistaa pienentyneen kykyni ylläpitää auktoriteettia. Pian Arabian kahvikupit toimittavat lelun virkaa Iittalan lasien kera. Banaania syödään sohvalla ja pikkuveljen vanha tutti eksyy suuhun. Minä olen vaihtanut roolia äidistä vartijaksi. Tehtävänäni on huolehtia, ettei kukaan ole vaaraksi itselleen tai toisille. Olohuoneessa pyörii piirretty tauotta. "Tulisiksä hetkeks kattoo..." on yritykseni minimoida vahinkoja. Hyvää tarkoittavia tekstiviestejä satelee: "Nyt vaan lepäät." Onneksi hauskat vitsit aina piristävät.

Mutta kyllä tästä selvitään. Kiireessä sairastamisessa on puolensa. Ei ehdi ryhtyä marttyyriksi. Kohta sitä taas osaa arvostaa perusarkea ihan uudella tavalla. Olo kohentuu vähitellen ja samassa suhteessa kuri jälleen tiukkenee. Tunnelin päässä onkin valoa. Ajatuksen juoksun keskeyttää puhelinsoitto. Mies on myös kipeä. Työterveys on antanut kolme päivää saikkua. Käyn lämmittämässä ison mukin mehua ja avaan sängyn valmiiksi, kun mies tulee kotiin. Nyt alkaa työisän sairasloma.

25. helmikuuta 2012

Elämän mittainen on äidin huoli


Se alkaa jo siinä vaiheessa, kun punainen viiva piirtyy testitikkuun. Hiipien salakavalasti takavasemmalta. Se on se kolikon ruma puoli. Ensin hetki on täynnä aurinkoista onnea, mutta pian sen ylle piirtyy ilkeä varjo, joka on tullut jäädäkseen. Huoli.

Ensin jännitetään ensimmäiseen ultraan asti. Sitten odotetaan kilpaa ensimmäisiä liikkeitä ja toista ultraa. Muistetaan koputtaa puuta ja käyttää varmuuden vuoksi sanoja "jos kaikki menee hyvin".

Mutta eihän se syntymän myötä mihinkään katoa. Silloin se vasta kasvaa täyteen mittaansa kuin imien energiaa tuoreiden vanhempien onnesta. Huoli.

Se on aina läsnä, kun vauva itkee kovasti. Se istuu olkapäällä, kun taapero kaatuu harjoitellessaan ensimmäisiä askeliaan. Se puristaa sydämestä, kun lapsi sairastuu. Huoli.

Me olemme saaneet pitää sitä seuranamme vasta muutaman vuoden, mutta ymmärrän, että se on vieraanani koko loppuelämäni. Se varmasti valvoo seuranani, kun odotan murrosikäistä yöllä kotiin. Huoli.

Sen seuraan on helpompi tottua, kun ymmärtää, kuka sen tänne kutsui. Sen toi mukanaan kunniavieraaksi Rakkaus. Niin suuri Rakkaus, etten vastaavaa ollut koskaan tuntenut. Rakkaus, joka on niin kokonaisvaltaista, että elämä järkkyi. Ole siis vain varjonani ja seuranani. Huoli.

23. helmikuuta 2012

Arvoisalle kruununprinsessalle

Hyvä Victoria!

Ensinnäkin onnea pienestä prinsessasta (kerrankin tarkoitan tätä kirjaimellisesti). Näin "vanhempana" äitikollegana haluan jakaa muutaman kokemuksen, joista on teille Danielin kanssa toivottavasti jotain hyötyä. Näitä neuvoja on kerätty viisaan asiantuntijaraadin avustuksella.

Olette varmasti tottuneet tungetteleviin kysymyksiin, mutta tulet huomaamaan, että vauvan äidiltä on hyväksyttyä kysyä suoraan ja julkisesti kaikenlaista muun muassa hänen rintarauhastensa toiminnasta. "Tuleeko sulta hyvin maitoa?" on kysymys, johon sinun odotetaan vastaavan suurenkin yleisön läsnä ollessa. Kun lapsesi kasvaa isommaksi, muuttuu tämä kysymys muotoon "VIELÄKÖ sä imetät?". Sehän kun on täyden järjen vastaista antaa puolivuotiaalle rintamaitoa.

