Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kypsä

Aloin epäillä omaa kypsyyttäni. Vanhempien ja aikuistenhan pitäisi olla kypsiä. Hedelmä on kypsä, kun se on kehittynyt raakileesta ”täysikasvuiseksi”.

Kypsyys on vastuullisuutta ja kykyä ymmärtää asioita. Kypsät ihmiset eivät ole lapsellisia. Aikuiset ovat kypsiä. Lasten vanhemmat ovat Kypsiä! Kypsiä tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta toisista! APUA!

”Kypsä ikäisekseen.” ”Kyllä se vielä siitä kypsyy, kun saa elämänkokemusta.” KYPSÄ KYPSÄ KYPSÄ!

Olenko kypsä?

Tässä omaa olemassaoloani tutkivassa kriisissäni ajauduin jostain kummallisesta syystä googlettamaan sanan aikuisuus ja klikkasin paniikissa tietenkin wikipedian linkkiä. Olin kuin päänsärkypotilas, joka diagnosoi itselleen aivokasvainta. Älä etsi vastauksia netistä!

No, arvatkaapa, mitä siellä wikipediassa sitten luki?!

Älylliset taidot kehittyvät ihmisellä keskimäärin noin 40 vuotiaaksi asti! Minulla on siis vielä toivoa jäljellä useamman vuoden ajan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Olenko sitten kypsä? Ja kehen?

Älyllisiä taitoja kuulemma kehittää onnellinen avioliitto ja mielenkiintoinen elämä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Pitää nyt päättää, etten marise miehelle siitä vessanpesusta. Haluan kehittää älyllisiä taitojani. Mikä on mielenkiintoinen elämä? Kuka sen arvioi? Voin kuvitella, että aika monen mielestä tämä elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten elämästä tehdään mielenkiintoista?! Olenko nyt tuomittu älylliseen köyhyyteen 40 ikävuoden jälkeen? Ehkä minusta tulee sitten vain sen älyllisen huipun jälkeen puun mätä hedelmä. Kiitos kaikille, kypsyin jo ja nyt mätänen, koska elämäni ei ole mielenkiintoista.

Wikipedia sisälsi vielä lisää helmiä: ”Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista.” Juuri näin! Kiitos pätkätyö ja äitiyslomasijaisuudet! Siinä sitä ollaan epäaikuismaisia, kun ei pystytä sitoutumaan pysyvämmin töihin. Aion syyttää siis huonoa työllisyyspolitiikka omasta lapsellisuudestani!  Aina on hyvä siirtää syyttävä sormi pois itsestä. Porsaanreiät kunniaan! Huomaatteko, näin minä vain pakenen vastuuta. Todella epäkypsää.

Kypsä aikuinen.

Jos otan vakavan ilmeen ja hankin silmälasit, voisin ehkä hämätä joitakin. Lapsiani hämään ainakin vielä. Raukat ovat kotihoidossa, joten eivät tiedä muuta totuutta kuin sen, minkä minä kerron. Siinä totuudessa äiti on tosi kypsä ja vastuunsa tunteva aikuinen. Viksu ja vilmaattinen.

Kypsä. Käpsy.

Pidemmälle ajateltuna olen kyllä aina tykännyt syödä pihvini mediumina. Olen siis medium. Puolivalmis.

Taputan itseäni olalle. Hyvin keksitty pakokeino kypsyyden vaatimuksista. Esitän vastuullista pakenemalla sitä.

Well done.

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Rairuoho

Päätin muutama viikko sitten hetkellisessä mielihäiriössä kylvää lapseni kanssa pääsiäisruohon. Se oli taas sellainen heikko hetki, kun mieleeni piirtyi mukava kuva minusta ja lapsestani pöydän ympärillä tekemässä jotain viihtyisää ja samalla opettavaista yhdessä.

Olisi pitänyt taas ottaa realiteetit huomioon ja vilkaista puolikuolleita huonekasvejamme ja eläväistä (näinhän se kauniisti sanotaan, mutta kaikki äidit tietävät, mitä tuo sana todellisuudessa tarkoittaa) taaperoani ja todeta, ettei tämä tule taaskaan menemään niin kuin kuuluisassa Strömsössä.

Löysin Meidän perhe –lehden sivulta vielä ihanat ohjeet tätä mukavaa hetkeä varten.

”Lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua. Tässä vinkkimme!”

