We're the Kids in America

Howdy,

Tämä perhe suuntaa muutaman yön päästä kesäloman toiselle puoliskolle ja lentää Atlantin yli Liisan Ihmemaahan. Tarkoituksena on päivittää reissusta kokemuksia lasten kanssa matkustamisesta, mahdollisesti kuvien kera. Olen itse yrittänyt löytää netin syövereistä ihmisten kokemuksia, mutta aika nopeasti sitä eksyy ketjuun, jossa väitellään matkustamisen tarpeellisuudesta eikä jaeta itse matkustuskokemuksia.

Toivon, että oman matkakertomukseni kautta rakentuisi yksi kokemus matkailusta kauas lasten kanssa (toivottavasti ei varoittava esimerkki).

Jos päivittäminen ei syystä tai toisesta onnistu, pahoitteluni. Postauksia tulee sitten syyskuun lopussa.

Jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, kysy tai ehdota!

Sirkus

Meillä pyörii sirkus. Päivittäin. Etenkin iltaisin. Ruokapöydän ympärillä.

Jossain vaiheessa omasin periaatteet kuten ”ei leluja pöytään” ja ”vauvaa ei harhauteta viihdykkeillä, että hän söisi paremmin”. Tänään heräsin todellisuuteen, jossa itse laulan Postimies Patea englanniksi, lasten isä taputtaa käsiään päänsä yläpuolella ja isoveli yrittää kiljahdella ja houkutella vauvalta ulos nauruja.

Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Pieni sirkustirehtööri nököttää jokaisella aterialla syöttötuolissaan ja kääntää päänsä inhoten pois, kun puurolusikka lähestyy suuta. Tanssikaa apinat, tanssikaa.

Ja apinathan tanssivat.

Hypimme ja pompimme, osoittelemme vuorotellen lamppua ja kelloa. Puhumme typeräsi: ”Missä on lamppu? Lamppu. L.A.M.P.P.U. Sielläkö se lamppu on? No siellä se on. Tui tui tui.” Ja samalla yritän puolihuolimattomasti ujuttaa puurolusikkaa kohti suuta. Mutta ei. Suu pysyy kiinni. Tai vääntyy korkeintaan alaspäin ja itku alkaa.

Näiden sirkuspellejen työehtosopimus ei ole häävi. Palkka kuitenkin houkuttelee kummasti. Hyvin syöty iltapuuro tarkoittaa nimittäin hyviä yöunia. Kyllä sitä alkaa yllättäen tehdä mieli jonglöörata ja seisoa päällään.

Olen joskus kuullut, että taikuritkin harhauttavat yleisöä, jolloin tavallinen asia näyttää taialta. Siitä tässäkin on kyse.

Illuusiosta.

Tässä talossa vallitsee aistiharha, jonka myötä me olemme olevinamme auktoriteetteja ja määräävämme perheen marssitahdin. Samalla tavalla kuin vauvamme on syövinään puuroa.

?

Kyselyikä on harvinaisen tuttua kauraa kaikissa lapsiperheissä. Kevätkesän aikana alkoi meilläkin olla selvää, että kohta kommunikaatiota käydään syvällisemmällä tasolla kuin ”Kato äiti, auto!”

Juhannuksen jälkeen koitti tuo kaunis päivä, kun jossain keskustelun lomassa vilahti yksi hajamielinen ”miksi”. Huokaisin syvään ja toivoin salaa, että se olisi ollut vain poikkeus, joka vahvistaisi säännön, mutta se olikin korkki, joka aukaisi pullon.

Siitä päivästä alkaen on meillä käyty loputonta olemassaolon pohdintaa. Onneksi tiedon nälkää välillä tyydyttää perinteinen ”en tiedä”-vastaus.

Mitä sudenkorennot syö?

Miksi maa kiertää aurinkoa?

Mihin täti (tuntematon nainen) menee?

Miksi tuossa on apteekki?

Kuka on rakentanut tämän tien?

Miksi tuo auto on punainen?

