Oma tahto

Äiti kasvoi tänään.

Kasvu ei ehkä ollut käyrien mukaista, mutta kasvoi kuitenkin. Välillä on ollut miinuskäyrää ja välillä plussalla. Pyrähdyksiä ja lisäkontrolleja.

Kasvun myötä uhmakin välillä vaivaa. Uhmaksi sitä ei vain ilmeisesti enää virallisesti kutsuta. Se on tahtoikä.

Äiti tahtoo.

Monenlaisia asioita. Välillä omat tahtokohtaukset on salakavalasti kääritty kultaiseen paperiin nimeltä "lapsen parhaaksi". Silloin ne menevät paremmin nikottelematta alas, vaikka jälkimaku voikin olla karvas.

Tämä äiti on kerran myöntänyt oman tahtonsa ihan julkisestikin. Alttarilla. Jonkinmoinen rituaali olisi pitänyt suorittaa varmaan silloinkin, kun äiti tahtoi olla äiti. Olisi pitänyt julkisesti vannoa vala. Tehdä sopimus. Silloin muistaisi ehkä sen tahdon paremmin kuin ne päivittäiset tahdot, jotka houkuttelevat viekkaudellaan.

En tarkoita, että äidin pitää luopua kaikesta (kuten omasta tahdostaan) tullessaan äidiksi. On vain hyväksyttävä, että omien tahtokohtausten edelle menee pieni ihminen.

Se voi tuntua joskus hurjalta ja kurjalta. Äidille voi tulla kiukkukohtauksia, eroahdistusta ja mustasukkaisuutta, kun ei vielä osaa hallita tunteitaan. Minäkin haluun!

Sitä kutsutaan kasvukivuksi. Ja kipeää se välillä tekeekin.

Yuhlat

Muistutuksia itselle:

      1.       Lähtiessäsi lasten kanssa juhliin, älä pue päälle hametta, jossa on hankala kyykistyä.

      2.       Muista, että sinulla on kerrankin elämässäsi meikkiä naamassa ja hiukset on harjattua sekä pesty. Käyttäydy siis sen mukaisesti.

      3.       Keksi uhkauksia ja lahjomiskeinoja, joilla takaat sen, että lapsi käyttäytyy nätisti.

      4.       Muista, että lapsi ei kuitenkaan käyttäydy nätisti.

      5.       Älä mainosta etukäteen lapsellesi, että juhlissa on todennäköisesti keksiä. Tällöin lapsi toistaa oven avautumisesta lähtien ”keksi, keksi, keksi, keksi, keksi”, siihen asti kunnes keksi on kädessä. On ikävä vaihtaa kuulumisia ”keksi, keksi, keksi, keksi” –säestyksellä.

      6.       Älä valitse tarjoilupöydästä lapselle mitään Dominoa erikoisempaa. Se jää syömättä.

      7.       Vaihtele puolisosi kanssa vuoroa, kumpi hakee tarjoilupöydästä syötävää. Jos haet yksin lapselle, miehellesi ja itsellesi, näyttää siltä, että santsaat koko ajan.

      8.       Opettele tuima katse. Katse, jolla lapsi tietää sinun olevan tosissasi. Näin vältyt siltä, että sihiset koko ajan hampaittesi välistä: ”Älä koske!”

      9.       Jätä suosiolla kahvin juominen. Et ehdi kuitenkaan. Ellet halua juoda kylmää kahvia pohtien, olikohan tämä nyt minun kuppini.

     10.   Kun huomaat lapsen etsivän katseellaan jotain ”jännää tekemistä”, on aika lähteä kotiin. Tämä voi koittaa yllättävän nopeasti saapumisen jälkeen.

Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Kultaakin kalliimpi

Painajainen. Se tulee uniin. Herää huohottaen ja yltä päältä hiestä. On nähnyt unta siitä. Stockmannin lastenosastosta Hullujen päivien aikaan.

Luulin tietäväni, kuinka kamalat Hullut päivät ovat työskenneltyäni kaksilla sellaisilla ja vierailtuani asiakkaan useana vuonna. En ollut kuitenkaan koskaan eksynyt lastenosastolle.

Ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että se ei ole turvallinen paikka lapsille tai miehille.

Jos aleissa shoppaileva nainen on maaninen, on lastenvaate-alessa shoppaileva nainen hysteerinen ja raadollinen.

