Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Feminismistä

Sisälläni asuu pieni vihainen nainen, joka olisi halunnut olla mukana, kun rintsikoita poltettiin. Tuo pieni nainen kiehahtaa välillä, kun kokee jostain suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta. Tuolla naisella ei ole huumorintajua, kun vitsin kohteena ovat naiset miehiä huonompana sukupuolena.

Välillä huomaan katsovani maailmaa ehkä liiankin tarkasti feminismilasieni läpi. Tuolloin haluan ymmärtää kaiken sovinismiksi ja jokainen miespuolinen edustaa minulle alistusta ja vääryyttä. Mieheni ei ole kovin innoissaan niistä hetkistä, kun teen ruoanlaitosta periaatekysymyksen ja aloitan palopuheeni naisista väärinkohdeltuna sukupuolena. Jos joku erehtyy sanomaan seurassani naisia koskevia yleistyksiä (esimerkiksi ”naiset antavat tunteiden haitata työasioita” ), tunnen punan nousevan kasvoilleni, ja kuulen mieheni syvän ”voi ei” –huokauksen. Piikkini ovat nousseet pystyyn ja olen valmiina puolustautumaan.

Katsoin eilen sivusilmällä jotain ohjelmaa YLEltä, jossa kerrottiin E-pillereistä ja niiden sivuvaikutuksista. Insertissä oli pariskunta. Nainen tiskasi ja mies luki pöydän ääressä lehteä. Nainen hermostui miehelle tämän tekemättömyydestä. Jutussa kerrottiin samalla, kuinka E-pillerit voivat aiheuttaa naisille yllättäviä mielialavaihteluita. Siis mitä?! Eli jos mies ei tee kotitöitä ja nainen hermostuu tästä, kyse on vain E-pillereiden aiheuttamasta mielialavaihtelusta?! Hermostumisella ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, että mies vain lukee lehteä?! Ja kaiken lisäksi hermostuminen on vielä ”yllättävää”. Se on jännittävää, miten naisten suuttumiset johtuvat usein hormoneista.  Miehellä ei tunnu olevan tähän osaa eikä arpaa.

Mutta voiko miehiä tästä epäkohdasta syyttäkään. Tänään moppasin lattioita, kun taaperoni katsoi Muumeja (jälleen kerran). Kuulin, kuinka Mymmeli hihkui innoissaan rakastavansa suursiivousta. Käännellessäni rivakasti moppia havahduin Muumimamman vastaukseen: ”No sinusta tuleekin sitten oikein hyvä perheenäiti.” Jouduin nielaisemaan pari kertaa. Siinä minä moppasin ja pellavapäinen poikani kuunteli totuuksia maailmasta, jossa hyvä perheenäiti rakastaa suursiivousta. Saan siis varmaan syyttää itseäni, kun poikani tulevaisuudessa soittaa ja kertoo siippansa kärsineen yllättävistä mielialavaihtelusta, kun hän itse vain luki lehteä pöydän ääressä. Ehkä totean silloin asian johtuvan varmaan E-pillereistä.

Joku voi ihmetellä, miksi niin suuri meteli oman sukupuolen puolesta. Se johtuu siitä, että on joutunut koko ikänsä kuuntelemaan ”vitsejä” oman sukupuolensa huonommuudesta verrattuna siihen toiseen. Jossain vaiheessa ei enää naurata. Etenkin, kun on kohdannut loistavia naisjohtajia ja huonoja miesjohtajia, mutta silti saa kuulla miesten olevan synnynnäisesti parempia siinä hommassa. On myös joutunut työskentelemään miesten kanssa, jotka ovat sekoittaneet työasiat pahasti yksityisasioidensa kanssa ja juoruilleet suut selällään. Silti työpaikan naisten on vitsailtu olevan ”se juoruileva kanalauma”. Sitä toivoisi elävänsä maailmassa, jossa ei olisi nais- ja mies-etuliitteitä.

Kyse ei missään nimessä ole siitä, että haluaisin häivyttää sukupuolet. Haluan olla ylpeä naiseudestani, mutta en kokea olevani synnynnäisesti huonompi sukupuoleni vuoksi. Toivon myös, että osaan kasvattaa kaksi poikaa, jotka ovat ylpeitä omasta miehisyydestään, mutta eivät koe sisäistä ylemmyyttä ”kanalaumaa” kohtaan.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4)

Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Ennen rakennettiin kestäviä taloja ja ikuisesti toimivia televisioita. Ruokakin maistui paljon paremmalle ja ilma oli raikkaampaa. Poliitikot ja varkaat olivat herrasmiehiä. Lapset ja nuoriso käyttäytyivät nätisti ja kunnioittivat vanhempiaan.

Jokainen sukupolvi toistaa samat synnit. Laulaa tutut laulut ja tekee juuri niin kuin vanhempansa. Vaikka ovat pyhästi vannoneet, etteivät sorru siihen virteen.

Joku on joskus sanonut minulle, että maailman historian ensimmäinen kirjoitus käsitteli sitä, kuinka ennen kaikki oli paljon paremmin. Tämä todellakin on pelikortti, jonka joka ikinen vanhempi lätkäisee lastensa eteen ennemmin tai myöhemmin.

Kun huomaa muistelevansa sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin kuin nyt, voi myöntää itsellensä tulleensa vanhaksi. Muutosvastaisuus ja menneiden vuosien ihannointi on merkki siitä, että ihminen alkaa huomata olevansa liian hidas nykyajan menoon. Ei olekaan enää pinnalla ja in. Ei ohjaakaan sitä laivaa, jota nykyisyydeksi kutsutaan, vaan ruoriin on tarttunut joku muu. Se joku muu on nuorempi sukupolvi, jonka ohjaustaidot nyt sitten entistä kapteenia kauhistuttavat.

Kehuessaan menneisyyttä sitä tulee korostaneeksi historian positiivisia puolia ja nykyisyyden huonoja. Tulee sokeaksi hyvälle kehitykselle ja virheille, joista on otettu opiksi.

Pahinta tässä on se, että olen jo itse käyttänyt tuota korttia lukuisia kertoja. Olen muistellut lankapuhelimen hyötyjä ja kauhistellut netin hirveyksiä. Ihan kuin oikeasti haluaisin palata aikaan jolloin piti pelätä kaverille soittaessa, ettei vaan sen vanhemmat vastaisi tai aikaan, jolloin laskuja ei saanut maksaa kotikoneelta.

Olen varma, että tulen vielä lukuisia kertoja marmattamaan lapsilleni, kuinka huonosti asiat ovat nykyään. Kuinka kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Toivon, että lapseni katsovat silloin minua armollisesti, taputtavat pään päälle ja ottavat ruorin käsistäni omiinsa ja minä saan jatkaa purjehdustani elämän merillä valittavana vapaamatkustajana.

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Kerää koko sarja!

Itsekritiikki

Pahin kriitikko sitä on itselleen. Lyijykynän kumi on kulunut pois, kun ahdistuu omista tuotoksistaan. Ei noin. Onpa tyhmää. Tunnen myötähäpeää. Mutta jos sitä tuntee itsestään, onko se vain häpeää?

