Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Ihana velttoilu

Hyvä Juhana Vartiainen!

Ensinnäkin, onneksi olkoon uudesta työpaikastasi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajana! Olet ryhtynyt reippaana miehenä uuteen työhösi innokkaasti. Sinulla on paljon ideoita! Mahtavaa. Innovatiivisuus on hyvästä!

Jos tarkoituksenasi oli saada keskustelua aikaan provosoimalla, onnistuit suunnitelmassasi. Ryhdyinhän minäkin tätä tekstiä tietokoneellani naputtelemaan. Minkä velttoilultani ehdin. Pieni varoituksen sana vain: me kotiäidit olemme kovin provosoituvaa tyyppiä. Voin kuvitella, että olet päivän, ellet jopa viikon, puheenaihe vauva.fi-sivustolla.

Kotiäitien tunnekuohu johtuu ihan pelkästään siitä, että taisimme jäädä kiinni! Voi ei! Joku viimein keksi jo vuosia jatkuneen salaisuutemme! Salaliittoteoreetikot ovat sitä joskus epäilleet, mutta sinä nostit reippaasti kissan pöydälle. Rohkeana miehenä uskallat puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Kahden pienen lapsen kasvattaminen on juurikin sinun kuvauksesi mukaista. Ihanaa velttoilua!

Tunnustan! Me vain velttoilemme! Ja se on ihanaa, niin kuin itsekin totesit! Teemme sen vielä verorahoilla, röyhkeästi!

Oikeastaan, jos lanseeraamaasi termiä saa käyttää laajemminkin, voin todeta, että olen koko elämäni vain velttoilut. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta velttoilin ja vanhempani riistivät samanaikaisesti valtiolta lapsilisää. Pian sen jälkeen muutin omilleni (kyllä omassa kodissa olikin ihanaa) ja jatkoin velttoiluani nostamalla opintotukea. Opintojeni jälkeen olin vieläkin liian laiska ja päätin jatkaa velttoilua saamalla lapsia ja jäämällä kotiin. Täällä siis edelleen tyhjennän valtion kassaa. On tämä ihanaa!

Varoitan sinua Juhana (jos sallit sinuttelun) mahdollisesta tulevaisuudestani. Jos palattuani työelämään, sairastun yllättäen vakavasti, aion palata taas velttoilun pariin. Samoin teen, jos menetän työpaikkani ja näin ollen toimeentuloni. Vanhuksena aion myös velttoilla, vaikka kovasti yritätkin siirtää sitä rajapyykkiä eteenpäin.

Turha minun on sinulle tätä asiaa enempää valaista. Tunnut niin hyvin tietävän, mistä on kyse. Sen vuoksi palaankin velttoilemaan lasteni pariin.  Saatesanoiksi haluan vain toivottaa sinulle ihania velttoilun päiviä, kun joskus kaukana tulevaisuudessa saavutat toivomasi eläkeiän. Minä olen silloin todennäköisesti työelämässä. Lupaan tarjota!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.