Krapula

Se seuraa vääjäämättä. Ja kaikenlisäksi pahenee iän myötä.

Krapula. Morkkis.

Henkinen sellainen.

Tekee mitä tahansa, tuntee silti tekevänsä väärää asiaa. Leikkiessä lasten kanssa huutavat pyykit ja imuri huomiota puoleensa. Lasten ollessa hoidossa kuristaa ikävä kurkkua. Tehdessä tekemättömien töiden listaa kroppa marisee lepoa. Levätessä tekemättömät työt murjottavat vieressä. Suurimman palan kurkkuun ahtaa lause, jonka joutuu sanomaan liian usein: ”Äiti ei nyt ehdi.”

Jo alkaa päätä jomottaa ja pahaolo yrittää ottaa valtaa.

Kun osaisikin vain carpata. Elää hetkessä. Jättää murheet huomisen huoleksi. Olla läsnä.

Elämänhallinnan guruilla on varmasti pussillinen niksejä, kuinka ”priorisoit elämäsi arvot järjestykseen” ja ”olet oman elämäsi henkilöstöjohtaja”.

Jos se olisikin niin helppoa.

Ehkä tämä krapula ei kuitenkaan ole sellainen, joka pitäisi kokonaan hoitaa. Pieni jomotus auttaa pitämään palapelin, jota arjeksi kutsutaan, edes hieman kasassa. Vaikka joku pala aina onkin vähän hukassa. Pelkkä hetkeen heittäytyminen on luksustuote, jonka saa ostaa vastuuttomuuden hinnalla.

Vastuu tuo mukanaan krapulan.

Skål!

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Kypsä

Aloin epäillä omaa kypsyyttäni. Vanhempien ja aikuistenhan pitäisi olla kypsiä. Hedelmä on kypsä, kun se on kehittynyt raakileesta ”täysikasvuiseksi”.

Kypsyys on vastuullisuutta ja kykyä ymmärtää asioita. Kypsät ihmiset eivät ole lapsellisia. Aikuiset ovat kypsiä. Lasten vanhemmat ovat Kypsiä! Kypsiä tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta toisista! APUA!

”Kypsä ikäisekseen.” ”Kyllä se vielä siitä kypsyy, kun saa elämänkokemusta.” KYPSÄ KYPSÄ KYPSÄ!

Olenko kypsä?

Tässä omaa olemassaoloani tutkivassa kriisissäni ajauduin jostain kummallisesta syystä googlettamaan sanan aikuisuus ja klikkasin paniikissa tietenkin wikipedian linkkiä. Olin kuin päänsärkypotilas, joka diagnosoi itselleen aivokasvainta. Älä etsi vastauksia netistä!

No, arvatkaapa, mitä siellä wikipediassa sitten luki?!

Älylliset taidot kehittyvät ihmisellä keskimäärin noin 40 vuotiaaksi asti! Minulla on siis vielä toivoa jäljellä useamman vuoden ajan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Olenko sitten kypsä? Ja kehen?

Älyllisiä taitoja kuulemma kehittää onnellinen avioliitto ja mielenkiintoinen elämä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Pitää nyt päättää, etten marise miehelle siitä vessanpesusta. Haluan kehittää älyllisiä taitojani. Mikä on mielenkiintoinen elämä? Kuka sen arvioi? Voin kuvitella, että aika monen mielestä tämä elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten elämästä tehdään mielenkiintoista?! Olenko nyt tuomittu älylliseen köyhyyteen 40 ikävuoden jälkeen? Ehkä minusta tulee sitten vain sen älyllisen huipun jälkeen puun mätä hedelmä. Kiitos kaikille, kypsyin jo ja nyt mätänen, koska elämäni ei ole mielenkiintoista.

Wikipedia sisälsi vielä lisää helmiä: ”Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista.” Juuri näin! Kiitos pätkätyö ja äitiyslomasijaisuudet! Siinä sitä ollaan epäaikuismaisia, kun ei pystytä sitoutumaan pysyvämmin töihin. Aion syyttää siis huonoa työllisyyspolitiikka omasta lapsellisuudestani!  Aina on hyvä siirtää syyttävä sormi pois itsestä. Porsaanreiät kunniaan! Huomaatteko, näin minä vain pakenen vastuuta. Todella epäkypsää.

Kypsä aikuinen.

Jos otan vakavan ilmeen ja hankin silmälasit, voisin ehkä hämätä joitakin. Lapsiani hämään ainakin vielä. Raukat ovat kotihoidossa, joten eivät tiedä muuta totuutta kuin sen, minkä minä kerron. Siinä totuudessa äiti on tosi kypsä ja vastuunsa tunteva aikuinen. Viksu ja vilmaattinen.

Kypsä. Käpsy.

Pidemmälle ajateltuna olen kyllä aina tykännyt syödä pihvini mediumina. Olen siis medium. Puolivalmis.

Taputan itseäni olalle. Hyvin keksitty pakokeino kypsyyden vaatimuksista. Esitän vastuullista pakenemalla sitä.

Well done.