Olen mustasukkainen sanoille. Sanoille, jotka taipuvat toisten käsissä niin kauniisti ja syvällisesti. Miten joku toinen on osannut sanoa juuri sen, mitä tunnen? Miten en itse ole osannut sanoa noin?

En voi koskaan jättää tekstiä kesken, koska siihen palaaminen on tuskallista. Syvällisiltä tuntuneet lauseet ovat uuden päivän valossa muuttuneet latteiksi ja huumori noloksi. Kuka tuollaista kirjoittaa?

Mihin tämä kaikki itsekritiikki pohjautuu? Siihen, että pelkään, mitä muut ajattelevat. Kun kirjoittaa, sitä paljastaa jotain itsestään. Asettaa omat ajatuksensa julki ja näytille. Sisäinen narsisti toivoo kiitosta ja kehuja peläten samalla, että on jotenkin taas nolannut itsensä. Että ihmiset pitävät hölmönä ja tyhmänä. Ei kukaan halua olla muiden mielestä hölmö tai tyhmä. Siksi sisäinen kriitikko kiirehtiikin lausumaan nämä sanat ennen kuin kukaan muu. Vähän kuin vakuutukseksi. Että ulkoisen kritiikin saapuessa voi hiljaa nurkassaan ajatella: "no niin munkin mielestä."

Blogin pitäminen onkin minulle terapiaa. Pieni benji-hyppy aina kun tekee mieli kirjoittaa. Alussa päästin hiljaisen "hii"-äänen, kun painoin "julkaise"-nappia. Hengitin syvään ja tuijotin näyttöä. "Toivottavasti joku tykkää", sanoin tekstilleni saatesanoiksi. Julkaiseminen kuulostaa liian juhlalliselta tässä asiayhteydessä. Googlen huono suomennos.

Välillä valehtelen kirjoittavani vain omaksi ilokseni. Jos tekisin todella niin, pitäisin tekstit visusti pöytälaatikossa. Kirjoitan, koska pidän kirjoittamisesta ja toivon jonkun saavan ajatuksia omista ajatuksistani. Kirjoitan, koska haluan välillä kapinoida ja näyttää keskisormea omalle itsekritiikilleni. Antaa vain flown kuljettaa ja kaataa päätä ahdistavat itsetutkiskelun raja-aidat.

Huomaan kritiikin taas yrittävän lassota ajatuksia. Tätä tekstiä kirjoittaessa hyökkää itsekritiikkini itseään vastaan (kuinka kompleksoitunut ihminen voikaan olla). Alan miettiä, täytyykö sitä nyt julkisesti marmattaa oman kirjoittamisensa kipukohdista. Itsekritiikkiä itsekritiikistä. Piiri pieni pyörii.

Pitääkö kaikkea aina todistella ja selitellä? Ei, mutta aina voi itsetutkiskella ja analysoida. Ehkä siinä kipeässä prosessissa piinatessa itseään tulee luoduksi jotain uutta. Myöntäneeksi itselleen, kuinka pelkääkin toisten ihmisten ajatuksia, vaikka luulee olevansa itseriittoinen. Kuinka aikuisessa ihmisessä asuukin pieni lapsi, joka peilaa hyväksyntänsä toisten mielipiteistä.

Ei kai kukaan ole täysin vapaa muiden arvostelusta. Ehkä parempi niin. Mieluummin kolhuja kokenut itsetunto ja ainainen pieni sisäinen sensuuri kuin kiveksi kovetettu muista piittaamaton sielu.

Rakas itsekritiikki, älä kahlitse ja estä elämäni elämistä. Anna minun kokea ja oppia, vaikkakin kantapään kautta. Kohdista kritiikkisi niihin hetkiin, jolloin jätän muut huomioitta ja ajan vain omia etujani tai kun asetan itseni jalustalle. Itsekritiikki, auta vahvistamaan ja rakentamaan itsetuntoani. Älä koskaan hajota sitä pieniksi palasiksi. Kiitos, että annat minun kirjoittaa.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.

Käskyjä ja kieltoja

Osataan sitä toiseenkin suuntaan. Jos itseä turhauttaa, kun toinen ei tottele, mahtaa meidän taaperoakin ahdistaa, kun yrittää saada äitiä tottelemaan. Näitä olen kuullut viimeisen 24 tunnin aikana:

Mennään tonne!

- rattaissa jokaikisessä risteyksessä tehostettuna käden liikkeellä

Osta toi!

- kaupassa purkkahyllyllä (ei ole tuo kaupan valikoima vielä ihan selvinnyt pienelle shoppailijalle)

Pikkuveli sitteriin!

- kun äidin syli on varattu väärälle henkilölle

Käsi pois!

- poikamme on jostain syystä aina ärsyyntynyt siitä, että joku nojaa päätä käteensä

Kake (kaukosäädin) pois!

- ei onnistu kanavasurffailu, kun tv-poliisi on paikalla

Puhelin pois!

- äiti unohtui TAAS vähän juoruilemaan

Äiti ei laula!

- mitä sille voi, jos päässä soi: "...kun se tyttö teki sen, täydellisen frontside ollieeeen"

Äiti ei puhu!

- tämä on hyvin tavallinen käsky, kun äiti pilaa täydellisen isi-poika-hetken tylsillä kommenteillaan turvallisuuden merkityksestä

Äiti ei kato!

- tämä otetaan käyttöön, jos edellinen käsky ei ole toiminut

Suu auki!

- kun äiti kävi hakemassa herkkukaapista karkin suuhunsa ja yritti syödä sen salaa

Älä kaiva nenää!

- MÄ VANNON, ETTÄ MÄ VAAN NIISTIN!

Mainoksista

Jo aiemmin mainitsin mainoksen, joka on kiinnittänyt huomioni epärealistisuudellaan. Ajattelin nyt jakaa kanssanne muutaman muun helmen. Näin meihin lapsiperheisiin yritetään vaikuttaa mainosmaailmassa.

Aloitetaan siis siitä jo aikaisemmin todetusta viljapeltokohtauksesta...eli Cheerios-murojen kyljestä. Meidän perheellämmehän on sama harrastus aina sunnuntaisin. Etsimme lähimmän pellon, otamme toisiamme käsistä ja juoksemme hiukset hulmuten tuon pellon halki. Virkistävää.

Seuraavaksi vähän syyllistävää mainontaa:

Siivotessaan tuhannetta kertaa samoja sotkuja äiti muistaa aina ajatella, että on se lasten kehitys niin ihanaa.

En ole kyllä ikinä nähnyt, että meidän perheen takakontti näyttäisi tuolta kauppareissun jälkeen! En ole kyllä nähnyt, että kenenkään muunkaan. Pidän myös siitä, että hullunmyllylle on keksitty synonyymi "aktiivinen arki". Sehän kuulostaa jopa houkuttelevalta.

"No, totta kai äiti voi! Äitihän on jo valmiiksi siivoja, kokki, pyykkäri ja vartija."

