Pieru

Joo ja kyllä. Kannattaa kääntyä jo tässä vaiheessa pois tältä sivulta, jos pelkäät, että herkkä mielesi vaurioituu lapsiperheiden huonosta huumorista.

Huumori on nimittäin monesti todella huonoa ja ala-arvoista. Yliväsyneet ihmiset ovat helppo kohde koomikollekin.

Lapseni on aloittanut uuden jankkauksen. Ja se jankkaus alkaa vienolla kysymyksellä: ”Mikä täällä haisee?”

Yleensä toinen ihminen ei tässä vaiheessa haista mitään ja ihmettelee lapsen kysymystä. Taaperoni kuitenkin nyrpistelee nenäänsä kuin pahimmassakin sikolätissä. Viimein hän toteaa kaikkitietävästi:

”Täällä haisee äidin pieru.”

Tähän ei auta kenenkään sanoa, että ei haise. Lapsi alkaa silloin inttää sanomaansa voimakastahtoisesti.

Tämä dialogi on nyt käyty useampaan otteeseen läpi. Tähän asti se on onneksi tapahtunut kotioloissa.

Ja minähän pelkään.

Pelkään kuin hullu sitä hetkeä, kun viattomasti seisomme kassajonossa kärry täynnä ostoksia ja pohdin itsekseni, oliko meillä sitä purkkaa tarpeeksi. Pelkään, että sinä hetkenä kuulen kirkkaalla äänellä esitetyn kysymyksen: ”Mikä täällä haisee?”

Siinä vaiheessa, kun lapsi ilmoittaa suureen ääneen muille asiakkaille oman epäilynsä äidin kyvystä hallita suolistokaasujensa ulospääsyä, vajoan maan alle.

Ala siinä nyt sitten tulipunaisena inttää lapsen kanssa, että eihän haise.  Tuho on jo tehty. Syyttävä sormi on langennut ja syytön on tuomittu.

Sen jälkeen ei voi muuta kuin alkaa pohtia, missä muussa kaupassa sitä voisi ihminen suorittaa viikko-ostoksensa ja lapsi saa elinikäisen porttikiellon äidin kauppareissuille.

Ei, ei, ei. Keksinkin paremman rangaistuksen.

Koston! Kypsää, eikö totta?

Jos lapsi suolaa minut joku kerta syyttää julkisesti, aion hautoa kostoani pitkään.

Sinä päivänä, kun tuo mustan huumorin ystävä täyttää 14, aion lähteä hänen kanssaan kauppaan ja kysyä kirkkaalla äänellä vino hymy naamallani: ”Mikä täällä haisee?!”

Nolo

Tajusin jälleen tänään, että olen Nolo.

Teininä yritin kovasti olla katu-uskottava. Pyrin siihen jokaisella hengenvedolla ja askeleella. Olisi ollut maailman kamalin asia, jos olisin tehnyt jotain Noloa. Pyrkimykseni pitivät sisällään kaiken, millä ihmisestä tehdään näkymätön. Välttelin siis todennäköisesti enemmän Noloutta kuin pyrin katu-uskottavuuteen.

Rakas isäni onneksi johdatti minua, poloista teiniä, Nolouden piirin, jotta olisin välillä vähän rentoutunut. Hän muun muassa huusi koko nimeäni kovaan ääneen kylillä, kun yritin esittää, etten tunne häntä. Noloa.

Samoin, jos pyrin kävelemään erossa vanhemmistani, saattoi hän tarttua käsikynkkääni ja alkaa hypellä. Noloa.

Jos isäni kyyditsi minun lisäkseni autossa jotain ystävääni, saattoi hän laittaa radion päälle ja alkaa laulaa. Noloa.

Kun kysyin, saanko lävistää nenäni, vastasi isäni lävistävänsä nänninsä ja tulevansa hakemaan minua koulusta avoautolla ilman paitaa. Ei tullut nenään rengasta.

Nyt elämässäni on tullut vastaan jo niin paljon Noloja tilanteita, etten enää kaihda kyseistä asiaa. Iän myötä on itse asiassa alkanut tuntua, että kerään niitä puoleeni.

Tänään ajoin autolla parkkipaikalla, jossa alueen teineillä on tapana kruisailla.  En löytänyt parkkipaikkaa ja pyörin ympäriinsä epätoivoisesti. Samaisesti pyöritin rattia Karate Kidin wax on-wax off-liikkein. Totta kai osuin tööttiin ja näin ollen kovaäänisesti kiinnitin kaikkien ympärillä olevien murrosikäisten huomion omaan epätoivoiseen parkkipaikan metsästykseeni. Parkkeeraushan sujui sitten niin mallikkaasti, että löydätte minusta varmaan jonkin mukavan YouTube-videon, jos vain jaksatte vähän etsiä. Hakusanoiksi suosittelen ”hullu”, ”nainen”, ”ei, ”osaa” ja ”peruuttaa”. Noloa.