Miksi en tykkää perunasta?

Mihin lentokone menee?

Miksi kerhossa pitää olla ilman äitiä?

Miksi tuulee?

Miksi on aaltoja?

Hätäisessä tilanteessa apuna on käytetty myös kypsää ja järkevää tapaa vastata epämääräinen ”siksi”. Ei niin toimiva ratkaisu.

Kolmannen asteen kuulustelut ovat mielestäni kuitenkin (ainakin vielä) kovin sympaattisia. Etenkin, jos ne säilyvät meidän kahden välisinä jutustelutuokioina eivätkä muita ihmisiä koskevina, kuten kesälomareissulla:

Miksi sedällä on iso maha?

Satu

Olipa kerran täydellinen äiti. Täydellinen äiti eli ihmisten ajatuksissa, iltapäivälehtien jutuissa, keskustelupalstoilla ja saavuttamattomissa tavoitteissa.

Kaikki tiesivät täydellisen äidin. Tunsivat henkilökohtaisesti tai olivat ainakin kuulleet juttuja. Todisteita itsestään täydellinen äiti jätti ympäriinsä. Hän muistutti olemassaolostaan television mainoksissa ja neuvoloiden oppaissa.

Täydellinen äiti oli nainen, josta muut naiset eivät kovin pitäneet. Naiset yrittivät silti epätoivoisesti etsiä täydellistä äitiä peilistä kuin lasikenkää sovittavat sisarpuolet. Miehet taas löysivät hänet usein lapsuudenkodistaan.

Tarinaa täydellisestä äidistä on kerrottu pitkään. Se on ollut opetuskertomus jokaiselle naiselle läpi vuosisatojen. Kohtalo, johon on naiset ovat yrittäneet asettua, koskaan kuitenkaan paikkaansa täysin saavuttaen. Täydellinen äiti on aina heijastanut takaisin kaikki ne virheet, joita naiset ovat yrittäneet piilottaa.

Täydellinen äiti ei kuitenkaan ole muuta kuin liian korkealle asetettu rima. Taruolento ja urbaanilegenda, puujalkavitsi ja sarkastinen huomautus.

Sen pituinen se.

Oma tahto

Äiti kasvoi tänään.

Kasvu ei ehkä ollut käyrien mukaista, mutta kasvoi kuitenkin. Välillä on ollut miinuskäyrää ja välillä plussalla. Pyrähdyksiä ja lisäkontrolleja.

Kasvun myötä uhmakin välillä vaivaa. Uhmaksi sitä ei vain ilmeisesti enää virallisesti kutsuta. Se on tahtoikä.

Äiti tahtoo.

Monenlaisia asioita. Välillä omat tahtokohtaukset on salakavalasti kääritty kultaiseen paperiin nimeltä "lapsen parhaaksi". Silloin ne menevät paremmin nikottelematta alas, vaikka jälkimaku voikin olla karvas.

Tämä äiti on kerran myöntänyt oman tahtonsa ihan julkisestikin. Alttarilla. Jonkinmoinen rituaali olisi pitänyt suorittaa varmaan silloinkin, kun äiti tahtoi olla äiti. Olisi pitänyt julkisesti vannoa vala. Tehdä sopimus. Silloin muistaisi ehkä sen tahdon paremmin kuin ne päivittäiset tahdot, jotka houkuttelevat viekkaudellaan.

En tarkoita, että äidin pitää luopua kaikesta (kuten omasta tahdostaan) tullessaan äidiksi. On vain hyväksyttävä, että omien tahtokohtausten edelle menee pieni ihminen.

Se voi tuntua joskus hurjalta ja kurjalta. Äidille voi tulla kiukkukohtauksia, eroahdistusta ja mustasukkaisuutta, kun ei vielä osaa hallita tunteitaan. Minäkin haluun!

Sitä kutsutaan kasvukivuksi. Ja kipeää se välillä tekeekin.

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä

Onneksi sitä ennen sentään osattiin.