Ja sitten toi "Kannusta luovuutta". Kyllä se tuntuu sieltä ihan itsekseenkin löytyvän. Kertosivat, millä toi luovuus laitetaan sellasiin raameihin, ettei siitä olis vahinkoa itselle ja irtaimistolle.

Sen tietää, mikä tässä on epärealistista: 1.Mies moppi kädessä. 2.Hymyilevä mies moppi kädessä.

Tämä on vähän epäselvä (eikä kosketa pelkästään lapsiperheitä), mutta siis VR:n mainos Hesarin kannessa otsikolla "150 vuotta yhteisellä matkalla". Kerrankin teema kohdallaan, kun tuntuu, että se ihan tavallinen lähijunamatkakin kestää aina sen 150 vuotta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Identiteetin metsästys

Sinä päivänä, kun synnyin äidiksi sain enemmän kuin ansaitsin. Äitiyshän on titteli, jota ei jaeta ansioiden mukaan vaan ennemminkin arpaonnella, ja minä (joka en ikinä voita mitään) olin saanut pääpalkinnon. Joskus sitä toivoisi, että joku edes vilkaisisi CV:n ennen kuin palkkaisi toisia äideiksi, mutta pelästyn aina toivettani. Kuka tietää, ehkä olisin itse silloin jäänyt nykyistä toimeani vaille. Iloitsen siis vain hiljaa hyvästä tuuristani.

Ennen äitiyttä minulla oli paljon lupauksia:

Minusta ei tulisi koskaan äitiä, joka päätyy kaikissa bileissä viimein kertomaan omaa synnytyskertomustaan.

Minusta ei koskaan tulisi äitiä, joka ei osaa puhua muusta kuin omista lapsistaan.

Minä en menettäisi naiseuttani ja identiteettiäni.

Minä matkustelisin omatoimisesti kuten aina ennenkin.

Sitä en onneksi luvannut, että elämäni ei saisi muuttua, sillä sitähän minä oikeastaan odotin ja halusin.

"Lupaukset on tarkoitettu rikottaviksi", sanotaan, mutta en todella arvannut, kuinka kovasti joutuisin pinnistelemään, että saisin pidettyä edes noiden lupausten riekaleista kiinni.

Olen löytänyt itseni kuvailemassa kärsimyksiäni synnytyshuoneessa dramaattiseen äänensävyyn yleisölle, jonka kiinnostuksesta en voi olla ihan varma. Olen kaivanut puhelimeni esille näyttääkseni niiiiin hassun/söpön kuvan lapsestani jollekin muulle kuin isovanhemmille. Olen myös huomannut, etten ole välttämättä meikannut moneen viikkoon ja päälläni olleet vaatteet ovat ylisuuria t-paitoja collegehousujen kera. Perheemme viime kesän lomamatka oli myös suunnattu tutun turistikohteen "lapsiystävälliseen" hotelliin turvallisen matkanjärjestäjän kautta.

Miksi pinnistellä? Miksi ei vain luovuttaa? Seison kuin veneen reunalla äitiyden meren velloessa allani. Miksi en vain sukeltaisi ja luovuttaisi itseäni äitiydelle?

Siksi, koska olen muutakin kuin äiti. Ehdottomasti ja kieltämättä olen ensisijaisesti äiti (enkä muuten asioiden haluaisi olevankaan), mutta olen minä muutakin. Aivan samalla tavalla kuten lapseni ovat muutakin kuin vain minun lapsiani. Heidän oma identiteettinsä kehittyy päiväpäivältä. Samoin minunkin. Tulen aina olemaan heidän äitinsä ja he ovat minun lapsiani, mutta onneksi olemme myös paljon muuta.

Olen nainen. Olen vaimo. Olen ystävä (ainakin yritän, kaverit!). Olen lapsi. Olen sisko. Olen hankkinut pätevyyden eräälle alalle. Olen opiskelija. Olen suomalainen. Olen kaikkea tätä muun muassa ja sen lisäksi äiti. En halua minkään näistä valtaavan alaa niin paljon, että muut häviäisivät. Tärkeysjärjestys voi tietenkin muuttua, mutta silti ne kaikki pysyvät listalla. Jokainen osa-alue antaa toiselle jotain. Siksi haluan pinnistellä, että en antautuisi vain yhdelle roolille. Vaikkakin se rooli olisikin se kaikista rakkain.

Vertailua

Jos miesten sanotaan vertailevan autojen ominaisuuksia, vertailevat kotiäidit lastensa ominaisuuksia. Hyvässä ja pahassa. Koska kotiäitiydessä se kirkkain kruunu annetaan sille, joka kärsii ja uhrautuu eniten, pitää omista oloistaan valittaa. Suurin marttyyri = parhain äiti. En olisi halunnut olla samassa perhekerhossa Neitsyt Marian kanssa.

Koska yhteiskunta ei oikein arvosta kotiäitejä, on meidän ammattisairautenamme valittaminen. "Tää on oikeesti rankkaa, hei", yritämme huutaa leikkipuistossamme. Emme vain huomaa, että yleisönämme ovat pelkästään toiset kotiäidit. Tämän myötä syntyy kieroutunut kilpailu siitä, kuka on hoitanut tonttinsa parhaiten. Ja näitä juttuja kuunnellessa kalpenevat miesten inttijutut heittämällä.

"Mä en oo nukkunu kolmeen yöhön, ku vauva valvoo."

"No siis MÄ en oo nukkunu viikkoon, ku meidänkin vauva valvoo ja sit viel esikoisella oli vatsatauti."

"No siis MÄHÄN en oo nukkunu kuukauteen, ku vauva valvoo, esikoinen oksentaa ja keskimmäinen kävelee unissaan."

Tämä voi jatkua loputtomiin. Kokeilkaa! Keksikää ihan, mitä tahansa, niin aina on joku, jolla on ollut rankempaa. And the Oscar goes to...

Hämmentävä vastakohta valittamiselle on lapsen kehityksellä kerskailu. Jokaisen pikku Petterihän on maakunnan ihmelapsi, jollaista neuvolassa ei ole koskaan aiemmin nähty. On tärkeää todeta, että meidän muksu oli "ikäistään kehittyneempi". Gaussin käyrän kirous alkaa siis jo vauvaiässä.

"Meidän lapsi, kun niin tykkää musiikista/piirtämisestä/juoksemisesta/lukemisesta." Nämä kaikkihan ovat asioita, joita kaikkien muiden lapset välttävät ja kammoksuvat. Onneksi uusi lapsinero on löydetty, että vanhemmat voivat hokea jo pienestä pitäen: "Sä oot aina ollu ikäistäs kehittyneempi." Eli toisin sanoen: "Sä oot vaan niin nero. Ainaki, ku vertaa tohon naapurin kakaraan, joka on ihan idiootti. Voit säälistä leikkiä sen kanssa, et se oppis sulta jotain." Mahtaa pikku Petteristä tulla mukava ja muut huomioonottava kansalainen.

