Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta. Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin. Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu paheksumaan.

Näinhän tätä peliä pelataan:

- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa kaikkia lapsettomia kohtaan.

- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.

- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku lapsista on hoidossa.

- Imetän, joten paheksun pullolapsia.

- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.

- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.

- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen kestovaippoja.

- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.

- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata. Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.

En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja. Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.

Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.

Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.

Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Vertailua

Jos miesten sanotaan vertailevan autojen ominaisuuksia, vertailevat kotiäidit lastensa ominaisuuksia. Hyvässä ja pahassa. Koska kotiäitiydessä se kirkkain kruunu annetaan sille, joka kärsii ja uhrautuu eniten, pitää omista oloistaan valittaa. Suurin marttyyri = parhain äiti. En olisi halunnut olla samassa perhekerhossa Neitsyt Marian kanssa.

Koska yhteiskunta ei oikein arvosta kotiäitejä, on meidän ammattisairautenamme valittaminen. "Tää on oikeesti rankkaa, hei", yritämme huutaa leikkipuistossamme. Emme vain huomaa, että yleisönämme ovat pelkästään toiset kotiäidit. Tämän myötä syntyy kieroutunut kilpailu siitä, kuka on hoitanut tonttinsa parhaiten. Ja näitä juttuja kuunnellessa kalpenevat miesten inttijutut heittämällä.

"Mä en oo nukkunu kolmeen yöhön, ku vauva valvoo."

"No siis MÄ en oo nukkunu viikkoon, ku meidänkin vauva valvoo ja sit viel esikoisella oli vatsatauti."

"No siis MÄHÄN en oo nukkunu kuukauteen, ku vauva valvoo, esikoinen oksentaa ja keskimmäinen kävelee unissaan."

Tämä voi jatkua loputtomiin. Kokeilkaa! Keksikää ihan, mitä tahansa, niin aina on joku, jolla on ollut rankempaa. And the Oscar goes to...

Hämmentävä vastakohta valittamiselle on lapsen kehityksellä kerskailu. Jokaisen pikku Petterihän on maakunnan ihmelapsi, jollaista neuvolassa ei ole koskaan aiemmin nähty. On tärkeää todeta, että meidän muksu oli "ikäistään kehittyneempi". Gaussin käyrän kirous alkaa siis jo vauvaiässä.

"Meidän lapsi, kun niin tykkää musiikista/piirtämisestä/juoksemisesta/lukemisesta." Nämä kaikkihan ovat asioita, joita kaikkien muiden lapset välttävät ja kammoksuvat. Onneksi uusi lapsinero on löydetty, että vanhemmat voivat hokea jo pienestä pitäen: "Sä oot aina ollu ikäistäs kehittyneempi." Eli toisin sanoen: "Sä oot vaan niin nero. Ainaki, ku vertaa tohon naapurin kakaraan, joka on ihan idiootti. Voit säälistä leikkiä sen kanssa, et se oppis sulta jotain." Mahtaa pikku Petteristä tulla mukava ja muut huomioonottava kansalainen.

Tämä valittamisen ja vertailun paradoksi luo sen kuvan, että kodit ovat täynnä rasittavia ja haastavia lapsineroja, joita uhrautuva ja kärsivä äiti opastaa ihmeellisillä kasvatustaidoillaan.

Välillä pitäisi pysähtyä ja huomata, että se oma kohdun hedelmä ei syntynyt tähän maailmaan messiaaksi ja laskeutua itse toisaalta sieltä ristiltä ja luopua suurimman marttyyrin tittelin tavoittelemisesta.

Nyt pitää valitettavasti lopettaa, kun siis MÄHÄN en ole nukkunut vuoteen ja mun pitäis vielä jaksaa säveltää mun pikku Mozartini kanssa sen ensimmäistä sinfoniaa.