Lastenosastolla vallitsee kaaos. Osastolle sukeltaa kymmenien lastenrattaiden läpi (ovela taktiikka lähteä taisteluun panssarivaunulla varustautuneena jalkaväkeä vastaan). Paniikissa kauhoo kaiken, mihin yltää. Välillä käy ottamassa kodinkoneosastolla lisähappea ja sukeltaa takaisin.

Yhtäkkiä huomaa olevansa kassalla käsissään kaikkea hämmentävää. Hysteria on tarttunut. Peppurättejä on saatava kasa, kun ne ovat kivaa kuosia ja ”ehkä” alennuksessa. Puhdistusliinojen säästöpakkaus äkkiä mukaan! Muovinen soseiden pakastusmuotti kainaloon. Näiden avulla kasvatan paremman lapsen.

Materiaa. Sitä tarvitaan lapsen kasvattamiseen.

Ilmiö on sinänsä aika paradoksaalinen, sillä meillä suomalaisillahan on tyypillinen tapa pitää amerikkalaisena hapatuksena kaikkea, mitä on keksitty jälkeen Kekkosen. Voimme tuhahdella hömpötyksille ja todeta, että kyllä sitä ennenkin leikittiin niillä kuuluisilla käpylehmillä.

Lapsi tarvitsee vain oman luovuutensa. Ei muuta.

Paitsi jokainen äiti, joka rakastaa lastaan, haluaa antaa parasta.

Siksi luovuutta olisi järkevä kannustaa. Soita Mozartia vauvalle (levy alennuksessa vain 4,99!) ja virikkeitä väriterapialla (sormivärit tänään kaksi yhden hinnalla!)

Ruokakulttuurissa halutaan kirjaimellisesti palata juurille ja pyritään suosimaan itsetehtyäkasvatettualisäaineetontaluomulähiruokaa. Valmistamme itse soseet (soseutuskone kanta-asiakaskortilla vain 49,90!) ja annamme rintaa (rintapumppu, maidonkerääjä ja liivinsuojukset nyt yhteishintaan!)

On se markkinamies viisas.

Vaikka sitä vannoisi kieltävänsä kaupallisuuden jumalan kolmesti ja lausuvansa kuorossa seisten uskovansa totuuteen, järkeen ja perusasioihin, huomaa myyvänsä tunteensa facebook-profiilinsa mukana. Yhtäkkiä luulee olevansa huono vanhempi, jos lapsella ei ole uusinta tutkimustulosten mukaan kognitiivisia taitoja kehittävää lelua.

Syyllisyys on oiva keino saada ihminen avaamaan kukkaronsa nyörit ja paljastamaan heikkoutensa. Syyllisyys on myös se tunne, jonka siemen on istutettu jokaiseen vanhempaan suurin piirtein samaan aikaan munasolun hedelmöittymisen kanssa. Syyllisyydellä saadaan vanhemmat kasvattamaan lapsistaan ”mutku muilkin on” -lapsia.

Kaikki tämä syyllisyys on paketoitu pakkaukseen ja koristeltu kaupan kauneimmalla rusetilla. Markkinamies on keksinyt paketille oivallisen nimen. Rakkaus.

Lapsen avatessa pakettia kasvava ahneus silmissään luulemme antaneemme rakkautta, vaikka pakettiin onkin piilotettu oma ruma syyllisyytemme. Emme tiedäkään, kuinka kalliin hinnan olemme siitä maksaneet.

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Feminismistä

Sisälläni asuu pieni vihainen nainen, joka olisi halunnut olla mukana, kun rintsikoita poltettiin. Tuo pieni nainen kiehahtaa välillä, kun kokee jostain suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta. Tuolla naisella ei ole huumorintajua, kun vitsin kohteena ovat naiset miehiä huonompana sukupuolena.

Välillä huomaan katsovani maailmaa ehkä liiankin tarkasti feminismilasieni läpi. Tuolloin haluan ymmärtää kaiken sovinismiksi ja jokainen miespuolinen edustaa minulle alistusta ja vääryyttä. Mieheni ei ole kovin innoissaan niistä hetkistä, kun teen ruoanlaitosta periaatekysymyksen ja aloitan palopuheeni naisista väärinkohdeltuna sukupuolena. Jos joku erehtyy sanomaan seurassani naisia koskevia yleistyksiä (esimerkiksi ”naiset antavat tunteiden haitata työasioita” ), tunnen punan nousevan kasvoilleni, ja kuulen mieheni syvän ”voi ei” –huokauksen. Piikkini ovat nousseet pystyyn ja olen valmiina puolustautumaan.