Tämä valittamisen ja vertailun paradoksi luo sen kuvan, että kodit ovat täynnä rasittavia ja haastavia lapsineroja, joita uhrautuva ja kärsivä äiti opastaa ihmeellisillä kasvatustaidoillaan.

Välillä pitäisi pysähtyä ja huomata, että se oma kohdun hedelmä ei syntynyt tähän maailmaan messiaaksi ja laskeutua itse toisaalta sieltä ristiltä ja luopua suurimman marttyyrin tittelin tavoittelemisesta.

Nyt pitää valitettavasti lopettaa, kun siis MÄHÄN en ole nukkunut vuoteen ja mun pitäis vielä jaksaa säveltää mun pikku Mozartini kanssa sen ensimmäistä sinfoniaa.

Vuoden kasvattajapalkinto

Vuoden 2012 kasvattajapalkinnon haluan meidän perheessämme antaa (rummunpärinää) telkkarille! *applause*

Raadin kommentit:

Telkkari on ollut jatkuva ilon lähde ja upea tuki jokapäiväisessä elämässämme. Se on jaksanut viihdyttää niin lapsia kuin vanhempiakin. Kun äidin on täytynyt sairastaa, imettää ja/tai rauhoittaa tilannetta, on apu ollut vain napinpainalluksen päässä. Erikoismaininnat saavatkin Pikku Kakkonen, Teletapit ja Muumit. Ohjelmien kautta lapsemme on myös oppinut upeita elämänarvoja ystävyydestä ja toveruudesta (jos ei lasketa Muumien hieman sovinistista maailmankuvaa). Ohjelmat ovat selvästi myös tukeneet lapsemme kielellistä ja musikaalista kehitystä. Sen me vanhemmat olemme huomanneet toistuvista pyynnöistä laulaa eri ohjelmien tunnusmusiikkeja. Telkkari on myös koukuttanut lapsemme materialistiseen maailmaan ohjelmien ympärille luotujen tuoteperheiden kautta.

Toivomme telkkarin jatkavan arvokasta työtään kasvatuksen saralla. Odotamme tulevina vuosina uusia laadukkaita lastenohjelmia, joiden avulla lapsemme voi oppia asioita, joita me emme hänelle itse keksisi opettaa. Lapsemme osaa muun muassa kaikkien Puuha Pete –sarjan hahmojen nimet ulkoa (niitä on 15). Varmasti hyödyllinen taito tulevaisuuden kannalta.

Telkkari on ollut myös meidän vanhempien ilona lasten mentyä nukkumaan. Onko parempaa tapaa hoitaa parisuhdetta kuin katsoa hiljaa telkkaria vierekkäin? Tai mikä parempaa, katsoa kahta eri telkkaria eri huoneissa?

Kiitos vielä kaikesta tuesta, mitä olet perheellemme antanut!

Huono äiti -syndrooma

Tähän tekstiin sain kimmokkeen edellisestä kirjoituksestani.

Huono äiti -syndrooma (voidaan joissain yhteyksissä tuntea nimellä Paska mutsi -syndrooma eli PMS) on yleisyyteensä nähden hieman liian huonosti tunnettu. Huono äiti -syndroomaan sairastuu pelkästään Suomessa vuosittain tuhansia naisia. Taudin kantajien täyttä määrää ei edes uskalleta asijantuntijapiireissä arvioida. Voidaan kuitenkin todeta, että jokaisen suomalaisen lähipiirissä on useita sairastuneita. Tauti on yleistymässä voimakkaasti myös miehillä.

Oireet: Äkillinen voimakas syyllisyys ja epävarmuus. Syndrooma aiheuttaa hallusinaatioita, joiden myötä jotkut kokevat huonommuutta toisia äitejä kohtaan ja/tai kuvittelua, että ovat epäonnistuneet kasvatustyössään. Ylitulkitseminen ja sen mukanaan tuoma liiallinen syyllistyminen on myös sairastuneille tyypillistä. Syndrooma saa ihmisen tuntemaan kohtuutonta vastuuta omasta vaikutuksestaan lastensa elämän onnellisuuteen. Syyllistyminen voi aiheuttaa myös harhaisen tunteen siitä, että kaikki syyllistävät.

Leviäminen ja sairauden puhkeaminen: Huono äiti -syndrooma ei tartu ilmateitse. Se on synnynnäistä. Tauti puhkeaa helposti jonkin ulkoisen ärsykkeen toimesta. Akuutti sairastuminen voi tapahtua muun muassa neuvolassa, jossa terveydenhoitajat neuvovat lapsen hoidossa ja seuraavat lapsen kehitystä. Myös tilanteet, joissa oma lapsi toimii julkisella paikalla odotusten vastaisesti, saattavat altistaa sairastumiselle. Jos huomaa olevansa tavanomaista alttiimpi syndroomalle, kannattaa välttää netin keskustelupalstoja.

Lääkitys: Todellisuudentajun takaisin hankkiminen ja asioiden suhteellistaminen. Vääränlaisena lääkkeenä käytetään välillä muiden äitien kasvatusmenetelmien mollaamista ja omien tapojen suhteetonta kehumista. Tällainen lääkitys ajaa yleensä kierteeseen. Siksi sitä olisi hyvä pyrkiä välttämään. Pahimmillaan oman egon liiallinen buustaus toisia haukkumalla saattaa nimittäin johtaa taudin vakavimpaan muotoon, josta varoittavia esimerkkejä voit löytää täältä.

Paraneminen: Tauti on parantumaton. Sitä voidaan kuitenkin oikein suunnatulla lääkityksellä lieventää. Voidaan todeta, että sopiva määrä syyllisyyttä on huomattu olevan itse asiassa terveydelle hyväksi.

Voimia kaikille syndroomasta kärsiville kanssasisarille!

Rusinapullaa

Lapseni poimii rusinat pullasta. Kirjaimellisesti. Hän kaivaa pienillä sormillaan rusinat pullapalan keskeltä ja hihkuu: "Usina!"

Samoin hän kerää siskonmakkarat keitosta ja kananpalat riisin keskeltä. Etsinnän lomassa saattaa välissä tokaista: "Missä kana?"

Minä olen sitten se, joka kärsimättömänä naputtaa vieressä: "Pitää syödä lautaselta muutakin."

Elämä ei ole pelkkää rusinaa tai siskomakkaraa, tekisi mieleni opettaa. Välillä pitää syödä palsternakkaa tai kuivaa riisiä.

Pidän omassa viisaudessani poikani ruokailutottumuksia lyhytnäköisinä. Ei elämää voi kulkea vain herkutellen ja parhaita paloja napsien. Pitää tottua myös siihen vähemmän makoiseen puoleen. Ei ainakaan kannattaisi ahmia kaikkia namipaloja ensimmäisenä. Pitäisi olla säästeliäs. Lyhytnäköisyydellä tekee itselleen vielä karhunpalveluksen.

Yhtäkkiä havahdun (onneksi). Hei haloo! Kyllä sitä ihminen voi saada aikaan syväluotaavaa filosofiaa taaperon ruokailusta. Vääntää siitä omia analyysejaan ja todeta kuivakasti, että tollasella menee vielä elämä pilalle, kun vaan rusinat poimii pullasta. Nii!