Näin nykyvanhemmat piinaavat kasvatusalan ammattilaisia (Helsingin Sanomat 6.8.2012)

http://www.hs.fi/elama/N%C3%A4in+nykyvanhemmat+piinaavat+kasvatusalan+ammattilaisia/a1344134766136

Psykologi paheksuu suomalaisvanhempia – toimivat kuin Keski-Euroopan rupusakki (Aamulehti 11.9.2011)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696204136/artikkeli/psykologi%20paheksuu%20suomalaisvanhempia%20toimivat%20kuin%20keski-euroopan%20rupusakki.html

Vain Benetton kelpaa. Näin vanhemmat pröystäilevät lapsen vaatteilla (Iltalehti 12.7.2012)

 http://www.iltalehti.fi/perhe/2012071215838262_pr.shtml

Suomalaisvanhemmat säästävät laiskasti lapsilleen (Savon Sanomat 22.11.2011)

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/talous/suomalaisvanhemmat-saastavat-laiskasti-lapsilleen/1137775

Vanhemmuus hukassa (Kirkko ja Kaupunki 13.06.2011)

http://www.kirkkojakaupunki.fi/kannanotot/vanhemmuus-hukassa/

Lukijat: Nykylapset perheen hemmoteltuja päättäjiä (MTV3 Koti 11.8.2011)

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2011/08/1372312/lukijat-nykylapset-perheen-hemmoteltuja-paattajia

Hirviöteini vai huono kasvatus? Näistä virheistä vanhempia voi syyttää (Ilta-Sanomat 4.7.2012)

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288481244111.html

Tutkija varoittaa: Lihavat vauvat ovat vakava ongelma Suomessa (Aamulehti 15.5.2012)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194742973149/artikkeli/tutkija+varoittaa+lihavat+vauvat+ovat+vakava+ongelma+suomessa.html

Vaarallinen trendi: Odottavat äidit pysyttelevät hoikkina hinnalla millä hyvänsä (Iltalehti 17.6.2011)

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011061713910194_pr.shtml

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä (Helsingin Sanomat 26.7.2010)

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Vanhemmuuden+paineet+ovat++korvien+v%C3%A4liss%C3%A4/HS20100726SI1TL02dl3

”Edullinen, tuore, helppo”

Kaupassakäynti on yhtä rasittavan mukavaa kuin käsin tiskaaminenkin. Sitä on kiva kokeilla silloin tällöin, mutta pidemmän päälle se ahdistaa.

Olemme juuri niitä perheitä, jotka ajavat autolla valtavan automarketin parkkiluolaan ja kierrämme orjallisesti saman pyhiinvaellusreitin kuin edellisellä viikolla. Ensin pullonpalautukseen ja sitten kärryt, joiden kanssa pelottavista itsestään aukeavista porteista tavarahelvettiin. Maratonin jälkeen kassalle, jonka kanssa mumisemme yhtäaikaisesti jotain tervehdyksenomaista. Käymme aina saman tutun dialogin:

Haluatteko pakasteet pus…?

Kiitos.

Olen hämmennyksissäni, kuka kiittää ketä ja mistä kaupankassalla. Kassa kiittää saatuaan kortin ja minä kiitän, kun hän palauttaa sen vähemmän arvokkaana. Sitten tulee epämääräinen määrä kiitoksia, joiden tarkoituksesta en ole varma. Nykyään ei onneksi edes tarvitse puhua niin paljon kuin ennen, kun korttipäätteet ovat tulleet.

Ostamme aina samoja tuttuja tuotteita. Vilkuilen joskus sivusilmällä toisten ostoksia, vaikka niin ei saisi tehdä ja mietin, miksi ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tuttu karkkihyllyefekti. Lapsena saimme valita jotkin karkit karkkihyllyltä. Vaikka jokainen sai tehdä vapaan tahdon mukaisen itsenäisen valinnan, alkoi viimeistään kotimatkalla veljen valinta näyttää paremmalta.

