Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Hiekkalaatikkoetiketti

Rattaiden renkaat ropisevat asfaltilla. Katua ei ole vielä puhdistettu talven jäljiltä hiekoitushiekasta. Nurkan takaa esiin tulee tuttu leikkipuisto. Punainen puisto, kuten esikoiseni sanoo. En ole koskaan keksinyt, miksi puisto on nimetty punaiseksi, mutta sillä nimellä se meidän perheessä tunnetaan. Toinen puisto on sininen.

Leikkipuisto on mielenkiintoinen maailma. Sen elämää hallitsee lukematon määrä kirjoittamattomia sääntöjä. Leikkipuistoetiketti. Miinakenttä, joka opitaan tuntemaan yleensä virheiden kautta. Villi länsi, jossa jokainen on omillaan. Perehdytyskurssia ei kukaan vaivaudu uusille tulokkaille pitämään.

Kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa tulee pohtineeksi, kuinka niissä tulee toimia. Yrittää haistella tunnelmaa ja pohtia toimintamalleja.

Punaisella puistollakin ovat omat ominaispiirteensä. Kaavat, joita siellä päivittäin toistetaan.

Tunnelma punaisessa puistossa ei ole äitien kesken kovin lämmin. Siellä ei puhuta kuin tutuille. Jos puhutaan, tehdään se lasten kautta. ”Onpa täti kiltti, kun ojensi sinulle lapion.”

Rattaat ja vaunut jätetään aina siistiin jonoon keinujen ja kiipeilytelineiden väliin. Keskelle ja tielle jätettyjä vaunuja katsotaan paheksuvasti, mutta kukaan ei sano mitään tai siirrä vaunuja sivuun. Paheksuminen on helpompaa.

Toisten lasten hiekkaleluja saa lainata, kunhan palauttaa. Välillä mukaan sattuu joku onneton, joka ei tätä tiedä. Mukana ovat uutuuttaan hohtavat Nalle Puh –lapiot ja Plaston traktori. Äiti seuraa kauhuissaan, kun muiden mukulat päristelevät traktorilla suuren hiekkalaatikon toisella reunalla. Äiti ei kehtaa sanoa mitään, mutta vilkuilee koko ajan puolihädissään traktoria ja sen kohtaloa.

Nokkimisjärjestyskin on selvä. Pisimpään puistoa hallinneet useamman lapsen äidit ovat reviirillään. Keskenään he juttelevat kovaäänisesti, mutta käyttäytyvät kuin muut olisivat ilmaa. Tämä on heidän valtakuntansa ja he ovat istuneet hiekkalaatikon reunalla lumituiskussa, räntäsateessa ja kesähelteillä ansaitakseen kruununsa ja valtikkansa. Sisäpiiri ei kutsu uusia jäseniä mukaan avosylin.

Viikonloppuisin puistossa ovat samat lapset, mutta tällä kertaa isiensä kanssa. Tunnelma on astetta rennompi, sillä isät ovat suurin piirtein yhtä hukassa kuin ensimmäistä kertaa tähän maailmaan tutustuvat äiditkin. Etikettivirheitä ei paheksuta yhtä suurilla silmien muljautuksilla.

Viime talvena isien talvitakkimuoti oli valkoinen. Eräänä talvisena sunnuntaina hymyilin itsekseni, kun puistossa oli viisi isää, joiden takkien väri kilpaili hangen kimalluksen kanssa. Meinasin kysyä, ovatko he maastoutumassa. En kysynyt, sillä punaisessa puistossahan ei puhuta aikuisten kesken.

Pidän puistosta. Siellä on paljon tilaa ja lapsilla tekemistä. Yhteisöllisyyttä siellä ei ole, jos sitä hakee. Surullista sinänsä. Lapset ovat onneksi niin ennakkoluulottomia, että pelmuavat keskenään välittämättä ympärillä olevien aikuisten suomalaisesta jäykkyydestä.

Ei huolta. Kyllä hekin vielä tavoille oppivat.