Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Käskyjä ja kieltoja

Osataan sitä toiseenkin suuntaan. Jos itseä turhauttaa, kun toinen ei tottele, mahtaa meidän taaperoakin ahdistaa, kun yrittää saada äitiä tottelemaan. Näitä olen kuullut viimeisen 24 tunnin aikana:

Mennään tonne!

- rattaissa jokaikisessä risteyksessä tehostettuna käden liikkeellä

Osta toi!

- kaupassa purkkahyllyllä (ei ole tuo kaupan valikoima vielä ihan selvinnyt pienelle shoppailijalle)

Pikkuveli sitteriin!

- kun äidin syli on varattu väärälle henkilölle

Käsi pois!

- poikamme on jostain syystä aina ärsyyntynyt siitä, että joku nojaa päätä käteensä

Kake (kaukosäädin) pois!

- ei onnistu kanavasurffailu, kun tv-poliisi on paikalla

Puhelin pois!

- äiti unohtui TAAS vähän juoruilemaan

Äiti ei laula!

- mitä sille voi, jos päässä soi: "...kun se tyttö teki sen, täydellisen frontside ollieeeen"

Äiti ei puhu!

- tämä on hyvin tavallinen käsky, kun äiti pilaa täydellisen isi-poika-hetken tylsillä kommenteillaan turvallisuuden merkityksestä

Äiti ei kato!

- tämä otetaan käyttöön, jos edellinen käsky ei ole toiminut

Suu auki!

- kun äiti kävi hakemassa herkkukaapista karkin suuhunsa ja yritti syödä sen salaa

Älä kaiva nenää!

- MÄ VANNON, ETTÄ MÄ VAAN NIISTIN!

Johdonmukaisemattomuudestakin

”Kun vain johdonmukaisesti kiellät, lopulta lapsesi tottelee.”

Ne kaikki koirankoulutusopasmaiset neuvot valuvat pään läpi kuin liukkaat saippuanpalaset jääden kuitenkin kaikumaan inhottavan kumeasti. Nämä saippuat eivät puhdista vaan ennemminkin sotkevat jo ennestään kaaosmaisia ajatuksia. "Ole vain johdonmukainen" on valloillaan olevan kasvatusteorian iskulause, jota minäkin kuorossa toistan uskoen siihen muiden joukossa. Jos ei ole johdonmukainen, kasvavat lapset kieroon. Kun puistossa on se lapsi, joka tönii muita ja heittää hiekkaa toisten lasten silmille, voi mammapiiri vieressä huokaista tuomitsevasti, että tuon äiti ei ole ollut johdonmukainen.

Eniten tuohon johdonmukaisuuden mantraan uskovat ne Supernannyn jaksoja katsoneet esikoisestaan vielä haaveilevat. "Kun minusta tulee äiti, minä olen johdonmukainen, toisin kuin nuo muut. Sitten olen hyvä äiti".

Näin minä ainakin tuhahtelin automarketissa perjantai-iltaisin, kun katselin äitejä, jotka uhkailivat, kiristivät ja lahjoivat jälkikasvuaan estoitta. Nyt minä olen tuo uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti. Olen oppinut, että perjantai-illan kauppareissut eivät ole kasvatustilanteita vaan puhdasta selviytymistä. Se on perheiden Mission Impossible, jonka edessä uhrataan kaikki periaatteet. Se on raastava portti, joka erottaa työn vapaasta ja sen läpiviemisessä muututaan johdonmukaisuusateisteiksi.

Johdonmukaisuus. Pah. Miten sitä ikinä kuvitteli olevansa johdonmukainen kasvattaja? Olenko koskaan ollut johdonmukainen? Miljoonat laihdutusyritykset nauravat kuorossa johdonmukaisuudelleni. Samaa pilkkalaulua laulavat ne useat uudet harrastukset, jotka olen vuosien saatossa aloittanut. Miten ikinä kuvittelin, että kasvatus olisi se ala, jolla olisin johdonmukainen?

Katsellessani peilikuvaani vessan peilistä aina pestessäni jälleen yhtä kakkaista peppua (en muuten ennen uskonut, että tämä olisi yleisin peilaushetkeni) näen sekaisen tukan ja himakalsareiden alla aina vilauksen siitä äidistä, joka päätti olla johdonmukainen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa. Noina hetkinä uskon tuohon naiseen ja teen hänen kanssaan sopimuksen, että noudatan hänen kasvatusfilosofiaansa. Tuo sopimus kestää yleensä kaksi askelta vessan oven ulkopuolelle. "Älä koske siihen lamppuun tai äiti vie KAIKKI sun lelut!!!"