Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Johdonmukaisemattomuudestakin

”Kun vain johdonmukaisesti kiellät, lopulta lapsesi tottelee.”

Ne kaikki koirankoulutusopasmaiset neuvot valuvat pään läpi kuin liukkaat saippuanpalaset jääden kuitenkin kaikumaan inhottavan kumeasti. Nämä saippuat eivät puhdista vaan ennemminkin sotkevat jo ennestään kaaosmaisia ajatuksia. "Ole vain johdonmukainen" on valloillaan olevan kasvatusteorian iskulause, jota minäkin kuorossa toistan uskoen siihen muiden joukossa. Jos ei ole johdonmukainen, kasvavat lapset kieroon. Kun puistossa on se lapsi, joka tönii muita ja heittää hiekkaa toisten lasten silmille, voi mammapiiri vieressä huokaista tuomitsevasti, että tuon äiti ei ole ollut johdonmukainen.

Eniten tuohon johdonmukaisuuden mantraan uskovat ne Supernannyn jaksoja katsoneet esikoisestaan vielä haaveilevat. "Kun minusta tulee äiti, minä olen johdonmukainen, toisin kuin nuo muut. Sitten olen hyvä äiti".

Näin minä ainakin tuhahtelin automarketissa perjantai-iltaisin, kun katselin äitejä, jotka uhkailivat, kiristivät ja lahjoivat jälkikasvuaan estoitta. Nyt minä olen tuo uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti. Olen oppinut, että perjantai-illan kauppareissut eivät ole kasvatustilanteita vaan puhdasta selviytymistä. Se on perheiden Mission Impossible, jonka edessä uhrataan kaikki periaatteet. Se on raastava portti, joka erottaa työn vapaasta ja sen läpiviemisessä muututaan johdonmukaisuusateisteiksi.

Johdonmukaisuus. Pah. Miten sitä ikinä kuvitteli olevansa johdonmukainen kasvattaja? Olenko koskaan ollut johdonmukainen? Miljoonat laihdutusyritykset nauravat kuorossa johdonmukaisuudelleni. Samaa pilkkalaulua laulavat ne useat uudet harrastukset, jotka olen vuosien saatossa aloittanut. Miten ikinä kuvittelin, että kasvatus olisi se ala, jolla olisin johdonmukainen?

Katsellessani peilikuvaani vessan peilistä aina pestessäni jälleen yhtä kakkaista peppua (en muuten ennen uskonut, että tämä olisi yleisin peilaushetkeni) näen sekaisen tukan ja himakalsareiden alla aina vilauksen siitä äidistä, joka päätti olla johdonmukainen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa. Noina hetkinä uskon tuohon naiseen ja teen hänen kanssaan sopimuksen, että noudatan hänen kasvatusfilosofiaansa. Tuo sopimus kestää yleensä kaksi askelta vessan oven ulkopuolelle. "Älä koske siihen lamppuun tai äiti vie KAIKKI sun lelut!!!"