Insomnia

Wikipedia, kaikkien tietokirjojen äiti (vai lapsenlapsi?), osaa kertoa:

Unettomuus (lat. insomnia) on tila, jossa ihminen ei yrityksestään huolimatta nukahda, pysy unessa tai hän herää jatkuvasti liian varhain. Unettomuus aiheuttaa alivireyttä, ärtymystä, keskittymisvaikeuksia, muistin pätkimistä, tinnitusta ja oppimisvaikeuksia.

Unettomuus on se, jolla vauvamahaisia ihmisiä pelotellaan. Kerrotaan pusseista silmien alla ja naureskellen toivotetaan onnea tulevaan. Vauvaperheiden insomnia eroaa muusta unettomuudesta sillä, että perheeseen saapuu asukas, joka kärsii kyseisestä vaivasta. Tai ei ilmeisesti kärsi. Vanhemmat toimivat sijaiskärsijöinä.

Olemme päässeet tutustumaan kunnolla kyseiseen vaivaan vasta tällä toisella kierroksella. Esikoisen kohdalla meitä armahdettiin suhteellisen kohtalaisilla valvomisilla.

Nyt ei.

Meillä on kannettu vuorotellen, hyssytelty, hyräilty, syötetty, lauleskeltu, silitelty, tassuteltu, mumistu hiljaisia kirosanoja huulien välistä, huokailtu syvään ja pyöritelty silmiä. Ja valvottu.

Muistan kerran viime talvena, kun työnsin tuplarattaita hangessa ja totesin, että päässäni ei ole lainkaan ajatuksia. Ei yhden yhtä ajatusta. En keksinyt, mihin olin lasten kanssa menossa ja mihin pitikään mennä. Kiersimme korttelin kerran ja menimme kauppaan.

Tällä viikolla valvomisen ympärille on laitettu isoja kirjaimia, kertomerkkejä ja potensseja. Hauskuudesta pitää aina maksaa hintansa. Olemme ryvenneet läpi jet lagin.

On hämmentävää, kuinka vähillä unilla ihminen tulee toimeen.

Unettomuudessa ovat myös lieventävät asianhaaransa ja positiiviset puolensa. (Every cloud has a silver lining.) Huumorin ei tarvitse enää olla kovin laadukasta, kun jo naurattaa. Omat kommellukset alkavat näyttää hyvältä komediasarjalta. Ei ole kiire mihinkään, kun ei muista, mitä pitäisi tehdä. Yöllä saa mielenkiintoisia ajatuksia, tulevaisuudenhaaveita ja tavoitteita. Ei tarvitse kuntoilla päivällä, kun askelmittarilukema täyttyy yöllä. Tämä, jos jokin on tehokasta ajankäyttöä. Miksi tuhlata aikaa nukkumiseen?

Saimme jet lagiin nimittäin kaupanpäällisbonuksena korvatulehduksen. Miten niin en koskaan voita mitään?

Unettomuus on siitä mielenkiintoinen vaiva, että väsymys tulee yleensä jälkikäteen. Silloin, kun saa taas nukkua. Sitten ei enää muuta haluaisi tehdäkään. Unettomuus on myös vaiva, jonka taakan unohtaa heti, kun on saanut univarastot täytettyä. (Tämän takia monissa perheissä on enemmän kuin yksi lapsi.) Sen vuoksi unettomuuteen voi myös olla hankala saada vertaistukea. Aika kultaa muistot.

Tämä onkin se avain. Jossain on se aika, joka tekee muistelusta kultaista. Mikään ei ole lopullista. Ympyrää kierretty makuuhuoneen matto vaihtuu muistoksi pienestä nyytistä, joka klo 3.42 vain tuhisi äidin rakastavassa sylissä. Unohtuu, että nyytti heräsi heti, kun sitä yritti laskea sänkyyn.

Meillä ollaan jo onneksi maratonin paremmalla puolella (tämä on lause, jota uskottelen itselleni) ja pallerot koisivat nallelakanoidensa välissä.

Sen vuoksi toivotankin kaikille oikein hyvää yötä ja kauniita unia.

Concrete jungle (where dreams are made)

No niin. Täällä sitä ollaan. Isossa omenassa. Loma on alkanut oikein mukavasti.