Mitä sitä voi parivuotiaalta vaatia? Että heti pitäisi osata syödä monipuolisesti ja arvostaa perunoiden merkitystä keitossa. Onko se sitä luterilaista suomalaisuutta, ettei edes lapsi saisi nauttia ruoan herkullisimmista osista. ”Jos tollaseen tottuu, ni laiskistuu eikä opi ymmärtämään todellisuutta.” Justiinsa joo. Osaa sitä kyllä välillä olla oikein ilonpilaajien aatelia.

Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia lapsen maailmankatsomuksesta ja rentoutua. Rentoutua etenkin kasvatuksen suhteen, eikä koko ajan ajatella, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Jos lapseni ei menesty elämässä, niin ruoskinko sitten itseäni, että miksi annoit kaivaa ne rusinat siitä pullapitkosta.

Se on joku äidillinen synti, että pitää kaikessa olla kuin haukka, ettei vaan nyt tee virhettä ja koko lapsi menee sen myötä aivan pilalle ja kasvaa kieroon. Suomen vankilatkin ovat varmaan täynnä niitä, jotka söivät keitosta lapsena vain siskonmakkarat.

Pitäisi oppia näkemään metsä puilta ja keskittyä isompiin linjoihin. Ohjata hellästi, mutta varmasti. Ei nihittämällä yksityiskohdista ja hengittämällä niskassa.

Näin sitä tehdään taas itsensä kanssa sunnuntain ratoksi hyviä sopimuksia kasvatusperiaatteista. Rentoudu. Niin varmaan. Huomenna on neuvolapäivä. ”Huono äiti”-syndrooma nostaa päätään, kun lapsi kasvaakin miinus ykkösellä, eikä nolla käyrällä. ”Nyt sen elämä on pilalla ja se on minun syy, kun en vahdi sitä palsternakan syöntiä riittävän tarkasti.” Oi voi.

Lapsiperheen Murphyn laki

Rakas wikipedia kertoo Murphyn lain tarkoittavan lyhykäisyydessään ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. En nyt äkkiseltään keksi parempaa lausetta, joka kuvaisi yhtä osuvasti äidin suunnitelmia suhteessa todellisuuteen. Murphyn laki pitäisi tuntea paremmin nimellä lapsiperheen arki.

Jokapäiväinen elämä on täynnä pelkkää Murphyn lain todeksi elämistä. Mikään ei ikinä mene niin kuin on suunniteltu ja kaikki menee juuri sen epätodennäköisimmän todennäköisyyden mukaan. Tässä muutama klassikko:

Kaikkihan tuntevat sen kuuluisan tilanteen, kun riehuva lapsi on puettu hikipäässä Michelin ukoksi ja viimein, kun äiti vetää pipoa päähän, kuuluu kaikkien kaulaliinojen alta pieni hiljainen kuiskaus: ”Kakka”. Miten se kakka tulee aina silloin?! Miksi se ei ikinä tule puolta tuntia aikaisemmin? Miksi juuri sillä hetkellä, kun äiti ehtii ajatella ”Ja nyt viimein ulos…” Eipä mennäkään! Kun toistetaan se sama taistelu huutoineen ja kiukkuineen, pepun pesemisineen ja pukemisineen.

Entäpä se, kun jostain syystä päiväunille/yöunille meno on kestänyt tavanomaista kauemmin. Silloin aina jollain maagisella kyvyllä naapurin Pentti tietää aloittaa täysremontin vasaroineen ja porakoneineen. Juuri, kun muksu on viimein ummistamassa silmiään. Jos Pentti ei ole vuorossa, hoitaa työn jokin muu ääni: astiakaapissa rämähtää jokin astia, vauva herää, koira alkaa haukkua tai valtava rekka alkaa peruuttaa aivan ikkunan takana *PIIP* *PIIP* *PIIP*. Ja äidin ilme on jälleen kerran näkemisen arvoinen.

Tunnettuihin klassisiin lapsiperhetilanteisiin kuuluu myös se kuuluisa "puklaaminen hienoille vaatteille". Äiti on viimein saanut vapaaillan tai edes pari vapaata tuntia. Äiti on laittautunut, meikannut ensimmäistä kertaa sataan vuoteen ja pukenut päälle sen ainoan vaatekaapista löytyvän siistin paidan, joka ei haise puklulle ja hielle ja johon MAHTUU! Ja jossa vielä näyttää edes vähän ihmiselle. Jostain järjettömästä syystä äiti päättä vielä viime hetkellä ottaa pienimmäisen halaukseen, kun kerta se syyllisyyskin painaa. Juuri tällä klassisella hetkellä lapsi, joka ei ikinä puklaa, päättää vyöryttää edellisen ateriansa äidin paidalle.

Toinen variaatio edellisestä on vähän vanhemman lapsen kanssa rakastava halaus juuri, kun on syöty iltapalaksi banaania/mustikkaa/mansikkaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Tilanne on hidastetusta elokuvasta, kun pikku Marjatta lähestyy ilosta kiljahdellen naama ja kädet jogurtissa äitiä, ja äiti yrittää väistää sivuun kuin Indiana Jones pyörivän kiven edestä.

Näitä voisi jatkaa loputtomiin… Periaate on kuitenkin aina sama: äidin mielikuva on kuin Cheerios-murojen kyljestä, jossa kuvankaunis perhe juoksee viljapellolla käsi kädessä. Mikä perhe ikinä juoksee hymysuin viljapelolla?! Todellisuudessa sataisi, äidillä olisi silmäpussit ja rasvainen tukka ja juoksu johtuisi siitä, että kurittomia kakaroita yritettäisiin saada kiinni, kun he eivät halua mennä iltapesulle. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Hyvää lauantaita kaikille!

Elämästä miehen kanssa

Naisten päivän kunniaksi!

Elämäsi on kokemassa suuren muutoksen, perheeseen on saapumassa mies. Onneksi olkoon! Mies on joskus kovinkin odotettu ja toivottu perheenjäsen, mutta välillä voidaan olla tilanteessa, että mies on tulossa perheeseen hieman yllättäen. Kummassakin tilanteessa tulee kuitenkin ottaa huomioon muutama asia ennen miehen kotiutumista. Tässä siihen käytännön vinkkejä:

Varaudu tunnemyrskyyn. Joskus miehen kanssa oleminen voi olla hyvinkin raskasta. Tunneskaala voi yllättää sinut. Miehet saattavat nimittäin olla rasittavia jopa useita tunteja päivässä.  Jos joskus meinaat menettää malttisi miehen kanssa, poistu hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Miestä ei saa missään nimessä ravistella!

Valmistaudu henkisesti siihen, että kotisi ei ole enää niin tiptop miehen asetuttua taloksi. Älä kuitenkaan välitä pienestä epäjärjestyksestä. Muista levätä, kun mies nukkuu! Kotityöt ehtii tehdä myöhemminkin.