Pian myös huomaatte Danielin kanssa, mitä kaikkea olette valmiita tekemään, jotta lapsenne nukkuisi. Löydät itsesi seisomasta keskellä huonetta hengittämättä ja samalla kiroat mielessäsi naapurin mattojentamppausoperaatiota. Lapset ovat nimittäin siitä hassuja, että saattavat nukkua tuntikausia heräämättä silloin, kun ei pitäisi. MUTTA kun lämmität itsellesi ruokaa, toimittaa mikron merkkiääni aina herätyskellon virkaa. Tästä päästäänkin siihen tunnettuun tosiasiaan, että vauvan äidit syövät kaikki ateriat kylminä. Ainoa, mitä tulet syömään lämpimänä on jäätelö. Vauvoilla on nimittäin usein sama ruokailuaikataulu kuin äideillä.

Seuraavat 18 vuotta tulet myös kutsumaan puolisoasi isäksi. Huomaat tekeväsi niin myös silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Se niistä romanttisista treffeistä. Kääntöpuolena kutsut myös itseäsi koko ajan äidiksi. Saatat siis huikata kavereillesi: ”Äiti tulee kohta” (yksi yleisimmistä lauseistasi jatkossa).

Käsilaukkusi sisältö muuttuu radikaalisti, ellet sitten tähän asti ole kantanut aina mukanasi vaippoja, puhdistusliinoja ja lasten sukkahousuja. Itse asiassa se ainoa kerta, kun sinulla ei ole vaippaa mukana olet jossain julkisella paikalla kaukana kotoa ja huomaat kysyväsi lapseltasi: "Onks sulla kakka?"

Kun lapsesi puhekyky kehittyy, voit todeta, että hän ei todellakaan kuule mitään, kun toistat sanaa "ei". Kuitenkin puhuttuasi miehesi kanssa vähemmän imartelevia asioita kaupan kassasta, huomaat seuraavalla kauppareissulla, että lapsellasi on uskomaton kyky muistaa pitkiäkin lauseita.

Tulet oppimaan kokonaan uuden sanavaraston ja alat käyttämään älyttömiä lyhennelmiä. Enää ei ole olemassa satsumaa, ketsuppia ja paprikaa. Yhtäkkiä on nastu, kestu ja kaprika. Tiedät helposti, mitä tarkoittaa Jekovit, vaipsit, yhdistelmät ja tuplat. Puhut sujuvasti päikkäreistä, muskareista ja liukkareista (se tarkoittaa sitten nykyään liukumäkeä). Tämä kielitaidon muutos aiheuttaa valitettavasti sen, että saatat kuvitella kaikkien ympärilläsi olevien puhuvan samaa kieltä, kunnes löydät itsesi ravintolapöydästä kertomassa nauraen lapsesi vaipan sisällöstä vielä lapsettomien ystäviesi tuijottaessa sinua inhoten.

Kuten huomaat, moni asia tulee siis muuttumaan elämässänne, mutta ne muutokset ovat oikein mukavia ja ihania. Haluan lainata Teille näin lopuksi edellistä kirjoitustani: ”Nauttikaa nyt vielä”.

Sydämellisin terveisin,
MoM

21. helmikuuta 2012

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1)

Tämän kirjoituksen tavoitteena on aloittaa sarja, jota täydennän sitten vähitellen. Haluan nimittäin jakaa huomioni eräästä mielenkiintoisesta pelistä, joka on monelle hyvinkin tuttu. Sen nimi on Vanhemmuuden korttipeli ja sitä pelataan leikkipuistoissa, muskareissa, kerhoissa ja etenkin netin keskustelupalstoilla. Peliä ei pelata aina julkisesti vaan joskus se voi toimia pienemmän piirin jälkipelinä edellä mainittujen tilanteiden jälkeen. Tällöin peli on itse asiassa herkullisimmillaan, koska kortteja voidaan jakaa pelinappulan poissa ollessa. Korttipelin tavoitteena on itsensä korottaminen muiden kustannuksella. Pelaaja pyrkii tekemään itsestään asiantuntijan ja pelinappulasta amatöörin. Tavallisimmat syyt pelin pelaamiselle ovat oman syyllisyyden tai huonon itsetunnon peittely, omien valintojen tekeminen hyväksyttävämmiksi tai muuten vain yleinen oman egon pönkitys. Itsekin olen tätä peliä valitettavan usein pelannut. Peli on joka kerta hieman erilainen, mutta käytössä ovat aina samat kortit.