Ensimmäinen virhe. Miten niin lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua? Meillä ainakin koko ”askartelu” oli säestetty huudoilla ”MINÄ, MINÄ”, kun en antanut herran heitellä multaa ympäri huonetta.

”Saat tyylikkään pöydän.”

Joo, niin varmaan. Tämä vaatisi sen, että oikeasti osaisi kasvattaa jotain elävää. Meidän tekeleemme ei kyllä yhdestäkään pöydästä tee tyylikästä.

”Kastele ja seuraa kylvöäsi päivittäin (jännää myös lapsille!).”

Oli kaksi ensimmäistä aamua. Ei enää sen jälkeen.

”Jotain uutta? Kokeile vehnäorasta! Tuuheaksi kasvava vehnäoras on leveine lehtineen tyylikkään näköinen ikkunalaudalla tai pöydällä. Kaiken lisäksi se on superterveellistä. Se sisältää proteiinia sekä runsaasti kivennäisaineita, kuten magnesiumia, kaliumia, rautaa, sekä vitamiineja, kuten A:ta, C:ta, B:tä ja E:tä.”

Totta kai superäiti vielä hyödyntäisi askartelun tulokset superterveellisenä ruokana! En vain millään keksi, miten yhdistäisin vehnäoraan siihen perinteiseen ”jauhelihaa ja spagettia” –mömmöön.

”Hauska vaihtoehto rairuoholle on myös herneenverso. Kauniit versot ovat herkullinen, rapsakas lisä salaattiin ja leivälle. Lapselle riittää ihmettelyä, miten pienestä herneestä voi kasvaa pieni puu!"

A.  Mikä ihme olisi pääsiäisherne?! Ja mikä tekee siitä erityisesti ”hauskan”?

B. Meidän lapsella se ihmettely kohdistuisi siihen, kuinka äiti sai taas tapettua yhden kasvin. Opetus käsittelisi siis uuden elämän sijaan kuolemaa.

Näin lopuksi vielä meidän kaunis ja upea tekele. Saa sitä olla itsestään ylpeä:

Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.

Huono äiti -syndrooma

Tähän tekstiin sain kimmokkeen edellisestä kirjoituksestani.

Huono äiti -syndrooma (voidaan joissain yhteyksissä tuntea nimellä Paska mutsi -syndrooma eli PMS) on yleisyyteensä nähden hieman liian huonosti tunnettu. Huono äiti -syndroomaan sairastuu pelkästään Suomessa vuosittain tuhansia naisia. Taudin kantajien täyttä määrää ei edes uskalleta asijantuntijapiireissä arvioida. Voidaan kuitenkin todeta, että jokaisen suomalaisen lähipiirissä on useita sairastuneita. Tauti on yleistymässä voimakkaasti myös miehillä.

Oireet: Äkillinen voimakas syyllisyys ja epävarmuus. Syndrooma aiheuttaa hallusinaatioita, joiden myötä jotkut kokevat huonommuutta toisia äitejä kohtaan ja/tai kuvittelua, että ovat epäonnistuneet kasvatustyössään. Ylitulkitseminen ja sen mukanaan tuoma liiallinen syyllistyminen on myös sairastuneille tyypillistä. Syndrooma saa ihmisen tuntemaan kohtuutonta vastuuta omasta vaikutuksestaan lastensa elämän onnellisuuteen. Syyllistyminen voi aiheuttaa myös harhaisen tunteen siitä, että kaikki syyllistävät.

Leviäminen ja sairauden puhkeaminen: Huono äiti -syndrooma ei tartu ilmateitse. Se on synnynnäistä. Tauti puhkeaa helposti jonkin ulkoisen ärsykkeen toimesta. Akuutti sairastuminen voi tapahtua muun muassa neuvolassa, jossa terveydenhoitajat neuvovat lapsen hoidossa ja seuraavat lapsen kehitystä. Myös tilanteet, joissa oma lapsi toimii julkisella paikalla odotusten vastaisesti, saattavat altistaa sairastumiselle. Jos huomaa olevansa tavanomaista alttiimpi syndroomalle, kannattaa välttää netin keskustelupalstoja.

Lääkitys: Todellisuudentajun takaisin hankkiminen ja asioiden suhteellistaminen. Vääränlaisena lääkkeenä käytetään välillä muiden äitien kasvatusmenetelmien mollaamista ja omien tapojen suhteetonta kehumista. Tällainen lääkitys ajaa yleensä kierteeseen. Siksi sitä olisi hyvä pyrkiä välttämään. Pahimmillaan oman egon liiallinen buustaus toisia haukkumalla saattaa nimittäin johtaa taudin vakavimpaan muotoon, josta varoittavia esimerkkejä voit löytää täältä.