Emme todellakaan ole niitä tyylikkäitä ihmisiä, jotka kulkevat kaupan pieni kori käsivarrellaan ja keräävät sinne kauniin ja sopivan määrän kivoja raaka-aineita illallista varten. Me olemme kilohintaa kyttääviä mammuttiannosten ostajia. Katson aina inhoten kukkuroillaan olevaa valtavaa kärryämme ja mietin, mihin me oikein aina survomme kaiken tuon ruoan. Pelkään kuollakseni sitä, millaisia kärryjä joudun raahaamaan, kun nälkäänsä huutaa kaksi teini-ikäistä poikaa. Toivon, että he harrastavat urheilun sijaan tietokoneita ja voin vain lykätä heidän käteensä lähipizzerian mainoksen ja kokispullon.

On kuntosalikäyntiä vastaava rasitus raahata saalis sitten vielä kassoilta omaan jääkaappiin asti. Onneksi välillä saa vielä sellaisia bonuksia, että kaksivuotiaan itse pakkaaman kauppakassin sisällä oli käynyt suihkusaippuaräjähdys ja pääsee puhdistamaan vaahtoavia perunoita.

Haluan kuitenkin sanoa ihmisille, jotka kokevat sisäistä vastustusta ja inhotusta automarketteja kohtaan, että te ette halua meitä sinne teidän sympaattiseen lähikauppaanne. Ette todellakaan. There is a time and a place for everything and everyone. Meidän kohtalomme on nyt tämä.

Ehdin saada jo tätä kirjoittaessani saman ahdistustilan kuin itse ostosreissulla, joten totean paremmaksi suunnata jääkaapille tutkimaan tämän viikon ryöstösaalista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Reilukerho

Pienet kädet tuuppaavat isän jalkoja:

”Töniminen on kivaa!”

Tuima äidillinen ilme kasvoille ja tutut torut: ”Ketään ei saa töniä. Onko sinusta mukavaa, kun joku tönäisee sinua? Nii-in, ei ole.”

Opetellaan reiluutta ja empatiaa, toisen ihmisen asemaan asettumista. Reiluus ei kuitenkaan ole niin helppoa minullekaan. Mitä on reiluus ja oikeudenmukaisuus? Saako töniä, jos tarkoitus on hyvä? Saako töniä ihan vähäisen, jos tarkoitus on hyvä?

Reilu kilpailu. Olympialaisten aikaan ajankohtainen aihe. Mitä reilu kilpailu itse asiassa on? Sitä, ettei kukaan huijaa. Sitä, että kaikki aloittavat samalta lähtöviivalta. Mutta eivät ne kuitenkaan aloita. Onko kilpailu koskaan reilua? Aina on häviäjiä. Riparilla huudettiin aina kisan lopuksi: kaikki voitti! Onko se reilua?

Entä empatia sitten. Kenen asemaan pitää asettua? Uhrin? Tekijän? Ketä pitää ymmärtää vai pitääkö ketään?

Äidille on selvästi tullut kyselykausi.

Helpointa on asettua omaan asemaansa. Etenkin silloin, kun on se uhri. Ja ehkä liian monesti tuntee olevansa. Vääryyttä huudetaan ja punaista korttia heilutetaan, kun omia oikeuksia on poljettu. Tuomari on puusilmä!

Lapsi saa kiellosta valtavat raivarit. Näen hänen itkuisissa silmissään tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Äiti ei ole reilu. Eikä varmasti tunnu kovin oikeudenmukaiselta. Äiti ei aina itsekään kerkeä hahmottamaan, onko täysin oikeudenmukainen ja reilu.

Rooli moraalinmittarina ja totuuden torvena on välillä monitahoinen. Oikeudenmukaisuuden veteen piirretty viiva pitää lapsille tehdä syväksi raja-aidaksi, jota ei saa ylittää. Vaikeus on mustavalkoisuudessa.

Kun kuitenkin haluaisi opettaa kaikki elämän värit.