Ruokaohjeita

Lämmittäessäni jälleen kerran edellisen päivän tähteitä päätin, että haluan jakaa tämänkin osan elämästämme blogissa.

Ruoanlaitto on nimittäin mielestäni yksi rasittavimmista hommista. Teen ruokaa ja hifistelen mielelläni ajan kanssa, mutta jokaviikkoinen ruokalistan suunnittelu, muuttaminen kauppalistaksi, ostaminen ja valmistaminen ovat jotain ihan muuta.

Pohdin, että jos listaan ruokiamme tänne, pysyy itselläkin mielessä, mitä kaikkea sitä jauhelihasta voikaan valmistaa.

Pyrin valmistamaan suuria eriä, koska joka päivä ei jaksa hellan edessä seistä vauva toisessa kädessä, taaperon huutaessa ”Uokaa, uokaa!” vieressä. Sen vuoksi syömmekin usein edellisenä päivänä tai sitä edellisenä päivänä valmistettua.

Tämän vuoksi aionkin kuvata ruoat päivän vanhoina. Tulee siis realistinen kuva siitä, mitä napaamme survomme.

Tänään syötiin lounaaksi eilistä siskonmakkarakeittoa.

Käytän aina ehdottomasti pakastevihannesseikoitusta. Juuri sitä, jossa on myös peruna valmiina!

Nam. Eikö vain! Fine dining -elämys!

P.S. Loin blogille muita matkien Facebook-sivut. Nyt kaikki tykkäämään! http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet

Laineilla keinui pieni lautta vain

Blogikuolemalle on selitys! Palailimme juuri pääsiäisreissusta. Sitä tuli oltua turvallisesti omiensa joukossa, lapsiperheiden taivaassa eli Pohjolan Karibialla eli risteilyllä.

Aikamoinen kisaväsymys kohtaa, kun joutuu neljällä aterialla (2x aamiainen, 2x päivällinen) saalistamaan oman ruokansa nälkäisten ihmisten viidakossa. Tämä naarasleijona saalisti myös lapselleen ja lastenpöydän jono olikin aivan uusi kokemus. Siellä ei tunneta armoa. Tai tunsin kuitenkin. Päästin pienen tytön edelleni enkä välittänyt takana olleen miehen syvistä huokauksista. Ehkä hän tiesi enemmän kuin minä. Ehkä pienen tytön valtavat anovat silmät olivatkin huijaustaktiikka ja sysäsivät meidät jälleen yhden pykälän kauemmaksi rasvaisista lihapullista ja lurpahtaneista kurkkuviipaleista.

Laiva on mahtava elämys lapsiperheen näkökulmasta. Hisseissä emmaljungien pyörät törmäilevät toisiinsa ja vanhempien myötätuntoiset katseet kohtaavat. Pallomeren viereisillä pienillä lastenjakkaroilla istutaan rivissä ja toistetaan samoja vuorosanoja kilpaa: ”Älä heitä palloja! Väistä, että muut pääsevät laskemaan! Laske jo, että toisetkin pääsee!” Pienet naperot juoksevat pois sokerihumalaansa. Meno ei oikeastaan eroa hirveästi siitä, miten aikuiset käyttäytyvät laivan discossa paria tuntia myöhemmin. Toisten tuuppiminen, julkinen virtsaaminen ja rajojen hakeminen ovat kaikki toimintaa, jota löytyy niin pallomerestä kuin karaokestakin. Ainoa, mikä aikuisilta puuttuu, on se erotuomareiden rivi, joka kieltää pallojen heittelyn ja vie tarvittaessa jäähylle.

Hienointa on kuitenkin nähdä ne lautasen kokoiseksi avautuvat silmät ja kuunnella sitä selostuksen määrää, mitä pienestä suusta tulee tulvana illan kääntyessä yöksi hytin hämärissä. On nähty Muumipeikko ja Muumimamma! Eli siis yksi valkoinen hahmo, jolla välillä on esiliina ja välillä ei. On laskettu liukumäestä ja syöty KARRRKKIA. Kokemuksien mukana eläminen on mahtavaa ja riemu tarttuu. Näille jutuille kikatellaan vielä pitkään. 

Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Paino(voima)nhallintaa

Tuli tuossa kakkua syödessä mieleen ajatuksia syömisestä, kiloista ja laihduttamisesta. Virsi on kuin Kauniit ja rohkeat, jatkuu vuodesta toiseen, mutta mikään ei oikeastaan muutu. Miehet aina ihmettelevät, miksi naiset valittavat painostaan, mutta eivät tee mitään. Tehdäänpäs. Me syödään. Ja valitetaan. Niih.

Nyt kahden lapsen jälkeen huomaa kohtaavansa toisenkin haasteen suhteessa omaan kehoonsa. Kaikki alkaa suunnata maata kohti. Roikkua. Murrosikäisinä yläasteella naurettiin keski-ikäisille naisille, joiden kroppa oli kohdannut tuon haasteen. Elin silloin omaa kuolemattomuuttani ja luulin itse näyttäväni isona Nicole Kidmanilta. Juu ei.

Sitä ajattelee, että kaikilla painonhallinnassa onnistuneilla on joku suuri salaisuus. Voi kutsuilla kyräillä 15 kiloa laihtunutta Liisaa ja supista kaverin kanssa: "Miten tuokin onnistui..." Kotimatkalla sitten ehdottaa miehelle, että tilattaisko pizzaa.

Painonhallintaan tarjotaan kaikenlaisia poppaskonsteja. On karppausta, pisteitä ja kaalisoppadiettiä. "Näillä konsteilla onnistut!" mainostavat naistenlehdet. Etsitään ihmettä ja ohituskaistaa. Kai sitä haluaa vain kovasti uskoa siihen satuun, että saan syödä kaikki herkut ja silti laihtua. ”Mut ku naapurin serkun kaiman siskokin teki niin ja laihtui.” Aina on se onnistumistarina, joka pitää uskon ihmeisiin elossa.

On ehkä pakko aikuistua ja todeta, että on vain opittava syömään oikein. Elämä ei ole aina kivaa. Olen nimittäin mestari keksimään tekosyitä. Ensin oli niin kiire ja epätavalliset työajat, sitten raskaus ja imetys ja pian taas raskaus ja imetys. Ei silloin voi laihduttaa. Joo ei, mutta ei sitä tarvis olla mikään syöttöporsaskaan. Laihdutuksen toinen vaihtoehtohan on luonnollisesti mässäily.

Puhuimme juuri rakkaan ystäväni kanssa sokeriaddiktiosta ja itsensä palkitsemisesta. Kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia, kipittää äiti vauhdilla herkkukaapille, koska on "ansainnut" palkinnon. Lasten herättyä voi taas todeta keksiä pyytävälle lapselle, että meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Kunhan muistaisi pyyhkiä suklaan pois suupielestään. Ehdoton pohjakosketus on, kun yrittää etsiä tyhjästä herkkukaapista edes jotain "hyvää" ja päätyy imeskelemään kolme vuotta vanhoja kovettuneita toffeita. Vähän kuin tupakka-addikti etsimässä stögiksestä vanhoja tumppeja. "Hei. Olen MoM ja olen sokeriaddikti."

Enää en haaveile täydellisestä vartalosta. Siitä on tosiaan huolehtinut painovoima ja sillä tavalla en kroppaani halua korjailla. Haaveilen terveellisestä loppuelämästä. Rakastan vartaloani, koska sen roikkuvat osat ovat kunniamerkkejä kahdesta ihanasta pojastani. Haluan pitää kehostani vain niin hyvää huolta, että pysyn poikieni tahdissa ja mikä tärkeintä, elämässä.

Käyn siis hakemassa vielä yhden palan kakkua ja kannan vastuun teoistani. Niin kuin aikuisen kuuluu. Mutta miehelleni tiedoksi, että en aio luopua oikeudestani valittaa. Niih.