Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Yösyöttöfilosofiaa

Keskellä yötä, kun kaikki muut nukkuvat, istun syöttämässä vauvaamme. Monesti olen aivan hämärän rajamailla. Osin ehkä nukunkin. En tiedosta paljoa ympäröivästä maailmasta. Vain vauvan tasaisen syömisäänen, joka vähitellen muuttuu uniseksi tuhinaksi.

Noina hetkinä vilkuilen herätyskellon digitaalisia numeroita, jotka liikkuvat lohduttomasti kohti aamua. Välillä suren jäljellä olevan uniajan vähyyttä ja toisinaan iloitsen, että luvassa on ehkä vielä useampi tunti lepoa. Jos vauva nukkuu.

Noina hetkinä mieleni laukkaa todellisuuden ja unen väliä. Alitajuntani pyörii kuin karuselli. Rakentelen uusia kasvatusfilosofioita, teen päätelmiä vanhemmuudesta, saan ajatuksia ja ideoita. Yhtenäistä kaikilla teorioillani on se, että yöllä ne tuntuvat maailmaa mullistavilta ja elintärkeiltä. En malttaisi odottaa aamuun, että saan ideani käytäntöön.

 Lukuisina aamuina, kun olen keittiössä silmät puoli ummessa sekoittamassa puurokattilaa, saan todeta, etten muista edeltäneestä yöstä mitään. Jos olen niin onnellinen, että muistan, monesti vauva heräsi syömään, saan vain haaveilla ideoitteni ja filosofioitteni perään. Yöherääminen on kuin halpa humala. Krapulankin saa kaupan päälle.

Eipä siis mullisteta maailmaa tälläkään kertaa.

Pitäisi varmaankin kirjoittaa blogia aina yösyöttöjen yhteydessä. Tulisi varmasti syvällistä tekstiä. Tai sitten ei. Ehkä on parempi, että alitajuntani piilottaa peikkonsa aina uuden aamun myötä.

On kuitenkin hämmentävää, kuinka ihmisen luomisenergia toimii kovimmillaan kehon käydessä säästöliekillä. Jos 80-luvun rokkitähdet olisivat ymmärtäneet yösyöttöjen voiman, olisivat huumekeisarit köyhempiä ja BigBrotherit vielä enemmän täynnä isotukkaisten miesten lapsia.

Tiedoksi kaikille, en laita lehtiötä yöpöydälle. Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Annan mieleni laukata öisin omaa villiä laukkaansa. En raaski vangita sitä kynään ja paperiin. 

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Kypsä

Aloin epäillä omaa kypsyyttäni. Vanhempien ja aikuistenhan pitäisi olla kypsiä. Hedelmä on kypsä, kun se on kehittynyt raakileesta ”täysikasvuiseksi”.

Kypsyys on vastuullisuutta ja kykyä ymmärtää asioita. Kypsät ihmiset eivät ole lapsellisia. Aikuiset ovat kypsiä. Lasten vanhemmat ovat Kypsiä! Kypsiä tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta toisista! APUA!

”Kypsä ikäisekseen.” ”Kyllä se vielä siitä kypsyy, kun saa elämänkokemusta.” KYPSÄ KYPSÄ KYPSÄ!

Olenko kypsä?

Tässä omaa olemassaoloani tutkivassa kriisissäni ajauduin jostain kummallisesta syystä googlettamaan sanan aikuisuus ja klikkasin paniikissa tietenkin wikipedian linkkiä. Olin kuin päänsärkypotilas, joka diagnosoi itselleen aivokasvainta. Älä etsi vastauksia netistä!

No, arvatkaapa, mitä siellä wikipediassa sitten luki?!

Älylliset taidot kehittyvät ihmisellä keskimäärin noin 40 vuotiaaksi asti! Minulla on siis vielä toivoa jäljellä useamman vuoden ajan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Olenko sitten kypsä? Ja kehen?

Älyllisiä taitoja kuulemma kehittää onnellinen avioliitto ja mielenkiintoinen elämä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Pitää nyt päättää, etten marise miehelle siitä vessanpesusta. Haluan kehittää älyllisiä taitojani. Mikä on mielenkiintoinen elämä? Kuka sen arvioi? Voin kuvitella, että aika monen mielestä tämä elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten elämästä tehdään mielenkiintoista?! Olenko nyt tuomittu älylliseen köyhyyteen 40 ikävuoden jälkeen? Ehkä minusta tulee sitten vain sen älyllisen huipun jälkeen puun mätä hedelmä. Kiitos kaikille, kypsyin jo ja nyt mätänen, koska elämäni ei ole mielenkiintoista.