Lentomatka tänne oli mielenkiintoinen, jos voi näin diplomaattisesti asiaa kuvata. Joka kerta, kun olen lukenut tai kuullut pitkän matkan lennoista lasten kanssa, on korviini kantautunut vain tyytyväistä hyminää ja yleispätevä "ihan hyvin" olan kohautus.

No, ensimmäiseksi muksuthan eivät nukkuneet koko lennon (suora lento) aikana kuin tunnin. Hytkytellessäni vauvaa koneen takaosassa lentoemäntien kiusana ties monennetta kertaa oli ainoa ajatukseni jo keskustelupalstoiltakin tuttu kysymys: miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa?

Olen aikoinani todennut äidilleni, että lasten kanssa on turha matkustaa silloin, kun ovat vielä sen ikäisiä, etteivät muista mitään. Äitini muistutti sanoistani myös saattaessaan perhettäni lentokentälle Suomen päässä. Periaatteet on tehty rikottaviksi, on minun mottoni!

Siellä minä tosiaan olin 11 kilometriä Islannin yläpuolella kahden yliväsyneen lapsen kanssa ja paheksuvien katseiden ympäröimänä. Emme siis tietenkään saaneet lentoyhtiöiden mainostamaa baby baskettia, koska kaikki eturivin paikat oli ostettu. Baby basket on siis tapana iskeä seinään kiinni, mutta lennollamme oli ehditty nuo kaikki paikat jo lunastaa suuremman jalkatilan toiveissa. Yhtään toista sylivauvaa ei siis lennolla kuitenkaan ollut, joten jäi koppa käyttämättä. Saatoin ehkä lapsellisesti mulkoilla eturiviläisiä kulkiessani ohi vauva (kännykän oikeinkirjoitusohjelma korjasi tässä kohtaa vauva-sanan vaivaksi...hmmm) sylissäni.

Kaiken kaikkiaan homma sujui siedettävästi. Lentoemot olivat ihania ja tekivät kaikkensa, että viihtyisimme ja homma menisi sujuvasti (eli häiritsisimme muita matkustajia mahdollisimman vähän). Koneessa oli muutamia ihania ihmisiä kuten nuori mies, joka ilmoitti olevansa pienen lapsen isä ja voivansa kantaa vauvaa puolestani, jos väsyisin(!!)

Viimein myöhään yöllä Suomen aikaan kulkiessamme pitkin hikisiä pimentyviä New Yorkin katuja iltapalaksi ostetut pizzan palat pahvilautasilla fiilistelin ihanan suurkaupungin sykettä ja tiesin vastauksen kysymykseen, miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa.

Siksi.

Sirkus

Meillä pyörii sirkus. Päivittäin. Etenkin iltaisin. Ruokapöydän ympärillä.

Jossain vaiheessa omasin periaatteet kuten ”ei leluja pöytään” ja ”vauvaa ei harhauteta viihdykkeillä, että hän söisi paremmin”. Tänään heräsin todellisuuteen, jossa itse laulan Postimies Patea englanniksi, lasten isä taputtaa käsiään päänsä yläpuolella ja isoveli yrittää kiljahdella ja houkutella vauvalta ulos nauruja.

Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Pieni sirkustirehtööri nököttää jokaisella aterialla syöttötuolissaan ja kääntää päänsä inhoten pois, kun puurolusikka lähestyy suuta. Tanssikaa apinat, tanssikaa.

Ja apinathan tanssivat.

Hypimme ja pompimme, osoittelemme vuorotellen lamppua ja kelloa. Puhumme typeräsi: ”Missä on lamppu? Lamppu. L.A.M.P.P.U. Sielläkö se lamppu on? No siellä se on. Tui tui tui.” Ja samalla yritän puolihuolimattomasti ujuttaa puurolusikkaa kohti suuta. Mutta ei. Suu pysyy kiinni. Tai vääntyy korkeintaan alaspäin ja itku alkaa.

Näiden sirkuspellejen työehtosopimus ei ole häävi. Palkka kuitenkin houkuttelee kummasti. Hyvin syöty iltapuuro tarkoittaa nimittäin hyviä yöunia. Kyllä sitä alkaa yllättäen tehdä mieli jonglöörata ja seisoa päällään.

Olen joskus kuullut, että taikuritkin harhauttavat yleisöä, jolloin tavallinen asia näyttää taialta. Siitä tässäkin on kyse.