Tästä kokemuksesta huolimatta päätin ajaa vielä uudelleen tänään autolla. Radiosta tuli ihana, jo legendaarinen Bomfunck EMSIISIN (=en osaa kirjoittaa) Freestyler. Uppouduin biittiin ja räppäsin tyylikkäästi kuin vain valkoinen nainen voi. Huumassani en tietenkään huomannut pysähtyneeni punaisiin valoihin. Tajusin asian vasta, kun katu-uskottavaan koreografiaani kuulunut käsiliikkeeni suuntasi vieressä ollutta autoa kohti. Viereisessä autossa ryhmä finninaamaisia tuoreita ajokortinomistajia tuijotti minua hilpein ilmein. Siinä kohtaa en voinut enää esittää puhuvani hands-free-puhelua. Suosittelen hakusanoja ”hullu”, ”nainen”, ”sekoaa” ja ”ratissa”. Voitte löytää noilla hakusanoilla molemmat videot. Noloa.

Nolous on osa ikää. Mutta se on erityisesti myös osa vanhemmuutta. Olen iloinen, että saan vielä jonkin aikaa olla Viilein tyyppi maailmassa, koska edessä ovat vuodet, jolloin saan vihaisia mulkaisuja räppiesityksistäni. Lupaan silloin tarttua mulkoilevien teinien käsikynkkään ja hypellä.

Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

HuumorinTajutonta

"Mikset sä naura?", mieheni kysyy katsoessamme telkkaria. Ruudulla pyörii joku hauskimmat kotivideot -tyyppinen pätkä, missä vuorotellen nauretaan lapsille ja eläimille tai miehille, joiden haarojen väliin osuu jotain. Katson videoita ja vatsaani vääntää, ei naurusta vaan ahdistuksesta. Vauvan puklatessa vanhempiensa päälle ajattelen, kuinka tuostakin tuli nyt noille pyykkiä. Koiran juostessa matot rullalle, mietin tamppaamista ja lapsen huitaistessa pesismailan isänsä jalkojenväliin huolestun, joutuukohan tuo nyt ensiapuun ja mitä jos ne olisivat halunneet vielä lapsia.

Sitten tajuan sen. Tieto hyökkää kuin se kuuluisa salama sieltä kuuluisalta taivaalta. Minusta on tullut huumorintajuton tosikko!

Missä välissä? Miten siinä niin kävi? Alan pohtia tilanteeni taustoja. Milloin hävitin huumorintajuni? Muistelen hetkiä, jolloin vielä sen omistin. Muistan pari kuukautta sitten nauraneeni, kun taaperomme oli tyhjentänyt wc-paperirullan lattialle. Tilanteen toistuttua muutaman kerran alkoi hymyni kuitenkin hyytyä. Samoin kikatin kippurassa, kun lapseni oli ensimmäistä kertaa sotkenut itsensä yltäpäältä jogurttiin. Nauruni loppui vähitellen, kun tungin pyykkikoneeseen taas yhtä jogurttista bodya. Kun huomaa olevansa se, joka siivoaa hauskuuden jäljet, alkaa hauskuudesta kadota sen pirteä terä.

Minusta on tullut tylsä. Minusta on tullut se tiukkis aikuinen, joka mäkättää sotkusta. Ja syynä on se, että minä olen se, joka joutuu tuon sotkun siivoamaan. "Relaa vähän." En enää pysty! Minusta on tullut Frendien Monica: "Rules control fun!" Minusta on tullut ÄITI! Tylsä, mäkättävä, kaiken kivan kieltävä äiti.

Tuijotan katkerana lapsia ja teinejä. He syövät puusta kaikki vapauden hedelmät ja minä kannan harteillani puun juuria eli kaiken vastuun. Vaihdetaan osia!

Meinaan vajota vastuuni alle kunnes ymmärrän kääntää katseeni lapsista isovanhempiin. Aika aikaa kutakin! Isovanhemmat ovat löytäneet balanssin näiden kahden ääripään välille. He voivat syöttää lapsille pullaa kuuntelematta hammaslääkärin tuomitsevia saarnoja, joissa sokeri ja heitteillejättö kuuluvat saman otsikon alle. He voivat antaa katsoa telkkaria syödessä välittämättä tahroista sohvalla ja mikä parasta he voivat käyttää kasvatuksessa lahjontaa uhkailun sijaan pelkäämättä piloille hemmottelua. He ovat löytäneet uudelleen huumorintajunsa.

Painan siis pääni alas ja kestän raskaan taakkani. Sillä kun huomaan saman ikeen painavan lasteni hartioita, heidän tultua vanhemmiksi, voin vain taustalla hymyillä isoäidin lempeää hymyäni.