Insomnia

Wikipedia, kaikkien tietokirjojen äiti (vai lapsenlapsi?), osaa kertoa:

Unettomuus (lat. insomnia) on tila, jossa ihminen ei yrityksestään huolimatta nukahda, pysy unessa tai hän herää jatkuvasti liian varhain. Unettomuus aiheuttaa alivireyttä, ärtymystä, keskittymisvaikeuksia, muistin pätkimistä, tinnitusta ja oppimisvaikeuksia.

Unettomuus on se, jolla vauvamahaisia ihmisiä pelotellaan. Kerrotaan pusseista silmien alla ja naureskellen toivotetaan onnea tulevaan. Vauvaperheiden insomnia eroaa muusta unettomuudesta sillä, että perheeseen saapuu asukas, joka kärsii kyseisestä vaivasta. Tai ei ilmeisesti kärsi. Vanhemmat toimivat sijaiskärsijöinä.

Olemme päässeet tutustumaan kunnolla kyseiseen vaivaan vasta tällä toisella kierroksella. Esikoisen kohdalla meitä armahdettiin suhteellisen kohtalaisilla valvomisilla.

Nyt ei.

Meillä on kannettu vuorotellen, hyssytelty, hyräilty, syötetty, lauleskeltu, silitelty, tassuteltu, mumistu hiljaisia kirosanoja huulien välistä, huokailtu syvään ja pyöritelty silmiä. Ja valvottu.

Muistan kerran viime talvena, kun työnsin tuplarattaita hangessa ja totesin, että päässäni ei ole lainkaan ajatuksia. Ei yhden yhtä ajatusta. En keksinyt, mihin olin lasten kanssa menossa ja mihin pitikään mennä. Kiersimme korttelin kerran ja menimme kauppaan.

Tällä viikolla valvomisen ympärille on laitettu isoja kirjaimia, kertomerkkejä ja potensseja. Hauskuudesta pitää aina maksaa hintansa. Olemme ryvenneet läpi jet lagin.

On hämmentävää, kuinka vähillä unilla ihminen tulee toimeen.

Unettomuudessa ovat myös lieventävät asianhaaransa ja positiiviset puolensa. (Every cloud has a silver lining.) Huumorin ei tarvitse enää olla kovin laadukasta, kun jo naurattaa. Omat kommellukset alkavat näyttää hyvältä komediasarjalta. Ei ole kiire mihinkään, kun ei muista, mitä pitäisi tehdä. Yöllä saa mielenkiintoisia ajatuksia, tulevaisuudenhaaveita ja tavoitteita. Ei tarvitse kuntoilla päivällä, kun askelmittarilukema täyttyy yöllä. Tämä, jos jokin on tehokasta ajankäyttöä. Miksi tuhlata aikaa nukkumiseen?

Saimme jet lagiin nimittäin kaupanpäällisbonuksena korvatulehduksen. Miten niin en koskaan voita mitään?

Unettomuus on siitä mielenkiintoinen vaiva, että väsymys tulee yleensä jälkikäteen. Silloin, kun saa taas nukkua. Sitten ei enää muuta haluaisi tehdäkään. Unettomuus on myös vaiva, jonka taakan unohtaa heti, kun on saanut univarastot täytettyä. (Tämän takia monissa perheissä on enemmän kuin yksi lapsi.) Sen vuoksi unettomuuteen voi myös olla hankala saada vertaistukea. Aika kultaa muistot.

Tämä onkin se avain. Jossain on se aika, joka tekee muistelusta kultaista. Mikään ei ole lopullista. Ympyrää kierretty makuuhuoneen matto vaihtuu muistoksi pienestä nyytistä, joka klo 3.42 vain tuhisi äidin rakastavassa sylissä. Unohtuu, että nyytti heräsi heti, kun sitä yritti laskea sänkyyn.

Meillä ollaan jo onneksi maratonin paremmalla puolella (tämä on lause, jota uskottelen itselleni) ja pallerot koisivat nallelakanoidensa välissä.

