Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Laineilla keinui pieni lautta vain

Blogikuolemalle on selitys! Palailimme juuri pääsiäisreissusta. Sitä tuli oltua turvallisesti omiensa joukossa, lapsiperheiden taivaassa eli Pohjolan Karibialla eli risteilyllä.

Aikamoinen kisaväsymys kohtaa, kun joutuu neljällä aterialla (2x aamiainen, 2x päivällinen) saalistamaan oman ruokansa nälkäisten ihmisten viidakossa. Tämä naarasleijona saalisti myös lapselleen ja lastenpöydän jono olikin aivan uusi kokemus. Siellä ei tunneta armoa. Tai tunsin kuitenkin. Päästin pienen tytön edelleni enkä välittänyt takana olleen miehen syvistä huokauksista. Ehkä hän tiesi enemmän kuin minä. Ehkä pienen tytön valtavat anovat silmät olivatkin huijaustaktiikka ja sysäsivät meidät jälleen yhden pykälän kauemmaksi rasvaisista lihapullista ja lurpahtaneista kurkkuviipaleista.

Laiva on mahtava elämys lapsiperheen näkökulmasta. Hisseissä emmaljungien pyörät törmäilevät toisiinsa ja vanhempien myötätuntoiset katseet kohtaavat. Pallomeren viereisillä pienillä lastenjakkaroilla istutaan rivissä ja toistetaan samoja vuorosanoja kilpaa: ”Älä heitä palloja! Väistä, että muut pääsevät laskemaan! Laske jo, että toisetkin pääsee!” Pienet naperot juoksevat pois sokerihumalaansa. Meno ei oikeastaan eroa hirveästi siitä, miten aikuiset käyttäytyvät laivan discossa paria tuntia myöhemmin. Toisten tuuppiminen, julkinen virtsaaminen ja rajojen hakeminen ovat kaikki toimintaa, jota löytyy niin pallomerestä kuin karaokestakin. Ainoa, mikä aikuisilta puuttuu, on se erotuomareiden rivi, joka kieltää pallojen heittelyn ja vie tarvittaessa jäähylle.

Hienointa on kuitenkin nähdä ne lautasen kokoiseksi avautuvat silmät ja kuunnella sitä selostuksen määrää, mitä pienestä suusta tulee tulvana illan kääntyessä yöksi hytin hämärissä. On nähty Muumipeikko ja Muumimamma! Eli siis yksi valkoinen hahmo, jolla välillä on esiliina ja välillä ei. On laskettu liukumäestä ja syöty KARRRKKIA. Kokemuksien mukana eläminen on mahtavaa ja riemu tarttuu. Näille jutuille kikatellaan vielä pitkään. 

Rusinapullaa

Lapseni poimii rusinat pullasta. Kirjaimellisesti. Hän kaivaa pienillä sormillaan rusinat pullapalan keskeltä ja hihkuu: "Usina!"

Samoin hän kerää siskonmakkarat keitosta ja kananpalat riisin keskeltä. Etsinnän lomassa saattaa välissä tokaista: "Missä kana?"

Minä olen sitten se, joka kärsimättömänä naputtaa vieressä: "Pitää syödä lautaselta muutakin."

Elämä ei ole pelkkää rusinaa tai siskomakkaraa, tekisi mieleni opettaa. Välillä pitää syödä palsternakkaa tai kuivaa riisiä.

Pidän omassa viisaudessani poikani ruokailutottumuksia lyhytnäköisinä. Ei elämää voi kulkea vain herkutellen ja parhaita paloja napsien. Pitää tottua myös siihen vähemmän makoiseen puoleen. Ei ainakaan kannattaisi ahmia kaikkia namipaloja ensimmäisenä. Pitäisi olla säästeliäs. Lyhytnäköisyydellä tekee itselleen vielä karhunpalveluksen.

Yhtäkkiä havahdun (onneksi). Hei haloo! Kyllä sitä ihminen voi saada aikaan syväluotaavaa filosofiaa taaperon ruokailusta. Vääntää siitä omia analyysejaan ja todeta kuivakasti, että tollasella menee vielä elämä pilalle, kun vaan rusinat poimii pullasta. Nii!

Mitä sitä voi parivuotiaalta vaatia? Että heti pitäisi osata syödä monipuolisesti ja arvostaa perunoiden merkitystä keitossa. Onko se sitä luterilaista suomalaisuutta, ettei edes lapsi saisi nauttia ruoan herkullisimmista osista. ”Jos tollaseen tottuu, ni laiskistuu eikä opi ymmärtämään todellisuutta.” Justiinsa joo. Osaa sitä kyllä välillä olla oikein ilonpilaajien aatelia.

Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia lapsen maailmankatsomuksesta ja rentoutua. Rentoutua etenkin kasvatuksen suhteen, eikä koko ajan ajatella, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Jos lapseni ei menesty elämässä, niin ruoskinko sitten itseäni, että miksi annoit kaivaa ne rusinat siitä pullapitkosta.

Se on joku äidillinen synti, että pitää kaikessa olla kuin haukka, ettei vaan nyt tee virhettä ja koko lapsi menee sen myötä aivan pilalle ja kasvaa kieroon. Suomen vankilatkin ovat varmaan täynnä niitä, jotka söivät keitosta lapsena vain siskonmakkarat.

Pitäisi oppia näkemään metsä puilta ja keskittyä isompiin linjoihin. Ohjata hellästi, mutta varmasti. Ei nihittämällä yksityiskohdista ja hengittämällä niskassa.

Näin sitä tehdään taas itsensä kanssa sunnuntain ratoksi hyviä sopimuksia kasvatusperiaatteista. Rentoudu. Niin varmaan. Huomenna on neuvolapäivä. ”Huono äiti”-syndrooma nostaa päätään, kun lapsi kasvaakin miinus ykkösellä, eikä nolla käyrällä. ”Nyt sen elämä on pilalla ja se on minun syy, kun en vahdi sitä palsternakan syöntiä riittävän tarkasti.” Oi voi.