Katsoin eilen sivusilmällä jotain ohjelmaa YLEltä, jossa kerrottiin E-pillereistä ja niiden sivuvaikutuksista. Insertissä oli pariskunta. Nainen tiskasi ja mies luki pöydän ääressä lehteä. Nainen hermostui miehelle tämän tekemättömyydestä. Jutussa kerrottiin samalla, kuinka E-pillerit voivat aiheuttaa naisille yllättäviä mielialavaihteluita. Siis mitä?! Eli jos mies ei tee kotitöitä ja nainen hermostuu tästä, kyse on vain E-pillereiden aiheuttamasta mielialavaihtelusta?! Hermostumisella ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, että mies vain lukee lehteä?! Ja kaiken lisäksi hermostuminen on vielä ”yllättävää”. Se on jännittävää, miten naisten suuttumiset johtuvat usein hormoneista.  Miehellä ei tunnu olevan tähän osaa eikä arpaa.

Mutta voiko miehiä tästä epäkohdasta syyttäkään. Tänään moppasin lattioita, kun taaperoni katsoi Muumeja (jälleen kerran). Kuulin, kuinka Mymmeli hihkui innoissaan rakastavansa suursiivousta. Käännellessäni rivakasti moppia havahduin Muumimamman vastaukseen: ”No sinusta tuleekin sitten oikein hyvä perheenäiti.” Jouduin nielaisemaan pari kertaa. Siinä minä moppasin ja pellavapäinen poikani kuunteli totuuksia maailmasta, jossa hyvä perheenäiti rakastaa suursiivousta. Saan siis varmaan syyttää itseäni, kun poikani tulevaisuudessa soittaa ja kertoo siippansa kärsineen yllättävistä mielialavaihtelusta, kun hän itse vain luki lehteä pöydän ääressä. Ehkä totean silloin asian johtuvan varmaan E-pillereistä.

Joku voi ihmetellä, miksi niin suuri meteli oman sukupuolen puolesta. Se johtuu siitä, että on joutunut koko ikänsä kuuntelemaan ”vitsejä” oman sukupuolensa huonommuudesta verrattuna siihen toiseen. Jossain vaiheessa ei enää naurata. Etenkin, kun on kohdannut loistavia naisjohtajia ja huonoja miesjohtajia, mutta silti saa kuulla miesten olevan synnynnäisesti parempia siinä hommassa. On myös joutunut työskentelemään miesten kanssa, jotka ovat sekoittaneet työasiat pahasti yksityisasioidensa kanssa ja juoruilleet suut selällään. Silti työpaikan naisten on vitsailtu olevan ”se juoruileva kanalauma”. Sitä toivoisi elävänsä maailmassa, jossa ei olisi nais- ja mies-etuliitteitä.

Kyse ei missään nimessä ole siitä, että haluaisin häivyttää sukupuolet. Haluan olla ylpeä naiseudestani, mutta en kokea olevani synnynnäisesti huonompi sukupuoleni vuoksi. Toivon myös, että osaan kasvattaa kaksi poikaa, jotka ovat ylpeitä omasta miehisyydestään, mutta eivät koe sisäistä ylemmyyttä ”kanalaumaa” kohtaan.

Vertailua

Jos miesten sanotaan vertailevan autojen ominaisuuksia, vertailevat kotiäidit lastensa ominaisuuksia. Hyvässä ja pahassa. Koska kotiäitiydessä se kirkkain kruunu annetaan sille, joka kärsii ja uhrautuu eniten, pitää omista oloistaan valittaa. Suurin marttyyri = parhain äiti. En olisi halunnut olla samassa perhekerhossa Neitsyt Marian kanssa.

Koska yhteiskunta ei oikein arvosta kotiäitejä, on meidän ammattisairautenamme valittaminen. "Tää on oikeesti rankkaa, hei", yritämme huutaa leikkipuistossamme. Emme vain huomaa, että yleisönämme ovat pelkästään toiset kotiäidit. Tämän myötä syntyy kieroutunut kilpailu siitä, kuka on hoitanut tonttinsa parhaiten. Ja näitä juttuja kuunnellessa kalpenevat miesten inttijutut heittämällä.

