Krapula

Se seuraa vääjäämättä. Ja kaikenlisäksi pahenee iän myötä.

Krapula. Morkkis.

Henkinen sellainen.

Tekee mitä tahansa, tuntee silti tekevänsä väärää asiaa. Leikkiessä lasten kanssa huutavat pyykit ja imuri huomiota puoleensa. Lasten ollessa hoidossa kuristaa ikävä kurkkua. Tehdessä tekemättömien töiden listaa kroppa marisee lepoa. Levätessä tekemättömät työt murjottavat vieressä. Suurimman palan kurkkuun ahtaa lause, jonka joutuu sanomaan liian usein: ”Äiti ei nyt ehdi.”

Jo alkaa päätä jomottaa ja pahaolo yrittää ottaa valtaa.

Kun osaisikin vain carpata. Elää hetkessä. Jättää murheet huomisen huoleksi. Olla läsnä.

Elämänhallinnan guruilla on varmasti pussillinen niksejä, kuinka ”priorisoit elämäsi arvot järjestykseen” ja ”olet oman elämäsi henkilöstöjohtaja”.

Jos se olisikin niin helppoa.

Ehkä tämä krapula ei kuitenkaan ole sellainen, joka pitäisi kokonaan hoitaa. Pieni jomotus auttaa pitämään palapelin, jota arjeksi kutsutaan, edes hieman kasassa. Vaikka joku pala aina onkin vähän hukassa. Pelkkä hetkeen heittäytyminen on luksustuote, jonka saa ostaa vastuuttomuuden hinnalla.

Vastuu tuo mukanaan krapulan.

Skål!

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Kultaakin kalliimpi

Painajainen. Se tulee uniin. Herää huohottaen ja yltä päältä hiestä. On nähnyt unta siitä. Stockmannin lastenosastosta Hullujen päivien aikaan.

Luulin tietäväni, kuinka kamalat Hullut päivät ovat työskenneltyäni kaksilla sellaisilla ja vierailtuani asiakkaan useana vuonna. En ollut kuitenkaan koskaan eksynyt lastenosastolle.

Ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että se ei ole turvallinen paikka lapsille tai miehille.

Jos aleissa shoppaileva nainen on maaninen, on lastenvaate-alessa shoppaileva nainen hysteerinen ja raadollinen.

Lastenosastolla vallitsee kaaos. Osastolle sukeltaa kymmenien lastenrattaiden läpi (ovela taktiikka lähteä taisteluun panssarivaunulla varustautuneena jalkaväkeä vastaan). Paniikissa kauhoo kaiken, mihin yltää. Välillä käy ottamassa kodinkoneosastolla lisähappea ja sukeltaa takaisin.

Yhtäkkiä huomaa olevansa kassalla käsissään kaikkea hämmentävää. Hysteria on tarttunut. Peppurättejä on saatava kasa, kun ne ovat kivaa kuosia ja ”ehkä” alennuksessa. Puhdistusliinojen säästöpakkaus äkkiä mukaan! Muovinen soseiden pakastusmuotti kainaloon. Näiden avulla kasvatan paremman lapsen.

Materiaa. Sitä tarvitaan lapsen kasvattamiseen.

Ilmiö on sinänsä aika paradoksaalinen, sillä meillä suomalaisillahan on tyypillinen tapa pitää amerikkalaisena hapatuksena kaikkea, mitä on keksitty jälkeen Kekkosen. Voimme tuhahdella hömpötyksille ja todeta, että kyllä sitä ennenkin leikittiin niillä kuuluisilla käpylehmillä.

Lapsi tarvitsee vain oman luovuutensa. Ei muuta.

Paitsi jokainen äiti, joka rakastaa lastaan, haluaa antaa parasta.

Siksi luovuutta olisi järkevä kannustaa. Soita Mozartia vauvalle (levy alennuksessa vain 4,99!) ja virikkeitä väriterapialla (sormivärit tänään kaksi yhden hinnalla!)

Ruokakulttuurissa halutaan kirjaimellisesti palata juurille ja pyritään suosimaan itsetehtyäkasvatettualisäaineetontaluomulähiruokaa. Valmistamme itse soseet (soseutuskone kanta-asiakaskortilla vain 49,90!) ja annamme rintaa (rintapumppu, maidonkerääjä ja liivinsuojukset nyt yhteishintaan!)

On se markkinamies viisas.