Paraneminen: Tauti on parantumaton. Sitä voidaan kuitenkin oikein suunnatulla lääkityksellä lieventää. Voidaan todeta, että sopiva määrä syyllisyyttä on huomattu olevan itse asiassa terveydelle hyväksi.

Voimia kaikille syndroomasta kärsiville kanssasisarille!

Lapsiperheen Murphyn laki

Rakas wikipedia kertoo Murphyn lain tarkoittavan lyhykäisyydessään ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. En nyt äkkiseltään keksi parempaa lausetta, joka kuvaisi yhtä osuvasti äidin suunnitelmia suhteessa todellisuuteen. Murphyn laki pitäisi tuntea paremmin nimellä lapsiperheen arki.

Jokapäiväinen elämä on täynnä pelkkää Murphyn lain todeksi elämistä. Mikään ei ikinä mene niin kuin on suunniteltu ja kaikki menee juuri sen epätodennäköisimmän todennäköisyyden mukaan. Tässä muutama klassikko:

Kaikkihan tuntevat sen kuuluisan tilanteen, kun riehuva lapsi on puettu hikipäässä Michelin ukoksi ja viimein, kun äiti vetää pipoa päähän, kuuluu kaikkien kaulaliinojen alta pieni hiljainen kuiskaus: ”Kakka”. Miten se kakka tulee aina silloin?! Miksi se ei ikinä tule puolta tuntia aikaisemmin? Miksi juuri sillä hetkellä, kun äiti ehtii ajatella ”Ja nyt viimein ulos…” Eipä mennäkään! Kun toistetaan se sama taistelu huutoineen ja kiukkuineen, pepun pesemisineen ja pukemisineen.

Entäpä se, kun jostain syystä päiväunille/yöunille meno on kestänyt tavanomaista kauemmin. Silloin aina jollain maagisella kyvyllä naapurin Pentti tietää aloittaa täysremontin vasaroineen ja porakoneineen. Juuri, kun muksu on viimein ummistamassa silmiään. Jos Pentti ei ole vuorossa, hoitaa työn jokin muu ääni: astiakaapissa rämähtää jokin astia, vauva herää, koira alkaa haukkua tai valtava rekka alkaa peruuttaa aivan ikkunan takana *PIIP* *PIIP* *PIIP*. Ja äidin ilme on jälleen kerran näkemisen arvoinen.

Tunnettuihin klassisiin lapsiperhetilanteisiin kuuluu myös se kuuluisa "puklaaminen hienoille vaatteille". Äiti on viimein saanut vapaaillan tai edes pari vapaata tuntia. Äiti on laittautunut, meikannut ensimmäistä kertaa sataan vuoteen ja pukenut päälle sen ainoan vaatekaapista löytyvän siistin paidan, joka ei haise puklulle ja hielle ja johon MAHTUU! Ja jossa vielä näyttää edes vähän ihmiselle. Jostain järjettömästä syystä äiti päättä vielä viime hetkellä ottaa pienimmäisen halaukseen, kun kerta se syyllisyyskin painaa. Juuri tällä klassisella hetkellä lapsi, joka ei ikinä puklaa, päättää vyöryttää edellisen ateriansa äidin paidalle.

Toinen variaatio edellisestä on vähän vanhemman lapsen kanssa rakastava halaus juuri, kun on syöty iltapalaksi banaania/mustikkaa/mansikkaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Tilanne on hidastetusta elokuvasta, kun pikku Marjatta lähestyy ilosta kiljahdellen naama ja kädet jogurtissa äitiä, ja äiti yrittää väistää sivuun kuin Indiana Jones pyörivän kiven edestä.

Näitä voisi jatkaa loputtomiin… Periaate on kuitenkin aina sama: äidin mielikuva on kuin Cheerios-murojen kyljestä, jossa kuvankaunis perhe juoksee viljapellolla käsi kädessä. Mikä perhe ikinä juoksee hymysuin viljapelolla?! Todellisuudessa sataisi, äidillä olisi silmäpussit ja rasvainen tukka ja juoksu johtuisi siitä, että kurittomia kakaroita yritettäisiin saada kiinni, kun he eivät halua mennä iltapesulle. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Hyvää lauantaita kaikille!