Varaudu yöheräilyyn. Mies saattaa herättää sinut öisin ja vaatia tyydyttämään luonnolliset tarpeensa. Tämän vuoksi mies on hyvä vieroittaa rinnasta mahdollisimman pian tai heti kun mies osoittaa siihen kypsyyttä.

Mies on hyvä opettaa myös vessatavoille. Opeta, että toimituksen jälkeen vessa tulee jättää yhtä siistiksi kuin ennen toimitusta. Tässä on hyvä käyttää motivoimiseksi esimerkiksi kivoja tarroja!

Miehellä tulisi olla jokin kehittävä harrastus. Harrastus on yleensä viikon odotettu tapahtuma ja siellä mies voi oppia, kuin huomaamatta, sosiaalisia taitoja kommunikoidessaan muiden miesten kanssa. On kuitenkin hyvä, että harrastaminen tapahtuu yhdessä naisen kanssa, sillä mies oppii esimerkin kautta.

Jokaisen miehen olisi hyvä ulkoilla päivittäin. Pyri siis rajoittamaan liiallista tv:n katselua ja kiinnittämään kiinnostus luontoon. Ulkona mies on luonnostaan aktiivisempi ja ulkoilu kuluttaa hyvin energiaa.

Jossain vaiheessa miehen olisi hyvä oppia myös itsenäisyyttä. Tämä käy kätevästi esimerkiksi yökyläilemällä jossain tutussa paikassa. Huolehdi kuitenkin, että mies on kyläilyyn valmis. Kannattaa esimerkiksi yöpyä yhden kerran yhdessä tuossa suunnitellussa kyläilypaikassa. Muistathan kertoa tarkasti miehen päivärytmin ja antaa mukaan jonkun tutun esineen, jotta mies ei itkisi ikäväänsä. Onnistunut kyläily antaa sinullekin mahdollisuuden kaivattuun omaan aikaan!

Ennen kaikkea, muista vertaistuen merkitys! On hyvä tavata aika ajoin muita miehellisiä. Tällöin pääset jakamaan arvokkaita kokemuksia elämästä miehen kanssa. Mukavia hetkiä sinulle ja miehellesi!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3)

Ei millään pahalla -kortti

Tämä kortti tunnetaan laajasti muuallakin kuin Vanhemmuuden korttipelissä. Tätä käytetään itse asiassa päivittäin kaikenlaisissa tilanteissa. Olen tutustunut tähän korttiin jo vuosia sitten ja nykyään se on mielestäni aika huvittava.

”Ei millään pahalla” on nimittäin parhain kortti, kun haluaa sanoa loukkauksen ilman, että kukaan voi loukkaantua. ”Ei millään pahalla” ovat taikasanat, jotka hyvittävät kaiken, mitä niiden jälkeen sanotaan. Näiden avulla voit sanoa siis ihan mitä tahansa, mutta vastaosapuoli ei voi pahoittaa mieltänsä.

Jos pohdit, miten käyttää tätä korttia, voin antaa yksinkertaiset ohjeet. Toimi näin: mieti mielessäsi mikä tahansa loukkaava lause. Esimerkiksi: "En pidä laittamastasi ruoasta." Sitten lisäät eteen tärkeät taikasanat ja pahoittelevan äänensävyn: ”Ei millään pahalla, mutta en pidä laittamastasi ruoasta.” Tadaa! Kukaan ei voi loukkaantua! Tulet pian huomaamaan, että voit sanoa mitä tahansa, kunhan et vain tarkoita pahaa.

”Ei millään pahalla, mutta en pidä aviomiehestäsi.”

”Ei millään pahalla, mutta sinulla on outo huumorintaju.”

”Ei millään pahalla, mutta lapsenne on hieman kuriton.”

Kaikkihan tietävät, ettet sinä mitään hyvääkään tarkoita, mutta se on sitten sivuseikka.

Hauskinta tässä kortissa on se, että sen avulla saa myös täysin viattoman lauseen tai kysymyksen kuulostamaan loukkaukselta.

”Ei millään pahalla, mutta miksi ostitte tuollaisen auton?”

”Ei millään pahalla, mutta en ehdi tulla teidän juhliinne.”

”Ei millään pahalla, mutta mistä te keksitte tuollaisen nimen lapsellenne?”

Käyttäessään korttia ihminen siis saattaa paljastaa salatun mielipiteensä. Todistellessaan niin kovasti, ettei tarkoita pahaa, muuttuu ihan normaali lause sävyltään negatiiviseksi. Jopa kohteliaisuus muuttuu loukkaukseksi, kun sanoja vihjaakin, että hänen sanomisensa voitaisiin ymmärtää väärin. Hullunkurisesti, siis sanoessaan, ettei tarkoita pahaa, tuleekin paljastaneeksi tarkoittavansa todellakin pahaa. Monimutkaista, eikö totta?

Tämän myötä kortin huono puoli on, että kun sen tuntee tarpeeksi hyvin, herää sisäinen hälytysjärjestelmä heti, kun joku lätkäisee sen pöytään. Ennen kuin ehdit kuulla itse asiaa, olet jo valmiina ottamaan vastaan loukkauksen. Ehdit siis jo etukäteen loukkaantua, vaikka toinen olisi puhumassa jostain hyvin vähäpätöisestä asiasta. No, ehditpähän ottaa valmiiksi kasvoillesi tekohymyn, jolla kestät piilotetun viestin. Voit vain kiittää, että onneksi sitä ei tarkoitettu pahalla.






Sarjassa aiemmin:
Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti
Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti
Kerää koko sarja!

HuumorinTajutonta

"Mikset sä naura?", mieheni kysyy katsoessamme telkkaria. Ruudulla pyörii joku hauskimmat kotivideot -tyyppinen pätkä, missä vuorotellen nauretaan lapsille ja eläimille tai miehille, joiden haarojen väliin osuu jotain. Katson videoita ja vatsaani vääntää, ei naurusta vaan ahdistuksesta. Vauvan puklatessa vanhempiensa päälle ajattelen, kuinka tuostakin tuli nyt noille pyykkiä. Koiran juostessa matot rullalle, mietin tamppaamista ja lapsen huitaistessa pesismailan isänsä jalkojenväliin huolestun, joutuukohan tuo nyt ensiapuun ja mitä jos ne olisivat halunneet vielä lapsia.

Sitten tajuan sen. Tieto hyökkää kuin se kuuluisa salama sieltä kuuluisalta taivaalta. Minusta on tullut huumorintajuton tosikko!

Missä välissä? Miten siinä niin kävi? Alan pohtia tilanteeni taustoja. Milloin hävitin huumorintajuni? Muistelen hetkiä, jolloin vielä sen omistin. Muistan pari kuukautta sitten nauraneeni, kun taaperomme oli tyhjentänyt wc-paperirullan lattialle. Tilanteen toistuttua muutaman kerran alkoi hymyni kuitenkin hyytyä. Samoin kikatin kippurassa, kun lapseni oli ensimmäistä kertaa sotkenut itsensä yltäpäältä jogurttiin. Nauruni loppui vähitellen, kun tungin pyykkikoneeseen taas yhtä jogurttista bodya. Kun huomaa olevansa se, joka siivoaa hauskuuden jäljet, alkaa hauskuudesta kadota sen pirteä terä.