"Mä en oo nukkunu kolmeen yöhön, ku vauva valvoo."

"No siis MÄ en oo nukkunu viikkoon, ku meidänkin vauva valvoo ja sit viel esikoisella oli vatsatauti."

"No siis MÄHÄN en oo nukkunu kuukauteen, ku vauva valvoo, esikoinen oksentaa ja keskimmäinen kävelee unissaan."

Tämä voi jatkua loputtomiin. Kokeilkaa! Keksikää ihan, mitä tahansa, niin aina on joku, jolla on ollut rankempaa. And the Oscar goes to...

Hämmentävä vastakohta valittamiselle on lapsen kehityksellä kerskailu. Jokaisen pikku Petterihän on maakunnan ihmelapsi, jollaista neuvolassa ei ole koskaan aiemmin nähty. On tärkeää todeta, että meidän muksu oli "ikäistään kehittyneempi". Gaussin käyrän kirous alkaa siis jo vauvaiässä.

"Meidän lapsi, kun niin tykkää musiikista/piirtämisestä/juoksemisesta/lukemisesta." Nämä kaikkihan ovat asioita, joita kaikkien muiden lapset välttävät ja kammoksuvat. Onneksi uusi lapsinero on löydetty, että vanhemmat voivat hokea jo pienestä pitäen: "Sä oot aina ollu ikäistäs kehittyneempi." Eli toisin sanoen: "Sä oot vaan niin nero. Ainaki, ku vertaa tohon naapurin kakaraan, joka on ihan idiootti. Voit säälistä leikkiä sen kanssa, et se oppis sulta jotain." Mahtaa pikku Petteristä tulla mukava ja muut huomioonottava kansalainen.

Tämä valittamisen ja vertailun paradoksi luo sen kuvan, että kodit ovat täynnä rasittavia ja haastavia lapsineroja, joita uhrautuva ja kärsivä äiti opastaa ihmeellisillä kasvatustaidoillaan.

Välillä pitäisi pysähtyä ja huomata, että se oma kohdun hedelmä ei syntynyt tähän maailmaan messiaaksi ja laskeutua itse toisaalta sieltä ristiltä ja luopua suurimman marttyyrin tittelin tavoittelemisesta.

Nyt pitää valitettavasti lopettaa, kun siis MÄHÄN en ole nukkunut vuoteen ja mun pitäis vielä jaksaa säveltää mun pikku Mozartini kanssa sen ensimmäistä sinfoniaa.

Vuoden kasvattajapalkinto

Vuoden 2012 kasvattajapalkinnon haluan meidän perheessämme antaa (rummunpärinää) telkkarille! *applause*

Raadin kommentit:

Telkkari on ollut jatkuva ilon lähde ja upea tuki jokapäiväisessä elämässämme. Se on jaksanut viihdyttää niin lapsia kuin vanhempiakin. Kun äidin on täytynyt sairastaa, imettää ja/tai rauhoittaa tilannetta, on apu ollut vain napinpainalluksen päässä. Erikoismaininnat saavatkin Pikku Kakkonen, Teletapit ja Muumit. Ohjelmien kautta lapsemme on myös oppinut upeita elämänarvoja ystävyydestä ja toveruudesta (jos ei lasketa Muumien hieman sovinistista maailmankuvaa). Ohjelmat ovat selvästi myös tukeneet lapsemme kielellistä ja musikaalista kehitystä. Sen me vanhemmat olemme huomanneet toistuvista pyynnöistä laulaa eri ohjelmien tunnusmusiikkeja. Telkkari on myös koukuttanut lapsemme materialistiseen maailmaan ohjelmien ympärille luotujen tuoteperheiden kautta.

Toivomme telkkarin jatkavan arvokasta työtään kasvatuksen saralla. Odotamme tulevina vuosina uusia laadukkaita lastenohjelmia, joiden avulla lapsemme voi oppia asioita, joita me emme hänelle itse keksisi opettaa. Lapsemme osaa muun muassa kaikkien Puuha Pete –sarjan hahmojen nimet ulkoa (niitä on 15). Varmasti hyödyllinen taito tulevaisuuden kannalta.

