”Edullinen, tuore, helppo”

Kaupassakäynti on yhtä rasittavan mukavaa kuin käsin tiskaaminenkin. Sitä on kiva kokeilla silloin tällöin, mutta pidemmän päälle se ahdistaa.

Olemme juuri niitä perheitä, jotka ajavat autolla valtavan automarketin parkkiluolaan ja kierrämme orjallisesti saman pyhiinvaellusreitin kuin edellisellä viikolla. Ensin pullonpalautukseen ja sitten kärryt, joiden kanssa pelottavista itsestään aukeavista porteista tavarahelvettiin. Maratonin jälkeen kassalle, jonka kanssa mumisemme yhtäaikaisesti jotain tervehdyksenomaista. Käymme aina saman tutun dialogin:

Haluatteko pakasteet pus…?

Kiitos.

Olen hämmennyksissäni, kuka kiittää ketä ja mistä kaupankassalla. Kassa kiittää saatuaan kortin ja minä kiitän, kun hän palauttaa sen vähemmän arvokkaana. Sitten tulee epämääräinen määrä kiitoksia, joiden tarkoituksesta en ole varma. Nykyään ei onneksi edes tarvitse puhua niin paljon kuin ennen, kun korttipäätteet ovat tulleet.

Ostamme aina samoja tuttuja tuotteita. Vilkuilen joskus sivusilmällä toisten ostoksia, vaikka niin ei saisi tehdä ja mietin, miksi ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tuttu karkkihyllyefekti. Lapsena saimme valita jotkin karkit karkkihyllyltä. Vaikka jokainen sai tehdä vapaan tahdon mukaisen itsenäisen valinnan, alkoi viimeistään kotimatkalla veljen valinta näyttää paremmalta.

Emme todellakaan ole niitä tyylikkäitä ihmisiä, jotka kulkevat kaupan pieni kori käsivarrellaan ja keräävät sinne kauniin ja sopivan määrän kivoja raaka-aineita illallista varten. Me olemme kilohintaa kyttääviä mammuttiannosten ostajia. Katson aina inhoten kukkuroillaan olevaa valtavaa kärryämme ja mietin, mihin me oikein aina survomme kaiken tuon ruoan. Pelkään kuollakseni sitä, millaisia kärryjä joudun raahaamaan, kun nälkäänsä huutaa kaksi teini-ikäistä poikaa. Toivon, että he harrastavat urheilun sijaan tietokoneita ja voin vain lykätä heidän käteensä lähipizzerian mainoksen ja kokispullon.

On kuntosalikäyntiä vastaava rasitus raahata saalis sitten vielä kassoilta omaan jääkaappiin asti. Onneksi välillä saa vielä sellaisia bonuksia, että kaksivuotiaan itse pakkaaman kauppakassin sisällä oli käynyt suihkusaippuaräjähdys ja pääsee puhdistamaan vaahtoavia perunoita.

Haluan kuitenkin sanoa ihmisille, jotka kokevat sisäistä vastustusta ja inhotusta automarketteja kohtaan, että te ette halua meitä sinne teidän sympaattiseen lähikauppaanne. Ette todellakaan. There is a time and a place for everything and everyone. Meidän kohtalomme on nyt tämä.

Ehdin saada jo tätä kirjoittaessani saman ahdistustilan kuin itse ostosreissulla, joten totean paremmaksi suunnata jääkaapille tutkimaan tämän viikon ryöstösaalista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Ruokaohjeita

Lämmittäessäni jälleen kerran edellisen päivän tähteitä päätin, että haluan jakaa tämänkin osan elämästämme blogissa.

Ruoanlaitto on nimittäin mielestäni yksi rasittavimmista hommista. Teen ruokaa ja hifistelen mielelläni ajan kanssa, mutta jokaviikkoinen ruokalistan suunnittelu, muuttaminen kauppalistaksi, ostaminen ja valmistaminen ovat jotain ihan muuta.

Pohdin, että jos listaan ruokiamme tänne, pysyy itselläkin mielessä, mitä kaikkea sitä jauhelihasta voikaan valmistaa.

Pyrin valmistamaan suuria eriä, koska joka päivä ei jaksa hellan edessä seistä vauva toisessa kädessä, taaperon huutaessa ”Uokaa, uokaa!” vieressä. Sen vuoksi syömmekin usein edellisenä päivänä tai sitä edellisenä päivänä valmistettua.

Tämän vuoksi aionkin kuvata ruoat päivän vanhoina. Tulee siis realistinen kuva siitä, mitä napaamme survomme.

Tänään syötiin lounaaksi eilistä siskonmakkarakeittoa.

Käytän aina ehdottomasti pakastevihannesseikoitusta. Juuri sitä, jossa on myös peruna valmiina!

Nam. Eikö vain! Fine dining -elämys!

P.S. Loin blogille muita matkien Facebook-sivut. Nyt kaikki tykkäämään! http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet