Concrete jungle (where dreams are made)

No niin. Täällä sitä ollaan. Isossa omenassa. Loma on alkanut oikein mukavasti.

Lentomatka tänne oli mielenkiintoinen, jos voi näin diplomaattisesti asiaa kuvata. Joka kerta, kun olen lukenut tai kuullut pitkän matkan lennoista lasten kanssa, on korviini kantautunut vain tyytyväistä hyminää ja yleispätevä "ihan hyvin" olan kohautus.

No, ensimmäiseksi muksuthan eivät nukkuneet koko lennon (suora lento) aikana kuin tunnin. Hytkytellessäni vauvaa koneen takaosassa lentoemäntien kiusana ties monennetta kertaa oli ainoa ajatukseni jo keskustelupalstoiltakin tuttu kysymys: miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa?

Olen aikoinani todennut äidilleni, että lasten kanssa on turha matkustaa silloin, kun ovat vielä sen ikäisiä, etteivät muista mitään. Äitini muistutti sanoistani myös saattaessaan perhettäni lentokentälle Suomen päässä. Periaatteet on tehty rikottaviksi, on minun mottoni!

Siellä minä tosiaan olin 11 kilometriä Islannin yläpuolella kahden yliväsyneen lapsen kanssa ja paheksuvien katseiden ympäröimänä. Emme siis tietenkään saaneet lentoyhtiöiden mainostamaa baby baskettia, koska kaikki eturivin paikat oli ostettu. Baby basket on siis tapana iskeä seinään kiinni, mutta lennollamme oli ehditty nuo kaikki paikat jo lunastaa suuremman jalkatilan toiveissa. Yhtään toista sylivauvaa ei siis lennolla kuitenkaan ollut, joten jäi koppa käyttämättä. Saatoin ehkä lapsellisesti mulkoilla eturiviläisiä kulkiessani ohi vauva (kännykän oikeinkirjoitusohjelma korjasi tässä kohtaa vauva-sanan vaivaksi...hmmm) sylissäni.

Kaiken kaikkiaan homma sujui siedettävästi. Lentoemot olivat ihania ja tekivät kaikkensa, että viihtyisimme ja homma menisi sujuvasti (eli häiritsisimme muita matkustajia mahdollisimman vähän). Koneessa oli muutamia ihania ihmisiä kuten nuori mies, joka ilmoitti olevansa pienen lapsen isä ja voivansa kantaa vauvaa puolestani, jos väsyisin(!!)

Viimein myöhään yöllä Suomen aikaan kulkiessamme pitkin hikisiä pimentyviä New Yorkin katuja iltapalaksi ostetut pizzan palat pahvilautasilla fiilistelin ihanan suurkaupungin sykettä ja tiesin vastauksen kysymykseen, miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa.

Siksi.

Sirkus

Meillä pyörii sirkus. Päivittäin. Etenkin iltaisin. Ruokapöydän ympärillä.

Jossain vaiheessa omasin periaatteet kuten ”ei leluja pöytään” ja ”vauvaa ei harhauteta viihdykkeillä, että hän söisi paremmin”. Tänään heräsin todellisuuteen, jossa itse laulan Postimies Patea englanniksi, lasten isä taputtaa käsiään päänsä yläpuolella ja isoveli yrittää kiljahdella ja houkutella vauvalta ulos nauruja.

Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Pieni sirkustirehtööri nököttää jokaisella aterialla syöttötuolissaan ja kääntää päänsä inhoten pois, kun puurolusikka lähestyy suuta. Tanssikaa apinat, tanssikaa.

Ja apinathan tanssivat.

Hypimme ja pompimme, osoittelemme vuorotellen lamppua ja kelloa. Puhumme typeräsi: ”Missä on lamppu? Lamppu. L.A.M.P.P.U. Sielläkö se lamppu on? No siellä se on. Tui tui tui.” Ja samalla yritän puolihuolimattomasti ujuttaa puurolusikkaa kohti suuta. Mutta ei. Suu pysyy kiinni. Tai vääntyy korkeintaan alaspäin ja itku alkaa.

Näiden sirkuspellejen työehtosopimus ei ole häävi. Palkka kuitenkin houkuttelee kummasti. Hyvin syöty iltapuuro tarkoittaa nimittäin hyviä yöunia. Kyllä sitä alkaa yllättäen tehdä mieli jonglöörata ja seisoa päällään.

Olen joskus kuullut, että taikuritkin harhauttavat yleisöä, jolloin tavallinen asia näyttää taialta. Siitä tässäkin on kyse.

Illuusiosta.

Tässä talossa vallitsee aistiharha, jonka myötä me olemme olevinamme auktoriteetteja ja määräävämme perheen marssitahdin. Samalla tavalla kuin vauvamme on syövinään puuroa.

Pieru

Joo ja kyllä. Kannattaa kääntyä jo tässä vaiheessa pois tältä sivulta, jos pelkäät, että herkkä mielesi vaurioituu lapsiperheiden huonosta huumorista.

Huumori on nimittäin monesti todella huonoa ja ala-arvoista. Yliväsyneet ihmiset ovat helppo kohde koomikollekin.

Lapseni on aloittanut uuden jankkauksen. Ja se jankkaus alkaa vienolla kysymyksellä: ”Mikä täällä haisee?”

Yleensä toinen ihminen ei tässä vaiheessa haista mitään ja ihmettelee lapsen kysymystä. Taaperoni kuitenkin nyrpistelee nenäänsä kuin pahimmassakin sikolätissä. Viimein hän toteaa kaikkitietävästi:

”Täällä haisee äidin pieru.”

Tähän ei auta kenenkään sanoa, että ei haise. Lapsi alkaa silloin inttää sanomaansa voimakastahtoisesti.

Tämä dialogi on nyt käyty useampaan otteeseen läpi. Tähän asti se on onneksi tapahtunut kotioloissa.

Ja minähän pelkään.

Pelkään kuin hullu sitä hetkeä, kun viattomasti seisomme kassajonossa kärry täynnä ostoksia ja pohdin itsekseni, oliko meillä sitä purkkaa tarpeeksi. Pelkään, että sinä hetkenä kuulen kirkkaalla äänellä esitetyn kysymyksen: ”Mikä täällä haisee?”

Siinä vaiheessa, kun lapsi ilmoittaa suureen ääneen muille asiakkaille oman epäilynsä äidin kyvystä hallita suolistokaasujensa ulospääsyä, vajoan maan alle.

Ala siinä nyt sitten tulipunaisena inttää lapsen kanssa, että eihän haise.  Tuho on jo tehty. Syyttävä sormi on langennut ja syytön on tuomittu.

Sen jälkeen ei voi muuta kuin alkaa pohtia, missä muussa kaupassa sitä voisi ihminen suorittaa viikko-ostoksensa ja lapsi saa elinikäisen porttikiellon äidin kauppareissuille.

Ei, ei, ei. Keksinkin paremman rangaistuksen.

Koston! Kypsää, eikö totta?

Jos lapsi suolaa minut joku kerta syyttää julkisesti, aion hautoa kostoani pitkään.

Sinä päivänä, kun tuo mustan huumorin ystävä täyttää 14, aion lähteä hänen kanssaan kauppaan ja kysyä kirkkaalla äänellä vino hymy naamallani: ”Mikä täällä haisee?!”

Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Pellavapää

Esikoiseni.

Pieni muruseni.

Hymyilevä suusi ja pienet helmihampaasi.

Höpötysjuttusi ja kikattava naurusi.

Karkuun juoksevat askeleesi.

Äidin reipas poika.

”Ei! ISIN poika”, vastaisit.

Pienen maailmamme valtias. Suurruhtinas.

Olemme sinulle haastavan tehtävän antaneet.

Olet isoveli, vaikka vasta aivan pieni itsekin.

Liian usein näemme vain isoveljen vastuusi.

Vaadimme sinulta liikaa.

Vaikka olet vasta aivan pieni itsekin.

Äidin vauva.

Halitaan ja kikatellaan aina.

Joka päivä.

Joka ikinen päivä.

Naurusi on minun onneni.

Rakas esikoiseni.

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Lapsimessut

Matkamessuilla myydään matkoja, venemessuilla myydään veneitä, kirjamessuilla myydään kirjoja, lapsimessuilla myydään…eiku.

Kyllä. Tunnustan. Olin minäkin siellä.

Lapsimessut on toisinto Hulluista päivistä: ympärillä paljon neuroottisia naisia, pelokkaita miehiä ja itkeviä lapsia. Et oikeastaan tiedä, miksi tulit, mutta kotiin lähdet köyhempänä ja vannoen, ettei koskaan enää. Silti löydät itsesi sieltä vuosi toisensa jälkeen.