Telkkari on ollut myös meidän vanhempien ilona lasten mentyä nukkumaan. Onko parempaa tapaa hoitaa parisuhdetta kuin katsoa hiljaa telkkaria vierekkäin? Tai mikä parempaa, katsoa kahta eri telkkaria eri huoneissa?

Kiitos vielä kaikesta tuesta, mitä olet perheellemme antanut!

Rusinapullaa

Lapseni poimii rusinat pullasta. Kirjaimellisesti. Hän kaivaa pienillä sormillaan rusinat pullapalan keskeltä ja hihkuu: "Usina!"

Samoin hän kerää siskonmakkarat keitosta ja kananpalat riisin keskeltä. Etsinnän lomassa saattaa välissä tokaista: "Missä kana?"

Minä olen sitten se, joka kärsimättömänä naputtaa vieressä: "Pitää syödä lautaselta muutakin."

Elämä ei ole pelkkää rusinaa tai siskomakkaraa, tekisi mieleni opettaa. Välillä pitää syödä palsternakkaa tai kuivaa riisiä.

Pidän omassa viisaudessani poikani ruokailutottumuksia lyhytnäköisinä. Ei elämää voi kulkea vain herkutellen ja parhaita paloja napsien. Pitää tottua myös siihen vähemmän makoiseen puoleen. Ei ainakaan kannattaisi ahmia kaikkia namipaloja ensimmäisenä. Pitäisi olla säästeliäs. Lyhytnäköisyydellä tekee itselleen vielä karhunpalveluksen.

Yhtäkkiä havahdun (onneksi). Hei haloo! Kyllä sitä ihminen voi saada aikaan syväluotaavaa filosofiaa taaperon ruokailusta. Vääntää siitä omia analyysejaan ja todeta kuivakasti, että tollasella menee vielä elämä pilalle, kun vaan rusinat poimii pullasta. Nii!

Mitä sitä voi parivuotiaalta vaatia? Että heti pitäisi osata syödä monipuolisesti ja arvostaa perunoiden merkitystä keitossa. Onko se sitä luterilaista suomalaisuutta, ettei edes lapsi saisi nauttia ruoan herkullisimmista osista. ”Jos tollaseen tottuu, ni laiskistuu eikä opi ymmärtämään todellisuutta.” Justiinsa joo. Osaa sitä kyllä välillä olla oikein ilonpilaajien aatelia.

Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia lapsen maailmankatsomuksesta ja rentoutua. Rentoutua etenkin kasvatuksen suhteen, eikä koko ajan ajatella, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Jos lapseni ei menesty elämässä, niin ruoskinko sitten itseäni, että miksi annoit kaivaa ne rusinat siitä pullapitkosta.

Se on joku äidillinen synti, että pitää kaikessa olla kuin haukka, ettei vaan nyt tee virhettä ja koko lapsi menee sen myötä aivan pilalle ja kasvaa kieroon. Suomen vankilatkin ovat varmaan täynnä niitä, jotka söivät keitosta lapsena vain siskonmakkarat.

Pitäisi oppia näkemään metsä puilta ja keskittyä isompiin linjoihin. Ohjata hellästi, mutta varmasti. Ei nihittämällä yksityiskohdista ja hengittämällä niskassa.

Näin sitä tehdään taas itsensä kanssa sunnuntain ratoksi hyviä sopimuksia kasvatusperiaatteista. Rentoudu. Niin varmaan. Huomenna on neuvolapäivä. ”Huono äiti”-syndrooma nostaa päätään, kun lapsi kasvaakin miinus ykkösellä, eikä nolla käyrällä. ”Nyt sen elämä on pilalla ja se on minun syy, kun en vahdi sitä palsternakan syöntiä riittävän tarkasti.” Oi voi.

Kieltämisen kauneus

Älä ja ei. Viikatteeni viidakossa, jossa raivaan elämän polkua lapsilleni jakaen tekoja ja tilanteita kahteen leiriin. On hyvää ja pahaa. Harmaasta ei vielä puhuta. Onneksi. Äiti moraalin mittarina on kuin pässi kaalimaan vartijana. Vielä on helppoa, mutta kauhulla odotan päivää, jolloin kaksinaismoralismini paljastuu. "Mut ethän säkään..."

Kummityttöni on jo paljastanut salaisuuteni, joka on vielä omilta lapsiltani tietämättömissä. "Ei saa puhua ruoka suussa", reipas tyttö tokaisi kahvilassa pullan palasten lennellessä suustani. Että hävetti.

