Pieru

Joo ja kyllä. Kannattaa kääntyä jo tässä vaiheessa pois tältä sivulta, jos pelkäät, että herkkä mielesi vaurioituu lapsiperheiden huonosta huumorista.

Huumori on nimittäin monesti todella huonoa ja ala-arvoista. Yliväsyneet ihmiset ovat helppo kohde koomikollekin.

Lapseni on aloittanut uuden jankkauksen. Ja se jankkaus alkaa vienolla kysymyksellä: ”Mikä täällä haisee?”

Yleensä toinen ihminen ei tässä vaiheessa haista mitään ja ihmettelee lapsen kysymystä. Taaperoni kuitenkin nyrpistelee nenäänsä kuin pahimmassakin sikolätissä. Viimein hän toteaa kaikkitietävästi:

”Täällä haisee äidin pieru.”

Tähän ei auta kenenkään sanoa, että ei haise. Lapsi alkaa silloin inttää sanomaansa voimakastahtoisesti.

Tämä dialogi on nyt käyty useampaan otteeseen läpi. Tähän asti se on onneksi tapahtunut kotioloissa.

Ja minähän pelkään.

Pelkään kuin hullu sitä hetkeä, kun viattomasti seisomme kassajonossa kärry täynnä ostoksia ja pohdin itsekseni, oliko meillä sitä purkkaa tarpeeksi. Pelkään, että sinä hetkenä kuulen kirkkaalla äänellä esitetyn kysymyksen: ”Mikä täällä haisee?”

Siinä vaiheessa, kun lapsi ilmoittaa suureen ääneen muille asiakkaille oman epäilynsä äidin kyvystä hallita suolistokaasujensa ulospääsyä, vajoan maan alle.

Ala siinä nyt sitten tulipunaisena inttää lapsen kanssa, että eihän haise.  Tuho on jo tehty. Syyttävä sormi on langennut ja syytön on tuomittu.

Sen jälkeen ei voi muuta kuin alkaa pohtia, missä muussa kaupassa sitä voisi ihminen suorittaa viikko-ostoksensa ja lapsi saa elinikäisen porttikiellon äidin kauppareissuille.

Ei, ei, ei. Keksinkin paremman rangaistuksen.

Koston! Kypsää, eikö totta?

Jos lapsi suolaa minut joku kerta syyttää julkisesti, aion hautoa kostoani pitkään.

Sinä päivänä, kun tuo mustan huumorin ystävä täyttää 14, aion lähteä hänen kanssaan kauppaan ja kysyä kirkkaalla äänellä vino hymy naamallani: ”Mikä täällä haisee?!”