Illuusiosta.

Tässä talossa vallitsee aistiharha, jonka myötä me olemme olevinamme auktoriteetteja ja määräävämme perheen marssitahdin. Samalla tavalla kuin vauvamme on syövinään puuroa.

Vauvavisa

Tämä on ehkä pelottavin nettisaitti, jolle olen pitkään aikaan eksynyt.

http://alypaa.com/pelit/vauva

Tässä taitaakin olla se oikea Hyvä äiti -testi.

Odotan sitä, kun joku linkittää tämän vielä keskustelupalstoille ja alkaa taistelu pistemääristä.

Hyvää yötä!

Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Yösyöttöfilosofiaa

Keskellä yötä, kun kaikki muut nukkuvat, istun syöttämässä vauvaamme. Monesti olen aivan hämärän rajamailla. Osin ehkä nukunkin. En tiedosta paljoa ympäröivästä maailmasta. Vain vauvan tasaisen syömisäänen, joka vähitellen muuttuu uniseksi tuhinaksi.

Noina hetkinä vilkuilen herätyskellon digitaalisia numeroita, jotka liikkuvat lohduttomasti kohti aamua. Välillä suren jäljellä olevan uniajan vähyyttä ja toisinaan iloitsen, että luvassa on ehkä vielä useampi tunti lepoa. Jos vauva nukkuu.

Noina hetkinä mieleni laukkaa todellisuuden ja unen väliä. Alitajuntani pyörii kuin karuselli. Rakentelen uusia kasvatusfilosofioita, teen päätelmiä vanhemmuudesta, saan ajatuksia ja ideoita. Yhtenäistä kaikilla teorioillani on se, että yöllä ne tuntuvat maailmaa mullistavilta ja elintärkeiltä. En malttaisi odottaa aamuun, että saan ideani käytäntöön.

 Lukuisina aamuina, kun olen keittiössä silmät puoli ummessa sekoittamassa puurokattilaa, saan todeta, etten muista edeltäneestä yöstä mitään. Jos olen niin onnellinen, että muistan, monesti vauva heräsi syömään, saan vain haaveilla ideoitteni ja filosofioitteni perään. Yöherääminen on kuin halpa humala. Krapulankin saa kaupan päälle.

Eipä siis mullisteta maailmaa tälläkään kertaa.

Pitäisi varmaankin kirjoittaa blogia aina yösyöttöjen yhteydessä. Tulisi varmasti syvällistä tekstiä. Tai sitten ei. Ehkä on parempi, että alitajuntani piilottaa peikkonsa aina uuden aamun myötä.

On kuitenkin hämmentävää, kuinka ihmisen luomisenergia toimii kovimmillaan kehon käydessä säästöliekillä. Jos 80-luvun rokkitähdet olisivat ymmärtäneet yösyöttöjen voiman, olisivat huumekeisarit köyhempiä ja BigBrotherit vielä enemmän täynnä isotukkaisten miesten lapsia.

Tiedoksi kaikille, en laita lehtiötä yöpöydälle. Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Annan mieleni laukata öisin omaa villiä laukkaansa. En raaski vangita sitä kynään ja paperiin. 

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Lapsimessut

Matkamessuilla myydään matkoja, venemessuilla myydään veneitä, kirjamessuilla myydään kirjoja, lapsimessuilla myydään…eiku.

Kyllä. Tunnustan. Olin minäkin siellä.

Lapsimessut on toisinto Hulluista päivistä: ympärillä paljon neuroottisia naisia, pelokkaita miehiä ja itkeviä lapsia. Et oikeastaan tiedä, miksi tulit, mutta kotiin lähdet köyhempänä ja vannoen, ettei koskaan enää. Silti löydät itsesi sieltä vuosi toisensa jälkeen.

Miksiköhän ehkäisyvälinevalmistajat eivät ole lähteneet lapsimessuille? Luulisi, että päivän päätteeksi sieltä löytyisi paljon potentiaalisia asiakkaita.

”Lapsiperheen hulvattomin viikonloppu”, kuului mainoslause. Juu. Enpä keksi hulvattomampaa kuin kerätä kassikaupalla paperiroskaa, tuhlata rahansa krääsään ja tutustua poliisimaijan takaosaan. Ei ole messujärjestäjillä hääppöistä kuvaa lapsiperheiden viikonlopuista.