Wikipedia sisälsi vielä lisää helmiä: ”Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista.” Juuri näin! Kiitos pätkätyö ja äitiyslomasijaisuudet! Siinä sitä ollaan epäaikuismaisia, kun ei pystytä sitoutumaan pysyvämmin töihin. Aion syyttää siis huonoa työllisyyspolitiikka omasta lapsellisuudestani!  Aina on hyvä siirtää syyttävä sormi pois itsestä. Porsaanreiät kunniaan! Huomaatteko, näin minä vain pakenen vastuuta. Todella epäkypsää.

Kypsä aikuinen.

Jos otan vakavan ilmeen ja hankin silmälasit, voisin ehkä hämätä joitakin. Lapsiani hämään ainakin vielä. Raukat ovat kotihoidossa, joten eivät tiedä muuta totuutta kuin sen, minkä minä kerron. Siinä totuudessa äiti on tosi kypsä ja vastuunsa tunteva aikuinen. Viksu ja vilmaattinen.

Kypsä. Käpsy.

Pidemmälle ajateltuna olen kyllä aina tykännyt syödä pihvini mediumina. Olen siis medium. Puolivalmis.

Taputan itseäni olalle. Hyvin keksitty pakokeino kypsyyden vaatimuksista. Esitän vastuullista pakenemalla sitä.

Well done.

Lapsiperheen matematiikkaa

Lapsiperheen elämä toistaa monesti totuttuja kaavoja. On selkeitä yhtälöitä, jotka rytmittävät elämää. Nämä lainalaisuudet auttavat usein vanhempia edes hieman ennakoimaan tulevaa ja välttelemään ei-toivottuja lopputuloksia. Haluankin esitellä tätä lapsiperheen matematiikkaa tuttujen esimerkkien avulla.

Yhteenlaskut:

mustikka + valkoinen paita = pilalla

pienet lapset + kiire = myöhässä

Vähennyslaskut:

perhe – äiti = hukassa

perhe – lapset = parisuhde

perhe – isä = arki (valitettavan usein vielä nykyisin)

Kertolaskut:

2 x äiti = vertaistukiryhmä

3 x vatsatauti = pyykkivuori

1 x rauhallinen ruokailuhetki = mahdottomuus

Jakolaskut:

äidin huomio / lapsille = ei koskaan tarpeeksi

lelut / leikkiöiden määrä = ei koskaan tasaluku (osamääräksi saadaan yleensä itku tai raivarit, usein itkuraivarit)

Muuttuva tekijä:

Lapsiperheissä muuttuva tekijä (x) on aina lapsi.

nopea kauppareissu + X = hidas kauppareissu

automatka + X = ”ollaanko me jo perillä?”

Todennäköisyyslaskenta:

Korrelaatio:

Väsymys ja nälkä korreloivat kiukkuisuuden kanssa.

Tällä tarkoitetaan sekä lasten, että vanhempien väsymystä ja nälkää.

väsyneet vanhemmat = kiukkuiset lapset

nälkäiset lapset = kiukkuiset vanhemmat

jne.

Odotusarvo:

Lasten ja vanhempien odotusarvo suhteessa todellisuuteen on yleensä hyvin epärealistinen.

Lapsilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia vanhempien halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti. Samoin vanhemmilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia lasten halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti.

Suhteellisuusteoria (E=mc2):

Kaikki on onneksi suhteellista! Pahimmassakin rankkasateessa löytää ne pilvien hopeareunukset, jos vain katsoo todella todella todella tarkasti. (Näin kannattaa ainakin itselleen uskotella!)

Ja kyllä energia on tunnetusti yhteydessä massaan.  Lapsilla on vähemmän massaa, mutta paljon energiaa ja vanhemmilla enemmän massaa ja vähemmän energiaa.

Nyt on aika tämän naisen suorittaa kaava:

minä + sänky = unta!

Hyvää alkavaa viikkoa!

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Paheksun

Mistä tietää, että on vanha? Siitä, että on vaihtanut leiriä. Hypännyt suuren loikan paheksunnan aidan toiselle puolelle. Ennen aiheutin ja halusin aiheuttaa pahennusta. Nykyään kuulun paheksujien kastiin.