Älä ja ei. Jos sanojen arvo mitattaisiin niiden toistettavuudessa, lähestyisi se kieltosanojen osalta nollaa. Niin kuin taitaa lähestyäkin, kun katsoo, kuinka tehottomasti ne toimivat.

Ei, ei, ei, älä. Älä, älä, älä, ei. Tältä varmaan puheeni kuulostaa lapseni korvissa. Olosuhteita ajatellen voi vain ihmetellä, että lapseni on oppinut elämässään muitakin sanoja.

"Yritä komentaa ilman kieltosanoja" lässyttävät alan opukset. Eli kun lapseni tönäisee toista lasta, tulisi minun vain sanoa: "Tuntuu varmaan muista inhottavalta kun teet noin". Tuota lausetta sanoessani on lapseni ehtinyt jo viedä lelun kolmen muun lapsen kädestä.

Älä ja ei. Olen oppinut yhden tavan, jolla nuo kieltosanat voi kiertää. Uhkailemalla. "Jos teet vielä kerran noin, niin..." Se on sitä positiivishenkistä kasvatusta.

Älä ja ei. Jonain päivänä minunkin lapseni oppivat, että hekin voivat noita sanoja käyttää. Silloin he ovat astuneet ensimmäisen askeleen sille hurskastelun ja kaksinaismoralismin polulle, jota heidän äitinsä astelee.

Johdonmukaisemattomuudestakin

”Kun vain johdonmukaisesti kiellät, lopulta lapsesi tottelee.”

Ne kaikki koirankoulutusopasmaiset neuvot valuvat pään läpi kuin liukkaat saippuanpalaset jääden kuitenkin kaikumaan inhottavan kumeasti. Nämä saippuat eivät puhdista vaan ennemminkin sotkevat jo ennestään kaaosmaisia ajatuksia. "Ole vain johdonmukainen" on valloillaan olevan kasvatusteorian iskulause, jota minäkin kuorossa toistan uskoen siihen muiden joukossa. Jos ei ole johdonmukainen, kasvavat lapset kieroon. Kun puistossa on se lapsi, joka tönii muita ja heittää hiekkaa toisten lasten silmille, voi mammapiiri vieressä huokaista tuomitsevasti, että tuon äiti ei ole ollut johdonmukainen.

Eniten tuohon johdonmukaisuuden mantraan uskovat ne Supernannyn jaksoja katsoneet esikoisestaan vielä haaveilevat. "Kun minusta tulee äiti, minä olen johdonmukainen, toisin kuin nuo muut. Sitten olen hyvä äiti".

Näin minä ainakin tuhahtelin automarketissa perjantai-iltaisin, kun katselin äitejä, jotka uhkailivat, kiristivät ja lahjoivat jälkikasvuaan estoitta. Nyt minä olen tuo uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti. Olen oppinut, että perjantai-illan kauppareissut eivät ole kasvatustilanteita vaan puhdasta selviytymistä. Se on perheiden Mission Impossible, jonka edessä uhrataan kaikki periaatteet. Se on raastava portti, joka erottaa työn vapaasta ja sen läpiviemisessä muututaan johdonmukaisuusateisteiksi.

Johdonmukaisuus. Pah. Miten sitä ikinä kuvitteli olevansa johdonmukainen kasvattaja? Olenko koskaan ollut johdonmukainen? Miljoonat laihdutusyritykset nauravat kuorossa johdonmukaisuudelleni. Samaa pilkkalaulua laulavat ne useat uudet harrastukset, jotka olen vuosien saatossa aloittanut. Miten ikinä kuvittelin, että kasvatus olisi se ala, jolla olisin johdonmukainen?

Katsellessani peilikuvaani vessan peilistä aina pestessäni jälleen yhtä kakkaista peppua (en muuten ennen uskonut, että tämä olisi yleisin peilaushetkeni) näen sekaisen tukan ja himakalsareiden alla aina vilauksen siitä äidistä, joka päätti olla johdonmukainen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa. Noina hetkinä uskon tuohon naiseen ja teen hänen kanssaan sopimuksen, että noudatan hänen kasvatusfilosofiaansa. Tuo sopimus kestää yleensä kaksi askelta vessan oven ulkopuolelle. "Älä koske siihen lamppuun tai äiti vie KAIKKI sun lelut!!!"