Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.

Kuva kertoo enemmän kuin…

Olen katsellut ja ihastellut muiden ihmisten ihania visuaalisia blogeja. Tuntuu todella, että kuvista saa enemmän irti ja ne elävöittävät tekstiä. Sitten olen kauhistellut omaa mustavalkoista maailmaani. Ehkä minunkin on aika lisätä muutama kuva. Ajattelin hieman valottaa elämäämme (kirjoitus sisältää tuotesijoittelua).

Olemme aivan tavallinen perhe, joka elää tavallista arkea. Syöminen on meille hirmuisen tärkeää. Sen vuoksi pyrimmekin aina suosimaan ruoanlaitossamme tuoreita raaka-aineita.

Käymme mielellämme myös mieheni kanssa ulkona syömässä, milloin vain suinkin ehdimme.

Pidän myös muodista ja vaatteista. Pyrin seuraamaan ajanhenkeä ja pukeutumaan tyylikkäästi.

Minulla on myös muita harrastuksia. Harrastan liikuntaa vähintään kerran viikossa.

Leipominen on myös lähellä sydäntäni.

                                    Mutta mikään ei voita kahvilla käyntiä hyvän ystävän seurassa!