Esittelenkin nyt sarjana tämän Vanhemmuuden korttipelin kortit. Sääntönä pelissä on, että näitä kortteja tulee iskeä pöytään ilman sen suurempaa harkintaa ja itsekritiikkiä. Ensimmäiseksi haluan esitellä hyvinkin tunnetun Nauti nyt vielä –kortin. Tämä kortti on yksi minun sekä erään ystäväni lemppareista.

Nauti nyt vielä -kortti:
Tämä on yleisin vähättelykortti. Kortti isketään usein pöytään tilanteessa, jossa halutaan vähätellä vastaanottajan elämäntilannetta tai kun halutaan tuoda esiin oma paremmuus ja oletettu kokemus. Esimerkiksi loppuraskauden vaivoista kärsivä voi heittää kortin juuri raskaaksi tulleelle, vauvan äiti taas tarjota sitä vielä raskaana olevalle, uhmaikäisen äiti vauvan äidille, kahden lapsen äiti yhden lapsen äidille ja niin edelleen. Korttia käytetään monesti lausemuodossa ”Nauti nyt vielä, kun sulla on vaan yksi lapsi/noin pieni lapsi/noin vähän vaivoja”.

Kortilla on mielenkiintoinen kaksijakoinen tarkoitus. Sillä voidaan vetää matto sekä valittajan että kehuskelijan jalkojen alta. Jos yhden lapsen äiti erehtyy joskus mainitsemaan, että elämä on rankkaa, voi kahden lapsen äiti todeta tyynesti Nauti nyt vielä –kortin avulla, että yhden lapsen kanssahan on itse asiassa todella helppoa. Jos taas raskaana oleva iloitsee energisestä olostaan, voidaan hänet lytätä helposti toteamalla, että pahempaa on luvassa. Nauti nyt vielä.

Nauti nyt vielä –kortti on pätevä ratkaisu myös muilla elämän aloilla. Aikuinen voi esimerkiksi käyttää korttia halutessaan vähätellä murrosikäistä: ”Nauti nyt vielä, kun sinulla ei ole oikeita murheita/stressiä elämässäsi.”

Nauti nyt vielä –kortti on siis valintasi Vanhemmuuden korttipakasta, kun haluat tuntea ylemmyyttä ja hiljentää ärsyttävän valittajan tai kehuskelijan.

20. helmikuuta 2012

Mörkö

”Möökö”, lapsi sanoo kulmat hieman rutussa katsellessaan muumeja. ”Ei mörköä tarvi pelätä, se on ihan kiltti”, huomaan sanovani. Seuraavana yönä tajuan, että meilläkin asuu mörkö ja se mörkö ei todellakaan ole kiltti.

Meidän mörkömme herää öiseen aikaan. Viime yönäkin makuuhuoneen digitaalikello vilkkui 23.46, kun mörkö heräsi. Se ei onneksi asu kummankaan lapsen sängyn alla tai edes lastenhuoneessa, itse asiassa lapset eivät todennäköisesti (ja toivottavasti) ole lainkaan tietoisia meillä asuvasta möröstä.  Tämän mörön näkee vain isä ja mörön kaikki ärjyntä ja raivo kohdistuukin vain isään. Minäkin olen mörön muutaman kerran sattumalta tavannut öisellä vessareissulla.  Mörkö on myös ulkonäöltään kovin pelottava. Sen hiukset ovat pystyssä ja sen silmissä on ilkeä ilme. Se tuijottaa minua aina vihaisesti vessan peilistä.

Nukkumaan mennessä pussaamme mieheni kanssa ja toivotamme hyvät yöt. Mieheni käy siis aina nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen, mutta huomaa yleensä muutaman tunnin päästä vaimon kadonneen.

Yöllä en koskaan ole täysin varma, missä kohtaa vaimo muuttuu möröksi. Raja on kovin häilyvä. Se raja todennäköisesti ylittyy aina siinä kohden, kun vaimo on laskemassa kuopusta syötön jälkeen takaisin pinnasänkyyn.  Tässä kohtaa valitettavan usein mieheni päästää kutsuäänen, jota mörkö ei voi vastustaa. Meidän mörkömme ei nimittäin voi vastustaa kuorsausta. Möröllä on ikävä tapa herätä aina samaan ääneen kuin vauvalla.