Tämän jutun olen jakanut jo kaikkien kavereideni kanssa, mutta Bebesin luennot äideille herättivät minussa paljon ajatuksia. Etenkin luento nimeltä Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehoon. Luennoitsija oli mies. Oikeasti? Eli olisi uskottavaa, jos minä pitäisin miehille luennon aiheesta Impotenssin vaikutus minäkuvaan.

Kävellessäni kyseisen luentonurkkauksen ohi sain käteeni esitteen ja minua katsottiin tiukasti silmiin: ”Kohta alkaa luento sormiruokailusta, joka olisi varmasti erittäin tärkeä sinulle.” Työnsin rattaani tyytyväisenä Muksun osastolle hakemaan ilmaisen sosenäytteeni. Kyllä sormiruokailua kannatan, mutta päätän mielelläni itse, kuinka tärkeää se on minulle. Käännytystyö oli messuilla joskus jopa voimakkaampaa kuin Vapaa-ajattelijoiden nettisivuilla.

No, sainpahan laatuaikaa vauvan kanssa, kevensin lompakkoani kaikkeen ”ehdottoman tärkeään” ja kannoin korteni kekoon taloyhtiömme paperinkeräysastian täyttämisessä.

Hip hei ja ensi vuonna taas uudestaan!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Arvoisalle kruununprinsessalle

Hyvä Victoria!

Ensinnäkin onnea pienestä prinsessasta (kerrankin tarkoitan tätä kirjaimellisesti). Näin "vanhempana" äitikollegana haluan jakaa muutaman kokemuksen, joista on teille Danielin kanssa toivottavasti jotain hyötyä. Näitä neuvoja on kerätty viisaan asiantuntijaraadin avustuksella.

Olette varmasti tottuneet tungetteleviin kysymyksiin, mutta tulet huomaamaan, että vauvan äidiltä on hyväksyttyä kysyä suoraan ja julkisesti kaikenlaista muun muassa hänen rintarauhastensa toiminnasta. "Tuleeko sulta hyvin maitoa?" on kysymys, johon sinun odotetaan vastaavan suurenkin yleisön läsnä ollessa. Kun lapsesi kasvaa isommaksi, muuttuu tämä kysymys muotoon "VIELÄKÖ sä imetät?". Sehän kun on täyden järjen vastaista antaa puolivuotiaalle rintamaitoa.

Pian myös huomaatte Danielin kanssa, mitä kaikkea olette valmiita tekemään, jotta lapsenne nukkuisi. Löydät itsesi seisomasta keskellä huonetta hengittämättä ja samalla kiroat mielessäsi naapurin mattojentamppausoperaatiota. Lapset ovat nimittäin siitä hassuja, että saattavat nukkua tuntikausia heräämättä silloin, kun ei pitäisi. MUTTA kun lämmität itsellesi ruokaa, toimittaa mikron merkkiääni aina herätyskellon virkaa. Tästä päästäänkin siihen tunnettuun tosiasiaan, että vauvan äidit syövät kaikki ateriat kylminä. Ainoa, mitä tulet syömään lämpimänä on jäätelö. Vauvoilla on nimittäin usein sama ruokailuaikataulu kuin äideillä.

Seuraavat 18 vuotta tulet myös kutsumaan puolisoasi isäksi. Huomaat tekeväsi niin myös silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Se niistä romanttisista treffeistä. Kääntöpuolena kutsut myös itseäsi koko ajan äidiksi. Saatat siis huikata kavereillesi: ”Äiti tulee kohta” (yksi yleisimmistä lauseistasi jatkossa).

Käsilaukkusi sisältö muuttuu radikaalisti, ellet sitten tähän asti ole kantanut aina mukanasi vaippoja, puhdistusliinoja ja lasten sukkahousuja. Itse asiassa se ainoa kerta, kun sinulla ei ole vaippaa mukana olet jossain julkisella paikalla kaukana kotoa ja huomaat kysyväsi lapseltasi: "Onks sulla kakka?"

Kun lapsesi puhekyky kehittyy, voit todeta, että hän ei todellakaan kuule mitään, kun toistat sanaa "ei". Kuitenkin puhuttuasi miehesi kanssa vähemmän imartelevia asioita kaupan kassasta, huomaat seuraavalla kauppareissulla, että lapsellasi on uskomaton kyky muistaa pitkiäkin lauseita.