Minusta on tullut tylsä. Minusta on tullut se tiukkis aikuinen, joka mäkättää sotkusta. Ja syynä on se, että minä olen se, joka joutuu tuon sotkun siivoamaan. "Relaa vähän." En enää pysty! Minusta on tullut Frendien Monica: "Rules control fun!" Minusta on tullut ÄITI! Tylsä, mäkättävä, kaiken kivan kieltävä äiti.

Tuijotan katkerana lapsia ja teinejä. He syövät puusta kaikki vapauden hedelmät ja minä kannan harteillani puun juuria eli kaiken vastuun. Vaihdetaan osia!

Meinaan vajota vastuuni alle kunnes ymmärrän kääntää katseeni lapsista isovanhempiin. Aika aikaa kutakin! Isovanhemmat ovat löytäneet balanssin näiden kahden ääripään välille. He voivat syöttää lapsille pullaa kuuntelematta hammaslääkärin tuomitsevia saarnoja, joissa sokeri ja heitteillejättö kuuluvat saman otsikon alle. He voivat antaa katsoa telkkaria syödessä välittämättä tahroista sohvalla ja mikä parasta he voivat käyttää kasvatuksessa lahjontaa uhkailun sijaan pelkäämättä piloille hemmottelua. He ovat löytäneet uudelleen huumorintajunsa.

Painan siis pääni alas ja kestän raskaan taakkani. Sillä kun huomaan saman ikeen painavan lasteni hartioita, heidän tultua vanhemmiksi, voin vain taustalla hymyillä isoäidin lempeää hymyäni.

Kieltämisen kauneus

Älä ja ei. Viikatteeni viidakossa, jossa raivaan elämän polkua lapsilleni jakaen tekoja ja tilanteita kahteen leiriin. On hyvää ja pahaa. Harmaasta ei vielä puhuta. Onneksi. Äiti moraalin mittarina on kuin pässi kaalimaan vartijana. Vielä on helppoa, mutta kauhulla odotan päivää, jolloin kaksinaismoralismini paljastuu. "Mut ethän säkään..."

Kummityttöni on jo paljastanut salaisuuteni, joka on vielä omilta lapsiltani tietämättömissä. "Ei saa puhua ruoka suussa", reipas tyttö tokaisi kahvilassa pullan palasten lennellessä suustani. Että hävetti.

Älä ja ei. Jos sanojen arvo mitattaisiin niiden toistettavuudessa, lähestyisi se kieltosanojen osalta nollaa. Niin kuin taitaa lähestyäkin, kun katsoo, kuinka tehottomasti ne toimivat.

Ei, ei, ei, älä. Älä, älä, älä, ei. Tältä varmaan puheeni kuulostaa lapseni korvissa. Olosuhteita ajatellen voi vain ihmetellä, että lapseni on oppinut elämässään muitakin sanoja.

"Yritä komentaa ilman kieltosanoja" lässyttävät alan opukset. Eli kun lapseni tönäisee toista lasta, tulisi minun vain sanoa: "Tuntuu varmaan muista inhottavalta kun teet noin". Tuota lausetta sanoessani on lapseni ehtinyt jo viedä lelun kolmen muun lapsen kädestä.

Älä ja ei. Olen oppinut yhden tavan, jolla nuo kieltosanat voi kiertää. Uhkailemalla. "Jos teet vielä kerran noin, niin..." Se on sitä positiivishenkistä kasvatusta.

Älä ja ei. Jonain päivänä minunkin lapseni oppivat, että hekin voivat noita sanoja käyttää. Silloin he ovat astuneet ensimmäisen askeleen sille hurskastelun ja kaksinaismoralismin polulle, jota heidän äitinsä astelee.

Minun puoleni sängystä

Minun puoleni sängystä on MINUN. Se on minun valtakuntani, suojapaikkani, turvasatamani. Minun puoleni sängystä on yksiöni asunnossa kuin pieni hiiren pesä keskellä hälinää.


Minun puolellani on kaksi tyynyä, kaksi littanaa tyynyä, jotka ovat liian matalia, mutta kaikki korkeampi on liian korkeaa.


Minun puolelleni sänkyä kuulen pienet askeleet, jotka lähestyvät huonettamme kiihdyttäen koko ajan tahtia. Kuulen ne, vaikka minun puoleni sänkyä on kauempana ovesta. Makaan ääneti minun puolellani sänkyä, kun pieni ääni kuiskaa. "Isi, ylös."


Nouset ja silloin siirryn sinun puolellesi sänkyä. Se puoli on eri tavalla pehmeä kuin minun. Siinä on erilainen tyyny. Lasken pääni tyynyllesi ja käperryn jättämääsi unen tuoksuun. Sinun unesi tuoksuu erilaiselta kuin minun. Se tuoksuu uskaliaammalta ja rohkeammalta. Sinun unesi tuoksussa olen aina turvassa.


Katson sinun puoleltasi omalle puolelleni sänkyä ja huokaan, kumpaakaan puolta ei olisi ilman toista. Kiitos, että saan joka aamu herätä minun puoleltani ja joka aamu on sinun puolesi edelleen siinä.

Kuva kertoo enemmän kuin…

Olen katsellut ja ihastellut muiden ihmisten ihania visuaalisia blogeja. Tuntuu todella, että kuvista saa enemmän irti ja ne elävöittävät tekstiä. Sitten olen kauhistellut omaa mustavalkoista maailmaani. Ehkä minunkin on aika lisätä muutama kuva. Ajattelin hieman valottaa elämäämme (kirjoitus sisältää tuotesijoittelua).

Olemme aivan tavallinen perhe, joka elää tavallista arkea. Syöminen on meille hirmuisen tärkeää. Sen vuoksi pyrimmekin aina suosimaan ruoanlaitossamme tuoreita raaka-aineita.

Käymme mielellämme myös mieheni kanssa ulkona syömässä, milloin vain suinkin ehdimme.

Pidän myös muodista ja vaatteista. Pyrin seuraamaan ajanhenkeä ja pukeutumaan tyylikkäästi.

Minulla on myös muita harrastuksia. Harrastan liikuntaa vähintään kerran viikossa.

Leipominen on myös lähellä sydäntäni.

                                    Mutta mikään ei voita kahvilla käyntiä hyvän ystävän seurassa!

Hyvä äiti -testi

Etenkin netin keskustelupalstoilla ollaan kovia määrittelemään, millainen on hyvä äiti. Minä päätin nyt lopettaa kaiken mahdollisen arpomisen ja vänkäämisen ja loin tieteellisesti testatun, täysin paikkansa pitävän ja läpeensä erehtymättömän testin. Tiedän sohaisevani ampiaispesää ja nojaudunkin työtuolissani taaksepäin ja jään odottamaan palautetta pelonsekaisin tuntein. Älä intä, vaan testaa jo tänään!