Molemmissa leireissä käyttäytymiskoodisto on kovin samanlainen. Se sisältää syviä huokauksia ja silmien pyörittelyä. Eri syistä vain.

Huomaan hengittäväni painokkaasti ulos ja nostavani kulmakarvojani katsoessani 14-vuotiaiden tyttöjen tanssiesitystä jumppaseuran kevätjuhlissa. "Shake that ass", laulaa miesääni ja tyttövartaloiset naisenalut pyörittävät takapuoliaan kyykyssä. Huokailujeni välissä muistan kuitenkin, millainen olin itse tuossa iässä. Olisin muljautellut silmänvalkuaisiani, jos joku "täti" olisi paheksunut upeita musarilta opittuja tanssiliikkeitämme mopodiskossa. Taustalla taisi silloin jytää: "I'm horny, horny, horny tonight." Luulin kyllä pitkään, että laulussa sanottiin honey.

Löydän itseni jälleen huokailemassa kauppakeskuksen parkkitalossa, kun viereinen amis bemari huudattaa bassoa niin, että rintalasta tärisee. Jälleen mieleeni piirtyy kuva itsestäni kääntämässä volaa kaakkoon ja julistamassa kavereiden kesken: "Jos se on liian kovalla, olet liian vanha!!!" Salaa toivoimme, että joku valittaisi melusta, että saisimme kapinoida lisää ja olla väärinymmärrettyjä. No, nyt minä olen liian vanha. Pidän hiljaisuudesta ja paheksun nykynuorison ränttätänttä musiikkia.

Olennaista paheksunnassa ja paheksunnan aiheuttamisessa on sen tärkeys. Nuoret tarvitsevat paheksujia, jotta saisivat kapinoida ja pitää angstinsa. Paheksunta on kuin bensaa nuoruuden palon liekkeihin.

Lupaan siis huokailla, kun poikani haluavat päristellä kovaäänisillä mopoilla ja sylkeä ringissä. Voimme sitten toistemme selkien takana pyöritellä silmiämme ja luulla, ettei toinen osapuoli ymmärrä maailman todellisuudesta mitään. Tiedän nimittäin, että ennemmin tai myöhemmin hekin ovat seurassani paheksujien leirissä. Löysinhän minäkin tieni äitini viereen. Nykyään huokailemme yhteen ääneen.

Lapsettomien lauantai

Tämä julma arpapeli,

jossa voittoja ei jaeta ansioiden mukaan.

Se, mikä toisille on itsestäänselvyys, on toisille saavuttamattomissa oleva haave.

Kaipuu.

Kipeä, sisintä riistävä kaipuu.

Suru.

Suru, jossa toisten ilo tuntuu pilkalta.

Suru, joka saa tuntemaan, että helmiä jaetaan vain sioille.

Jokaisesta päivästä tulee ilkeä muistutus omasta vajavaisuudesta. Ulkopuolisuudesta.

Jokainen kuukausi huutaa: EI VIELÄKÄÄN!

Jatkuvaa kidutusta toivosta epätoivoon.

Aina uudestaan.

On jämähtänyt jonoon, jossa tuntuu, että kaikki muut käyttävät ohituskaistaa.

On menettänyt jotain, mitä ei ole edes koskaan saanut.

Sydän on täynnä rakkautta ja kädet ovat avoinna.

Mutta syli on tyhjä.

Ihana velttoilu

Hyvä Juhana Vartiainen!

Ensinnäkin, onneksi olkoon uudesta työpaikastasi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajana! Olet ryhtynyt reippaana miehenä uuteen työhösi innokkaasti. Sinulla on paljon ideoita! Mahtavaa. Innovatiivisuus on hyvästä!

Jos tarkoituksenasi oli saada keskustelua aikaan provosoimalla, onnistuit suunnitelmassasi. Ryhdyinhän minäkin tätä tekstiä tietokoneellani naputtelemaan. Minkä velttoilultani ehdin. Pieni varoituksen sana vain: me kotiäidit olemme kovin provosoituvaa tyyppiä. Voin kuvitella, että olet päivän, ellet jopa viikon, puheenaihe vauva.fi-sivustolla.