Vaikka sitä vannoisi kieltävänsä kaupallisuuden jumalan kolmesti ja lausuvansa kuorossa seisten uskovansa totuuteen, järkeen ja perusasioihin, huomaa myyvänsä tunteensa facebook-profiilinsa mukana. Yhtäkkiä luulee olevansa huono vanhempi, jos lapsella ei ole uusinta tutkimustulosten mukaan kognitiivisia taitoja kehittävää lelua.

Syyllisyys on oiva keino saada ihminen avaamaan kukkaronsa nyörit ja paljastamaan heikkoutensa. Syyllisyys on myös se tunne, jonka siemen on istutettu jokaiseen vanhempaan suurin piirtein samaan aikaan munasolun hedelmöittymisen kanssa. Syyllisyydellä saadaan vanhemmat kasvattamaan lapsistaan ”mutku muilkin on” -lapsia.

Kaikki tämä syyllisyys on paketoitu pakkaukseen ja koristeltu kaupan kauneimmalla rusetilla. Markkinamies on keksinyt paketille oivallisen nimen. Rakkaus.

Lapsen avatessa pakettia kasvava ahneus silmissään luulemme antaneemme rakkautta, vaikka pakettiin onkin piilotettu oma ruma syyllisyytemme. Emme tiedäkään, kuinka kalliin hinnan olemme siitä maksaneet.

Huono äiti -syndrooma

Tähän tekstiin sain kimmokkeen edellisestä kirjoituksestani.

Huono äiti -syndrooma (voidaan joissain yhteyksissä tuntea nimellä Paska mutsi -syndrooma eli PMS) on yleisyyteensä nähden hieman liian huonosti tunnettu. Huono äiti -syndroomaan sairastuu pelkästään Suomessa vuosittain tuhansia naisia. Taudin kantajien täyttä määrää ei edes uskalleta asijantuntijapiireissä arvioida. Voidaan kuitenkin todeta, että jokaisen suomalaisen lähipiirissä on useita sairastuneita. Tauti on yleistymässä voimakkaasti myös miehillä.

Oireet: Äkillinen voimakas syyllisyys ja epävarmuus. Syndrooma aiheuttaa hallusinaatioita, joiden myötä jotkut kokevat huonommuutta toisia äitejä kohtaan ja/tai kuvittelua, että ovat epäonnistuneet kasvatustyössään. Ylitulkitseminen ja sen mukanaan tuoma liiallinen syyllistyminen on myös sairastuneille tyypillistä. Syndrooma saa ihmisen tuntemaan kohtuutonta vastuuta omasta vaikutuksestaan lastensa elämän onnellisuuteen. Syyllistyminen voi aiheuttaa myös harhaisen tunteen siitä, että kaikki syyllistävät.

Leviäminen ja sairauden puhkeaminen: Huono äiti -syndrooma ei tartu ilmateitse. Se on synnynnäistä. Tauti puhkeaa helposti jonkin ulkoisen ärsykkeen toimesta. Akuutti sairastuminen voi tapahtua muun muassa neuvolassa, jossa terveydenhoitajat neuvovat lapsen hoidossa ja seuraavat lapsen kehitystä. Myös tilanteet, joissa oma lapsi toimii julkisella paikalla odotusten vastaisesti, saattavat altistaa sairastumiselle. Jos huomaa olevansa tavanomaista alttiimpi syndroomalle, kannattaa välttää netin keskustelupalstoja.

Lääkitys: Todellisuudentajun takaisin hankkiminen ja asioiden suhteellistaminen. Vääränlaisena lääkkeenä käytetään välillä muiden äitien kasvatusmenetelmien mollaamista ja omien tapojen suhteetonta kehumista. Tällainen lääkitys ajaa yleensä kierteeseen. Siksi sitä olisi hyvä pyrkiä välttämään. Pahimmillaan oman egon liiallinen buustaus toisia haukkumalla saattaa nimittäin johtaa taudin vakavimpaan muotoon, josta varoittavia esimerkkejä voit löytää täältä.

Paraneminen: Tauti on parantumaton. Sitä voidaan kuitenkin oikein suunnatulla lääkityksellä lieventää. Voidaan todeta, että sopiva määrä syyllisyyttä on huomattu olevan itse asiassa terveydelle hyväksi.

Voimia kaikille syndroomasta kärsiville kanssasisarille!