Tulet oppimaan kokonaan uuden sanavaraston ja alat käyttämään älyttömiä lyhennelmiä. Enää ei ole olemassa satsumaa, ketsuppia ja paprikaa. Yhtäkkiä on nastu, kestu ja kaprika. Tiedät helposti, mitä tarkoittaa Jekovit, vaipsit, yhdistelmät ja tuplat. Puhut sujuvasti päikkäreistä, muskareista ja liukkareista (se tarkoittaa sitten nykyään liukumäkeä). Tämä kielitaidon muutos aiheuttaa valitettavasti sen, että saatat kuvitella kaikkien ympärilläsi olevien puhuvan samaa kieltä, kunnes löydät itsesi ravintolapöydästä kertomassa nauraen lapsesi vaipan sisällöstä vielä lapsettomien ystäviesi tuijottaessa sinua inhoten.

Kuten huomaat, moni asia tulee siis muuttumaan elämässänne, mutta ne muutokset ovat oikein mukavia ja ihania. Haluan lainata Teille näin lopuksi edellistä kirjoitustani: ”Nauttikaa nyt vielä”.

Sydämellisin terveisin,

MoM

Mörkö

”Möökö”, lapsi sanoo kulmat hieman rutussa katsellessaan muumeja. ”Ei mörköä tarvi pelätä, se on ihan kiltti”, huomaan sanovani. Seuraavana yönä tajuan, että meilläkin asuu mörkö ja se mörkö ei todellakaan ole kiltti.

Meidän mörkömme herää öiseen aikaan. Viime yönäkin makuuhuoneen digitaalikello vilkkui 23.46, kun mörkö heräsi. Se ei onneksi asu kummankaan lapsen sängyn alla tai edes lastenhuoneessa, itse asiassa lapset eivät todennäköisesti (ja toivottavasti) ole lainkaan tietoisia meillä asuvasta möröstä.  Tämän mörön näkee vain isä ja mörön kaikki ärjyntä ja raivo kohdistuukin vain isään. Minäkin olen mörön muutaman kerran sattumalta tavannut öisellä vessareissulla.  Mörkö on myös ulkonäöltään kovin pelottava. Sen hiukset ovat pystyssä ja sen silmissä on ilkeä ilme. Se tuijottaa minua aina vihaisesti vessan peilistä.

Nukkumaan mennessä pussaamme mieheni kanssa ja toivotamme hyvät yöt. Mieheni käy siis aina nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen, mutta huomaa yleensä muutaman tunnin päästä vaimon kadonneen.

Yöllä en koskaan ole täysin varma, missä kohtaa vaimo muuttuu möröksi. Raja on kovin häilyvä. Se raja todennäköisesti ylittyy aina siinä kohden, kun vaimo on laskemassa kuopusta syötön jälkeen takaisin pinnasänkyyn.  Tässä kohtaa valitettavan usein mieheni päästää kutsuäänen, jota mörkö ei voi vastustaa. Meidän mörkömme ei nimittäin voi vastustaa kuorsausta. Möröllä on ikävä tapa herätä aina samaan ääneen kuin vauvalla.

Mörkö on aika raukkamainen. Se nimittäin pitää yllätyshyökkäyksistä.  Se ei varoita lainkaan etukäteen hyökätessään nukkuvan uhrinsa kimppuun. Selvennykseksi kaikille voin onneksi todeta, että mörkömme hyökkäykset ovat aina verbaalisia.

Olen joskus kuullut, että tällaiset möröt ilmestyvät herkästi vauvaperheisiin. Olemme mieheni kanssa muutamaan otteeseen pohtineet, kuinka tällaisen mörön saisi häädettyä. Pitääkö vain odottaa, että mörkö katoaa itsestään vauvan kasvettua? Muutaman kerran mörön ollessa todella pahalla päällä olemme käyttäneet hätäratkaisuna isän evakuoimista makuuhuoneesta loppuyöksi. Tämä ratkaisu taitaa sopia isälle vähän liiankin hyvin…

Parasta meidän mörössämme on se, että se on aina aamulla poissa. Olen nimittäin kuullut, että joskus mörkö jää lapsiperheisiin vähän liiankin pysyväksi asukkaaksi.