Kotiäitien tunnekuohu johtuu ihan pelkästään siitä, että taisimme jäädä kiinni! Voi ei! Joku viimein keksi jo vuosia jatkuneen salaisuutemme! Salaliittoteoreetikot ovat sitä joskus epäilleet, mutta sinä nostit reippaasti kissan pöydälle. Rohkeana miehenä uskallat puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Kahden pienen lapsen kasvattaminen on juurikin sinun kuvauksesi mukaista. Ihanaa velttoilua!

Tunnustan! Me vain velttoilemme! Ja se on ihanaa, niin kuin itsekin totesit! Teemme sen vielä verorahoilla, röyhkeästi!

Oikeastaan, jos lanseeraamaasi termiä saa käyttää laajemminkin, voin todeta, että olen koko elämäni vain velttoilut. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta velttoilin ja vanhempani riistivät samanaikaisesti valtiolta lapsilisää. Pian sen jälkeen muutin omilleni (kyllä omassa kodissa olikin ihanaa) ja jatkoin velttoiluani nostamalla opintotukea. Opintojeni jälkeen olin vieläkin liian laiska ja päätin jatkaa velttoilua saamalla lapsia ja jäämällä kotiin. Täällä siis edelleen tyhjennän valtion kassaa. On tämä ihanaa!

Varoitan sinua Juhana (jos sallit sinuttelun) mahdollisesta tulevaisuudestani. Jos palattuani työelämään, sairastun yllättäen vakavasti, aion palata taas velttoilun pariin. Samoin teen, jos menetän työpaikkani ja näin ollen toimeentuloni. Vanhuksena aion myös velttoilla, vaikka kovasti yritätkin siirtää sitä rajapyykkiä eteenpäin.

Turha minun on sinulle tätä asiaa enempää valaista. Tunnut niin hyvin tietävän, mistä on kyse. Sen vuoksi palaankin velttoilemaan lasteni pariin.  Saatesanoiksi haluan vain toivottaa sinulle ihania velttoilun päiviä, kun joskus kaukana tulevaisuudessa saavutat toivomasi eläkeiän. Minä olen silloin todennäköisesti työelämässä. Lupaan tarjota!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Lapsimessut

Matkamessuilla myydään matkoja, venemessuilla myydään veneitä, kirjamessuilla myydään kirjoja, lapsimessuilla myydään…eiku.

Kyllä. Tunnustan. Olin minäkin siellä.

Lapsimessut on toisinto Hulluista päivistä: ympärillä paljon neuroottisia naisia, pelokkaita miehiä ja itkeviä lapsia. Et oikeastaan tiedä, miksi tulit, mutta kotiin lähdet köyhempänä ja vannoen, ettei koskaan enää. Silti löydät itsesi sieltä vuosi toisensa jälkeen.

Miksiköhän ehkäisyvälinevalmistajat eivät ole lähteneet lapsimessuille? Luulisi, että päivän päätteeksi sieltä löytyisi paljon potentiaalisia asiakkaita.

”Lapsiperheen hulvattomin viikonloppu”, kuului mainoslause. Juu. Enpä keksi hulvattomampaa kuin kerätä kassikaupalla paperiroskaa, tuhlata rahansa krääsään ja tutustua poliisimaijan takaosaan. Ei ole messujärjestäjillä hääppöistä kuvaa lapsiperheiden viikonlopuista.

Tämän jutun olen jakanut jo kaikkien kavereideni kanssa, mutta Bebesin luennot äideille herättivät minussa paljon ajatuksia. Etenkin luento nimeltä Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehoon. Luennoitsija oli mies. Oikeasti? Eli olisi uskottavaa, jos minä pitäisin miehille luennon aiheesta Impotenssin vaikutus minäkuvaan.

Kävellessäni kyseisen luentonurkkauksen ohi sain käteeni esitteen ja minua katsottiin tiukasti silmiin: ”Kohta alkaa luento sormiruokailusta, joka olisi varmasti erittäin tärkeä sinulle.” Työnsin rattaani tyytyväisenä Muksun osastolle hakemaan ilmaisen sosenäytteeni. Kyllä sormiruokailua kannatan, mutta päätän mielelläni itse, kuinka tärkeää se on minulle. Käännytystyö oli messuilla joskus jopa voimakkaampaa kuin Vapaa-ajattelijoiden nettisivuilla.

No, sainpahan laatuaikaa vauvan kanssa, kevensin lompakkoani kaikkeen ”ehdottoman tärkeään” ja kannoin korteni kekoon taloyhtiömme paperinkeräysastian täyttämisessä.

Hip hei ja ensi vuonna taas uudestaan!