Miksiköhän ehkäisyvälinevalmistajat eivät ole lähteneet lapsimessuille? Luulisi, että päivän päätteeksi sieltä löytyisi paljon potentiaalisia asiakkaita.

”Lapsiperheen hulvattomin viikonloppu”, kuului mainoslause. Juu. Enpä keksi hulvattomampaa kuin kerätä kassikaupalla paperiroskaa, tuhlata rahansa krääsään ja tutustua poliisimaijan takaosaan. Ei ole messujärjestäjillä hääppöistä kuvaa lapsiperheiden viikonlopuista.

Tämän jutun olen jakanut jo kaikkien kavereideni kanssa, mutta Bebesin luennot äideille herättivät minussa paljon ajatuksia. Etenkin luento nimeltä Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehoon. Luennoitsija oli mies. Oikeasti? Eli olisi uskottavaa, jos minä pitäisin miehille luennon aiheesta Impotenssin vaikutus minäkuvaan.

Kävellessäni kyseisen luentonurkkauksen ohi sain käteeni esitteen ja minua katsottiin tiukasti silmiin: ”Kohta alkaa luento sormiruokailusta, joka olisi varmasti erittäin tärkeä sinulle.” Työnsin rattaani tyytyväisenä Muksun osastolle hakemaan ilmaisen sosenäytteeni. Kyllä sormiruokailua kannatan, mutta päätän mielelläni itse, kuinka tärkeää se on minulle. Käännytystyö oli messuilla joskus jopa voimakkaampaa kuin Vapaa-ajattelijoiden nettisivuilla.

No, sainpahan laatuaikaa vauvan kanssa, kevensin lompakkoani kaikkeen ”ehdottoman tärkeään” ja kannoin korteni kekoon taloyhtiömme paperinkeräysastian täyttämisessä.

Hip hei ja ensi vuonna taas uudestaan!

Kultaakin kalliimpi

Painajainen. Se tulee uniin. Herää huohottaen ja yltä päältä hiestä. On nähnyt unta siitä. Stockmannin lastenosastosta Hullujen päivien aikaan.

Luulin tietäväni, kuinka kamalat Hullut päivät ovat työskenneltyäni kaksilla sellaisilla ja vierailtuani asiakkaan useana vuonna. En ollut kuitenkaan koskaan eksynyt lastenosastolle.

Ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että se ei ole turvallinen paikka lapsille tai miehille.

Jos aleissa shoppaileva nainen on maaninen, on lastenvaate-alessa shoppaileva nainen hysteerinen ja raadollinen.

Lastenosastolla vallitsee kaaos. Osastolle sukeltaa kymmenien lastenrattaiden läpi (ovela taktiikka lähteä taisteluun panssarivaunulla varustautuneena jalkaväkeä vastaan). Paniikissa kauhoo kaiken, mihin yltää. Välillä käy ottamassa kodinkoneosastolla lisähappea ja sukeltaa takaisin.

Yhtäkkiä huomaa olevansa kassalla käsissään kaikkea hämmentävää. Hysteria on tarttunut. Peppurättejä on saatava kasa, kun ne ovat kivaa kuosia ja ”ehkä” alennuksessa. Puhdistusliinojen säästöpakkaus äkkiä mukaan! Muovinen soseiden pakastusmuotti kainaloon. Näiden avulla kasvatan paremman lapsen.

Materiaa. Sitä tarvitaan lapsen kasvattamiseen.

Ilmiö on sinänsä aika paradoksaalinen, sillä meillä suomalaisillahan on tyypillinen tapa pitää amerikkalaisena hapatuksena kaikkea, mitä on keksitty jälkeen Kekkosen. Voimme tuhahdella hömpötyksille ja todeta, että kyllä sitä ennenkin leikittiin niillä kuuluisilla käpylehmillä.

Lapsi tarvitsee vain oman luovuutensa. Ei muuta.

Paitsi jokainen äiti, joka rakastaa lastaan, haluaa antaa parasta.

Siksi luovuutta olisi järkevä kannustaa. Soita Mozartia vauvalle (levy alennuksessa vain 4,99!) ja virikkeitä väriterapialla (sormivärit tänään kaksi yhden hinnalla!)