Mörkö on aika raukkamainen. Se nimittäin pitää yllätyshyökkäyksistä.  Se ei varoita lainkaan etukäteen hyökätessään nukkuvan uhrinsa kimppuun. Selvennykseksi kaikille voin onneksi todeta, että mörkömme hyökkäykset ovat aina verbaalisia.

Olen joskus kuullut, että tällaiset möröt ilmestyvät herkästi vauvaperheisiin. Olemme mieheni kanssa muutamaan otteeseen pohtineet, kuinka tällaisen mörön saisi häädettyä. Pitääkö vain odottaa, että mörkö katoaa itsestään vauvan kasvettua? Muutaman kerran mörön ollessa todella pahalla päällä olemme käyttäneet hätäratkaisuna isän evakuoimista makuuhuoneesta loppuyöksi. Tämä ratkaisu taitaa sopia isälle vähän liiankin hyvin…

Parasta meidän mörössämme on se, että se on aina aamulla poissa. Olen nimittäin kuullut, että joskus mörkö jää lapsiperheisiin vähän liiankin pysyväksi asukkaaksi.

Johdonmukaisemattomuudestakin

”Kun vain johdonmukaisesti kiellät, lopulta lapsesi tottelee.”

Ne kaikki koirankoulutusopasmaiset neuvot valuvat pään läpi kuin liukkaat saippuanpalaset jääden kuitenkin kaikumaan inhottavan kumeasti. Nämä saippuat eivät puhdista vaan ennemminkin sotkevat jo ennestään kaaosmaisia ajatuksia. "Ole vain johdonmukainen" on valloillaan olevan kasvatusteorian iskulause, jota minäkin kuorossa toistan uskoen siihen muiden joukossa. Jos ei ole johdonmukainen, kasvavat lapset kieroon. Kun puistossa on se lapsi, joka tönii muita ja heittää hiekkaa toisten lasten silmille, voi mammapiiri vieressä huokaista tuomitsevasti, että tuon äiti ei ole ollut johdonmukainen.

Eniten tuohon johdonmukaisuuden mantraan uskovat ne Supernannyn jaksoja katsoneet esikoisestaan vielä haaveilevat. "Kun minusta tulee äiti, minä olen johdonmukainen, toisin kuin nuo muut. Sitten olen hyvä äiti".
Näin minä ainakin tuhahtelin automarketissa perjantai-iltaisin, kun katselin äitejä, jotka uhkailivat, kiristivät ja lahjoivat jälkikasvuaan estoitta. Nyt minä olen tuo uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti. Olen oppinut, että perjantai-illan kauppareissut eivät ole kasvatustilanteita vaan puhdasta selviytymistä. Se on perheiden Mission Impossible, jonka edessä uhrataan kaikki periaatteet. Se on raastava portti, joka erottaa työn vapaasta ja sen läpiviemisessä muututaan johdonmukaisuusateisteiksi.

Johdonmukaisuus. Pah. Miten sitä ikinä kuvitteli olevansa johdonmukainen kasvattaja? Olenko koskaan ollut johdonmukainen? Miljoonat laihdutusyritykset nauravat kuorossa johdonmukaisuudelleni. Samaa pilkkalaulua laulavat ne useat uudet harrastukset, jotka olen vuosien saatossa aloittanut. Miten ikinä kuvittelin, että kasvatus olisi se ala, jolla olisin johdonmukainen?

Katsellessani peilikuvaani vessan peilistä aina pestessäni jälleen yhtä kakkaista peppua (en muuten ennen uskonut, että tämä olisi yleisin peilaushetkeni) näen sekaisen tukan ja himakalsareiden alla aina vilauksen siitä äidistä, joka päätti olla johdonmukainen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa. Noina hetkinä uskon tuohon naiseen ja teen hänen kanssaan sopimuksen, että noudatan hänen kasvatusfilosofiaansa. Tuo sopimus kestää yleensä kaksi askelta vessan oven ulkopuolelle. "Älä koske siihen lamppuun tai äiti vie KAIKKI sun lelut!!!"