Sen vuoksi toivotankin kaikille oikein hyvää yötä ja kauniita unia.

Kahvi

En ennen juonut kahvia. Ainakaan paljoa. Olen ollut enemmän tee-ihmisiä.

Pienenä pakottauduin maistamaan kahvia. Väitin, että vain Costa Rica –kahvi on hyvää. Ei sekään ollut.

Raskauksieni alussa kahvi on perinteisesti ällöttänyt minua. Muistan esikoista odottaessani erään kokouksen, jossa kaikki joivat kahvia. Minua oksetti. En muista kokouksesta muuta kuin valkoiset kahvikupit, jotka olivat täynnä ällöttävää mustaa nestettä, joka lemusi kaikkialle. Yritin olla hengittämättä nenän kautta, jotta voisin paremmin. Mieleni teki huokaista syvään aina, kun joku santsasi. Katsoin inhoten termoskannusta kuppiin valunutta nestettä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on tullut kahvinisti, kahvisti.

Sama syy, joka mahassa ollessaan karkotti minut mahdollisimman kauas Saludoista ja Kulta Katriinoista, on tehnyt minusta kofeiinin uskollisimman orjan.

Äiti tarvitsee vähän piristystä.

Koska kroonista väsymystä ei voi hoitaa luomusti nukkumalla, on se parannettava teennäisesti. Lipittämällä sumppia.

Ja ai, että on hyvää.

Nykyään juon aamukahvia, päiväkahvia, jääkahvia, lattea, kahvikahvia ja kaikkea, mikä on paahdettu tummaksi tai vaaleaksi. Ei sen väliä.

Kahvi on myös aikuisten juttu. Se on ollut aina. Sitten on aikuinen, kun juodaan kahvia. Keitetäänkö kuule kahvit? Ihanan turvallista.

Lapselle voi aina sanoa, että tämä on äidin kahvi. Ei tarvitse jakaa. Kukaan ei haluakaan osingoille. Äidin oma kahvi.

Muki kädessä (olenhan muki-sukupolvea) on mukava nostaa jalat ylös ja sanoa:

”Äiti juo tän kupin kahvia ja tulee vasta sitten.”

Oma rauha.

Yösyöttöfilosofiaa

Keskellä yötä, kun kaikki muut nukkuvat, istun syöttämässä vauvaamme. Monesti olen aivan hämärän rajamailla. Osin ehkä nukunkin. En tiedosta paljoa ympäröivästä maailmasta. Vain vauvan tasaisen syömisäänen, joka vähitellen muuttuu uniseksi tuhinaksi.

Noina hetkinä vilkuilen herätyskellon digitaalisia numeroita, jotka liikkuvat lohduttomasti kohti aamua. Välillä suren jäljellä olevan uniajan vähyyttä ja toisinaan iloitsen, että luvassa on ehkä vielä useampi tunti lepoa. Jos vauva nukkuu.

Noina hetkinä mieleni laukkaa todellisuuden ja unen väliä. Alitajuntani pyörii kuin karuselli. Rakentelen uusia kasvatusfilosofioita, teen päätelmiä vanhemmuudesta, saan ajatuksia ja ideoita. Yhtenäistä kaikilla teorioillani on se, että yöllä ne tuntuvat maailmaa mullistavilta ja elintärkeiltä. En malttaisi odottaa aamuun, että saan ideani käytäntöön.

 Lukuisina aamuina, kun olen keittiössä silmät puoli ummessa sekoittamassa puurokattilaa, saan todeta, etten muista edeltäneestä yöstä mitään. Jos olen niin onnellinen, että muistan, monesti vauva heräsi syömään, saan vain haaveilla ideoitteni ja filosofioitteni perään. Yöherääminen on kuin halpa humala. Krapulankin saa kaupan päälle.

Eipä siis mullisteta maailmaa tälläkään kertaa.

