Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Mitä, jos joku näkee

Mitä, jos joku näkee, etten aina ole hyvä äiti.

Että en aina jaksa leikkiä.

En hymyillä. En olla pirteä.

Mitä, jos joku näkee, että menetän hermoni.

Suutun pienestä.

Sanon pahasti.

Mitä, jos joku näkee, että olen välillä väsynyt.

Haluaisin vain nukkua.

Ummistaa silmäni, enkä jaksaa kuunnella.

Mitä, jos joku näkee, että käytän oikopolkuja.

Helpotan arkea. Huijaan rutiineja.

En teekään itse kaikkea.

Pyydän apua.

Mitä, jos joku näkee, että tuomitsen.

Ajattelen pahasti.

Luulen olevani parempi.

Ylpeilen.

Mitä, jos joku näkee, että minä olen minä.

Ymmälläni. Ihmeissäni.

Joskus eksyksissä.

Mitä, jos joku näkee onneni.

Siksi piilotan sen.

Hymyilen.

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Elämän mittainen on äidin huoli

Se alkaa jo siinä vaiheessa, kun punainen viiva piirtyy testitikkuun. Hiipien salakavalasti takavasemmalta. Se on se kolikon ruma puoli. Ensin hetki on täynnä aurinkoista onnea, mutta pian sen ylle piirtyy ilkeä varjo, joka on tullut jäädäkseen. Huoli.

Ensin jännitetään ensimmäiseen ultraan asti. Sitten odotetaan kilpaa ensimmäisiä liikkeitä ja toista ultraa. Muistetaan koputtaa puuta ja käyttää varmuuden vuoksi sanoja "jos kaikki menee hyvin".

Mutta eihän se syntymän myötä mihinkään katoa. Silloin se vasta kasvaa täyteen mittaansa kuin imien energiaa tuoreiden vanhempien onnesta. Huoli.

Se on aina läsnä, kun vauva itkee kovasti. Se istuu olkapäällä, kun taapero kaatuu harjoitellessaan ensimmäisiä askeliaan. Se puristaa sydämestä, kun lapsi sairastuu. Huoli.

Me olemme saaneet pitää sitä seuranamme vasta muutaman vuoden, mutta ymmärrän, että se on vieraanani koko loppuelämäni. Se varmasti valvoo seuranani, kun odotan murrosikäistä yöllä kotiin. Huoli.

Sen seuraan on helpompi tottua, kun ymmärtää, kuka sen tänne kutsui. Sen toi mukanaan kunniavieraaksi Rakkaus. Niin suuri Rakkaus, etten vastaavaa ollut koskaan tuntenut. Rakkaus, joka on niin kokonaisvaltaista, että elämä järkkyi. Ole siis vain varjonani ja seuranani. Huoli.

Mörkö

”Möökö”, lapsi sanoo kulmat hieman rutussa katsellessaan muumeja. ”Ei mörköä tarvi pelätä, se on ihan kiltti”, huomaan sanovani. Seuraavana yönä tajuan, että meilläkin asuu mörkö ja se mörkö ei todellakaan ole kiltti.

Meidän mörkömme herää öiseen aikaan. Viime yönäkin makuuhuoneen digitaalikello vilkkui 23.46, kun mörkö heräsi. Se ei onneksi asu kummankaan lapsen sängyn alla tai edes lastenhuoneessa, itse asiassa lapset eivät todennäköisesti (ja toivottavasti) ole lainkaan tietoisia meillä asuvasta möröstä.  Tämän mörön näkee vain isä ja mörön kaikki ärjyntä ja raivo kohdistuukin vain isään. Minäkin olen mörön muutaman kerran sattumalta tavannut öisellä vessareissulla.  Mörkö on myös ulkonäöltään kovin pelottava. Sen hiukset ovat pystyssä ja sen silmissä on ilkeä ilme. Se tuijottaa minua aina vihaisesti vessan peilistä.

Nukkumaan mennessä pussaamme mieheni kanssa ja toivotamme hyvät yöt. Mieheni käy siis aina nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen, mutta huomaa yleensä muutaman tunnin päästä vaimon kadonneen.

Yöllä en koskaan ole täysin varma, missä kohtaa vaimo muuttuu möröksi. Raja on kovin häilyvä. Se raja todennäköisesti ylittyy aina siinä kohden, kun vaimo on laskemassa kuopusta syötön jälkeen takaisin pinnasänkyyn.  Tässä kohtaa valitettavan usein mieheni päästää kutsuäänen, jota mörkö ei voi vastustaa. Meidän mörkömme ei nimittäin voi vastustaa kuorsausta. Möröllä on ikävä tapa herätä aina samaan ääneen kuin vauvalla.

Mörkö on aika raukkamainen. Se nimittäin pitää yllätyshyökkäyksistä.  Se ei varoita lainkaan etukäteen hyökätessään nukkuvan uhrinsa kimppuun. Selvennykseksi kaikille voin onneksi todeta, että mörkömme hyökkäykset ovat aina verbaalisia.

Olen joskus kuullut, että tällaiset möröt ilmestyvät herkästi vauvaperheisiin. Olemme mieheni kanssa muutamaan otteeseen pohtineet, kuinka tällaisen mörön saisi häädettyä. Pitääkö vain odottaa, että mörkö katoaa itsestään vauvan kasvettua? Muutaman kerran mörön ollessa todella pahalla päällä olemme käyttäneet hätäratkaisuna isän evakuoimista makuuhuoneesta loppuyöksi. Tämä ratkaisu taitaa sopia isälle vähän liiankin hyvin…

Parasta meidän mörössämme on se, että se on aina aamulla poissa. Olen nimittäin kuullut, että joskus mörkö jää lapsiperheisiin vähän liiankin pysyväksi asukkaaksi.