1.       Teetkö itse vauvasi soseet:

a.       No, en todella. Miksi tekisin, kun kaupasta saa valmiiksi tehtyjä. Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

b.      Joskus. Ihan omaksi huviksi välillä teen. Joskus on niin kiire, etten ehdi.

c.       TODELLAKIN! Ja luomuvihanneksista!

d.      En tietenkään. Meillä sormiruokaillaan.

2.       Imetätkö?

a.       En imetä. Ei onnistunut minulta. Maito ei riittänyt/vauva ei halunnut/oli liian sitovaa.

b.      Osaimetyksellä mennään. Kovasti täällä tsempataan, mutta maito ei koskaan noussut tarpeeksi.

c.       Imetän juu. Tähän asti on ainakin luonnistunut ihan hyvin.

d.      TODELLAKIN ja lapsentahtisesti mennään niin kauan kuin taapero haluaa.

3.       Milloin lapsesi meni ensimmäistä kertaa yöhoitoon?

a.       Nopeasti. Olin todella väsynyt ja tarvitsin hetken hengähdystä.

b.      Sitten, kun imetys antoi hieman myöden/tiesin lapseni nukkuvan vähän pidemmän pätkän.

c.       Noin vuoden ikäisenä. En raaskinut nuorempaa antaa.

d.      Minä en ole lapsia tehnyt sitä varten, että ne annettaisiin toisten hoidettaviksi.

4.       Missä lapsi nukkuu?

a.       Pinnasängyssään omassa huoneessaan.

b.      Pinnasängyssä meidän sängyn vieressä.

c.       Omassa sängyssä, jossa ei laitaa, meidän sängyn vieressä.

d.      Perhepedissä.

5.       Kauan aiot olla kotona?

a.       Vanhempainvapaan loputtua töihin. Pää ei kestä/rahat ei riitä.

b.      1-2 vuotta.

c.       3 vuotta.

d.      Minä en ole lapsia tehnyt sitä varten, että ne annettaisiin toisten hoidettaviksi.

6.       Laitatko vanhemman lapsen tarhaan, kun olet vauvan kanssa kotona?

a.       Todellakin. Vanhempi lapsi tarvitsee virikkeitä ja/tai minä aikaa vauvan kanssa.

b.      Osa-aikaisesti. Vanhempi lapsi tarvitsee virikkeitä ja/tai minä aikaa vauvan kanssa.

c.       En laita. Onhan tämä kyllä aika rankkaa.

d.      En todellakaan! Minun lapseni ei ole mikään virikelapsi.

7.       Miten synnytit?

a.       Sairaalassa lääketieteellisesti.

b.      Sairaalassa yrittäen luomusti.

c.       Sairaalassa luomusti.

d.      Kotona luomusti.

VASTAUKSET:

Eniten a, b, c tai d –vastauksia:

Olet hyvä äiti! Riippumatta ja huolimatta kenenkään minkäänlaisista mielipiteistä, olet hyvä äiti juuri sellaisena kuin olet. Olet se ainoa äiti lapsillesi ja hyvä juuri sellaisena. Kukaan ei sinulta voi sitä pois viedä (paitsi ehkä sosiaaliviranomaiset). Opi tukemaan ja kunnioittamaan myös muiden naisten äitiyttä! Annetaan ymmärrystä ja vertaistukea. Tuetaan toinen toisiamme äitiydessä! Yllä mainitut asiat eivät määritä hyvää äitiyttä. Ne määrittävät täysin muita asioita, mutta äitiyden paremmuutta niistä ei voi vertailla.

Meidän kaikkien lapset kohtaavat toisensa tulevaisuudessa koulu- ja työelämässä.  He tuskin silloin huomaavat sitä, miten kukin on nukkunut/syönyt/syntynyt vuosia aikaisemmin. Kun kohtaamme tuolla sohjossa työntäen hikipäässä rattaita, moikataan ja hymyillään, eikä kyräillä sitä, minkälaiset talvihaalarit kenenkin lapsella on päällä.

Edellä olevasta testistä ei voi päätellä kirjoittajan omaa maailmankatsomusta ja sen vuoksi hän irtisanoutuu kaikenlaisesta loanheitosta ja jälkipyykistä. Tekemällä testin lukija sitoutuu itse omaan tunnekuohuunsa, eikä voi vastuuttaa siitä kirjoittajaa. Tunnekuohun voi tarvittaessa purkaa Aihe vapaa –keskustelupalstalla.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2)

On aika esitellä seuraava kortti!

Meillä ainakin –kortti (voidaan myös tuntea nimellä "oottekste kokeillu")

Tämä on ehkä yleisin ja tunnetuin kortti. Itsekin käytän tätä hävettävän paljon. "Meillä ainakin" on sanapari, jolla pyritään tarkoittamaan hyvää. Kortin saajaa se ei vain aina lämmitä niin paljon kuin sanojalla on ollut tarkoituksena. Jos puhutaan suoraan, niin "meillä ainakin" ja "oottekste kokeillu" on ärsyttävää pätemistä ihmisiltä, jotka ei tiedä toisten tilanteesta oikeasti yhtään mitään.

On ihastuttavaa sanoa pariskunnalle, joiden koliikkivauva on itkenyt kolme kuukautta putkeen, että "meillä ainakin auttoi, kun me heijattiin LissuMarjattaa vertikaalisti eikä horisontaalisesti". No voi, kuinka kiva! Hyvä, että teillä on auttanut.

Tai kun vuosia lapsettomuudesta kärsineelle pariskunnalle todetaan: "Oottekste kokeillu greippimehua?" Joo, ei olla! Käydään vain kalliissa hoidoissa, mutta ei vitsi, mehuhan tämän ratkaisisi!

Mielestäni herkullista on myös huikata kaupassa täysin tuntemattomalle perheelle, joiden kaksivuotiaalla on menossa uhmaraivari, että "oottekste kokeillu suunnata sen huomiota johonkin muuhun" ja "meillä ainakin auttaa tossa tilanteessa, kun pysytään vaan itse rauhallisina". Kiitos avusta!

Meillä ainakin –kortti on siitä harmittava, että se lipsahtaa puolihuolimattomasti. Olet voinut itse kirota jotain neropattia, joka on jakanut sinulle elämänviisauksiaan, mutta yhtäkkiä huomaat tokaisevasi saman sanaparin jollekin, joka erehtyy purkamaan sinulle sydäntään.

Jutun viisaus onkin nimittäin siinä, että aina ei tarvita opastusta ja neuvoa. Joskus kaivataan vain kuuntelijaa. Kertoessaan ongelmastaan ihmiset eivät aina pyydä siihen ratkaisua, enemmänkin myötätuntoa.

Lupaan ainakin itse yrittää tästä lähtien vain nyökätä, ottaa empaattisen ilmeen ja päästä suustani ymmärrystä täynnä olevan "Mmm"-äänen. Kaverit nipistäkää, jos jakelen tätä korttia paljonkin jatkossa! Jos se vaikka auttaisi. Oottekste kokeillu?



Tähän sarjaan kuuluu jo aiemmin:
Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti
Kerää koko sarja!