Ruokakulttuurissa halutaan kirjaimellisesti palata juurille ja pyritään suosimaan itsetehtyäkasvatettualisäaineetontaluomulähiruokaa. Valmistamme itse soseet (soseutuskone kanta-asiakaskortilla vain 49,90!) ja annamme rintaa (rintapumppu, maidonkerääjä ja liivinsuojukset nyt yhteishintaan!)

On se markkinamies viisas.

Vaikka sitä vannoisi kieltävänsä kaupallisuuden jumalan kolmesti ja lausuvansa kuorossa seisten uskovansa totuuteen, järkeen ja perusasioihin, huomaa myyvänsä tunteensa facebook-profiilinsa mukana. Yhtäkkiä luulee olevansa huono vanhempi, jos lapsella ei ole uusinta tutkimustulosten mukaan kognitiivisia taitoja kehittävää lelua.

Syyllisyys on oiva keino saada ihminen avaamaan kukkaronsa nyörit ja paljastamaan heikkoutensa. Syyllisyys on myös se tunne, jonka siemen on istutettu jokaiseen vanhempaan suurin piirtein samaan aikaan munasolun hedelmöittymisen kanssa. Syyllisyydellä saadaan vanhemmat kasvattamaan lapsistaan ”mutku muilkin on” -lapsia.

Kaikki tämä syyllisyys on paketoitu pakkaukseen ja koristeltu kaupan kauneimmalla rusetilla. Markkinamies on keksinyt paketille oivallisen nimen. Rakkaus.

Lapsen avatessa pakettia kasvava ahneus silmissään luulemme antaneemme rakkautta, vaikka pakettiin onkin piilotettu oma ruma syyllisyytemme. Emme tiedäkään, kuinka kalliin hinnan olemme siitä maksaneet.

Kotiäidin sairasloma

Sitä yrittää elää kieltäymyksessä mahdollisimman pitkään. Vältellä todellisuutta ja esittää kaiken olevan normaalisti. Mutta kun nenänalus punertuu entisestään ja korvat ovat jatkuvasti lukossa, se on myönnettävä. Äiti on sairastunut. Kuumemittariin en kuitenkaan koske. Tieto lisää tuskaa, sanotaan.

Soitto työterveyteen ja kolme päivää saikkua, kiitti! Mukillinen kuumaa mehua ja päivä peiton alla. Puhelin kädessä iskee kuitenkin todellisuus. Mikä työterveys? Mitä saikkua? Mehukin ehtii jäähtyä ja peitosta on turha haaveilla. Parhaimmillaan laitan vedenkeittimen päälle viisi kertaa, mutten ehdi kaataa vettä mukiin ennen kuin se on jo taas kylmää. Nyt joku toteaa, että samaa vettä ei saisi keittää uudestaan. Keitän silti! Haluan elää vaarallisesti. Kapina se on kotiäidilläkin.

Vanhemmalle lapselle olen riistaa. Saaliseläinhän hyökkää aina lauman heikoimman kimppuun. Nyt minä olen se heikko. Lapsi haistaa pienentyneen kykyni ylläpitää auktoriteettia. Pian Arabian kahvikupit toimittavat lelun virkaa Iittalan lasien kera. Banaania syödään sohvalla ja pikkuveljen vanha tutti eksyy suuhun. Minä olen vaihtanut roolia äidistä vartijaksi. Tehtävänäni on huolehtia, ettei kukaan ole vaaraksi itselleen tai toisille. Olohuoneessa pyörii piirretty tauotta. "Tulisiksä hetkeks kattoo..." on yritykseni minimoida vahinkoja. Hyvää tarkoittavia tekstiviestejä satelee: "Nyt vaan lepäät." Onneksi hauskat vitsit aina piristävät.

Mutta kyllä tästä selvitään. Kiireessä sairastamisessa on puolensa. Ei ehdi ryhtyä marttyyriksi. Kohta sitä taas osaa arvostaa perusarkea ihan uudella tavalla. Olo kohentuu vähitellen ja samassa suhteessa kuri jälleen tiukkenee. Tunnelin päässä onkin valoa. Ajatuksen juoksun keskeyttää puhelinsoitto. Mies on myös kipeä. Työterveys on antanut kolme päivää saikkua. Käyn lämmittämässä ison mukin mehua ja avaan sängyn valmiiksi, kun mies tulee kotiin. Nyt alkaa työisän sairasloma.