Pitäisi varmaankin kirjoittaa blogia aina yösyöttöjen yhteydessä. Tulisi varmasti syvällistä tekstiä. Tai sitten ei. Ehkä on parempi, että alitajuntani piilottaa peikkonsa aina uuden aamun myötä.

On kuitenkin hämmentävää, kuinka ihmisen luomisenergia toimii kovimmillaan kehon käydessä säästöliekillä. Jos 80-luvun rokkitähdet olisivat ymmärtäneet yösyöttöjen voiman, olisivat huumekeisarit köyhempiä ja BigBrotherit vielä enemmän täynnä isotukkaisten miesten lapsia.

Tiedoksi kaikille, en laita lehtiötä yöpöydälle. Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Annan mieleni laukata öisin omaa villiä laukkaansa. En raaski vangita sitä kynään ja paperiin. 

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Mörkö

”Möökö”, lapsi sanoo kulmat hieman rutussa katsellessaan muumeja. ”Ei mörköä tarvi pelätä, se on ihan kiltti”, huomaan sanovani. Seuraavana yönä tajuan, että meilläkin asuu mörkö ja se mörkö ei todellakaan ole kiltti.

Meidän mörkömme herää öiseen aikaan. Viime yönäkin makuuhuoneen digitaalikello vilkkui 23.46, kun mörkö heräsi. Se ei onneksi asu kummankaan lapsen sängyn alla tai edes lastenhuoneessa, itse asiassa lapset eivät todennäköisesti (ja toivottavasti) ole lainkaan tietoisia meillä asuvasta möröstä.  Tämän mörön näkee vain isä ja mörön kaikki ärjyntä ja raivo kohdistuukin vain isään. Minäkin olen mörön muutaman kerran sattumalta tavannut öisellä vessareissulla.  Mörkö on myös ulkonäöltään kovin pelottava. Sen hiukset ovat pystyssä ja sen silmissä on ilkeä ilme. Se tuijottaa minua aina vihaisesti vessan peilistä.

Nukkumaan mennessä pussaamme mieheni kanssa ja toivotamme hyvät yöt. Mieheni käy siis aina nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen, mutta huomaa yleensä muutaman tunnin päästä vaimon kadonneen.

Yöllä en koskaan ole täysin varma, missä kohtaa vaimo muuttuu möröksi. Raja on kovin häilyvä. Se raja todennäköisesti ylittyy aina siinä kohden, kun vaimo on laskemassa kuopusta syötön jälkeen takaisin pinnasänkyyn.  Tässä kohtaa valitettavan usein mieheni päästää kutsuäänen, jota mörkö ei voi vastustaa. Meidän mörkömme ei nimittäin voi vastustaa kuorsausta. Möröllä on ikävä tapa herätä aina samaan ääneen kuin vauvalla.

Mörkö on aika raukkamainen. Se nimittäin pitää yllätyshyökkäyksistä.  Se ei varoita lainkaan etukäteen hyökätessään nukkuvan uhrinsa kimppuun. Selvennykseksi kaikille voin onneksi todeta, että mörkömme hyökkäykset ovat aina verbaalisia.

Olen joskus kuullut, että tällaiset möröt ilmestyvät herkästi vauvaperheisiin. Olemme mieheni kanssa muutamaan otteeseen pohtineet, kuinka tällaisen mörön saisi häädettyä. Pitääkö vain odottaa, että mörkö katoaa itsestään vauvan kasvettua? Muutaman kerran mörön ollessa todella pahalla päällä olemme käyttäneet hätäratkaisuna isän evakuoimista makuuhuoneesta loppuyöksi. Tämä ratkaisu taitaa sopia isälle vähän liiankin hyvin…

Parasta meidän mörössämme on se, että se on aina aamulla poissa. Olen nimittäin kuullut, että joskus mörkö jää lapsiperheisiin vähän liiankin pysyväksi asukkaaksi.