Lentomatkustaminen lasten kanssa

Olemme kotiutuneet. Matkan loppupuoliskolla ei ollut kovin hyvät nettiyhteydet, joten päivittäminen jäi. Kirjoittelen muutamia juttuja matkasta vielä. Tässä ensimmäinen.

Kotimatkan TOP –hetket

·         Innostuksissaan aina päättömiä tavuja huuteleva taapero onnistuu kiljumaan lentokentällä turvatarkastuksen jälkeen tavuyhdistelmän: ”POOOOMMMMIIII!”

·         Taapero painaa jo toisen kerran lentokoneen istuimen käsituessa olevaa kutsunappia.

·         Vauva kiljuu kuin pieni porsas, kun muut matkustajat yrittävät katsoa elokuvaa/nukkua. Ei paljon naurata neuvolan ”leikkii äänellään”-lausahdukset.

·         Välilaskulentokenttämme Heathrown innokas turvatarkastusvirkailija käy läpi jo Yhdysvaltojen puolella kerran tutkittuja lastenruokiamme ja toteaa ystävällisesti: ”Puolet näistä on avattava ja niitä on maistettava.”

·         Lentokoneessa taapero ehtii sekunnin sadasosassa napata sukan pois jalastaan (taas) ja katson musta-oranssin vaatekappaleen liitävän ilman halki kanssamatkustajien päiden yli muutaman rivin päähän.

·         Esikoisen vaippa falskaa ja housut sekä lentokoneen penkki ovat märkiä.

·         Suunnitelma ”Nukutetaan vauva ennen koneeseen menoa” murenee palasiksi, kun vauva herääkin jo ennen kuin edes rullataan kiitotietä ja on pienien tirsojen jälkeen entistä virkeämpi.

·         Kotiin pääseminen ja pään laskeminen omalle tyynylle. Hetkeksi. Jet lagista toipuvat lapset luulevat olevansa yöunien sijaan päiväunilla.

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Yuhlat

Muistutuksia itselle:

      1.       Lähtiessäsi lasten kanssa juhliin, älä pue päälle hametta, jossa on hankala kyykistyä.

      2.       Muista, että sinulla on kerrankin elämässäsi meikkiä naamassa ja hiukset on harjattua sekä pesty. Käyttäydy siis sen mukaisesti.

      3.       Keksi uhkauksia ja lahjomiskeinoja, joilla takaat sen, että lapsi käyttäytyy nätisti.

      4.       Muista, että lapsi ei kuitenkaan käyttäydy nätisti.

      5.       Älä mainosta etukäteen lapsellesi, että juhlissa on todennäköisesti keksiä. Tällöin lapsi toistaa oven avautumisesta lähtien ”keksi, keksi, keksi, keksi, keksi”, siihen asti kunnes keksi on kädessä. On ikävä vaihtaa kuulumisia ”keksi, keksi, keksi, keksi” –säestyksellä.

      6.       Älä valitse tarjoilupöydästä lapselle mitään Dominoa erikoisempaa. Se jää syömättä.

      7.       Vaihtele puolisosi kanssa vuoroa, kumpi hakee tarjoilupöydästä syötävää. Jos haet yksin lapselle, miehellesi ja itsellesi, näyttää siltä, että santsaat koko ajan.

      8.       Opettele tuima katse. Katse, jolla lapsi tietää sinun olevan tosissasi. Näin vältyt siltä, että sihiset koko ajan hampaittesi välistä: ”Älä koske!”

      9.       Jätä suosiolla kahvin juominen. Et ehdi kuitenkaan. Ellet halua juoda kylmää kahvia pohtien, olikohan tämä nyt minun kuppini.

     10.   Kun huomaat lapsen etsivän katseellaan jotain ”jännää tekemistä”, on aika lähteä kotiin. Tämä voi koittaa yllättävän nopeasti saapumisen jälkeen.

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Hiekkalaatikkoetiketti

Rattaiden renkaat ropisevat asfaltilla. Katua ei ole vielä puhdistettu talven jäljiltä hiekoitushiekasta. Nurkan takaa esiin tulee tuttu leikkipuisto. Punainen puisto, kuten esikoiseni sanoo. En ole koskaan keksinyt, miksi puisto on nimetty punaiseksi, mutta sillä nimellä se meidän perheessä tunnetaan. Toinen puisto on sininen.

Leikkipuisto on mielenkiintoinen maailma. Sen elämää hallitsee lukematon määrä kirjoittamattomia sääntöjä. Leikkipuistoetiketti. Miinakenttä, joka opitaan tuntemaan yleensä virheiden kautta. Villi länsi, jossa jokainen on omillaan. Perehdytyskurssia ei kukaan vaivaudu uusille tulokkaille pitämään.

Kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa tulee pohtineeksi, kuinka niissä tulee toimia. Yrittää haistella tunnelmaa ja pohtia toimintamalleja.

Punaisella puistollakin ovat omat ominaispiirteensä. Kaavat, joita siellä päivittäin toistetaan.

Tunnelma punaisessa puistossa ei ole äitien kesken kovin lämmin. Siellä ei puhuta kuin tutuille. Jos puhutaan, tehdään se lasten kautta. ”Onpa täti kiltti, kun ojensi sinulle lapion.”

Rattaat ja vaunut jätetään aina siistiin jonoon keinujen ja kiipeilytelineiden väliin. Keskelle ja tielle jätettyjä vaunuja katsotaan paheksuvasti, mutta kukaan ei sano mitään tai siirrä vaunuja sivuun. Paheksuminen on helpompaa.

Toisten lasten hiekkaleluja saa lainata, kunhan palauttaa. Välillä mukaan sattuu joku onneton, joka ei tätä tiedä. Mukana ovat uutuuttaan hohtavat Nalle Puh –lapiot ja Plaston traktori. Äiti seuraa kauhuissaan, kun muiden mukulat päristelevät traktorilla suuren hiekkalaatikon toisella reunalla. Äiti ei kehtaa sanoa mitään, mutta vilkuilee koko ajan puolihädissään traktoria ja sen kohtaloa.

Nokkimisjärjestyskin on selvä. Pisimpään puistoa hallinneet useamman lapsen äidit ovat reviirillään. Keskenään he juttelevat kovaäänisesti, mutta käyttäytyvät kuin muut olisivat ilmaa. Tämä on heidän valtakuntansa ja he ovat istuneet hiekkalaatikon reunalla lumituiskussa, räntäsateessa ja kesähelteillä ansaitakseen kruununsa ja valtikkansa. Sisäpiiri ei kutsu uusia jäseniä mukaan avosylin.

Viikonloppuisin puistossa ovat samat lapset, mutta tällä kertaa isiensä kanssa. Tunnelma on astetta rennompi, sillä isät ovat suurin piirtein yhtä hukassa kuin ensimmäistä kertaa tähän maailmaan tutustuvat äiditkin. Etikettivirheitä ei paheksuta yhtä suurilla silmien muljautuksilla.

Viime talvena isien talvitakkimuoti oli valkoinen. Eräänä talvisena sunnuntaina hymyilin itsekseni, kun puistossa oli viisi isää, joiden takkien väri kilpaili hangen kimalluksen kanssa. Meinasin kysyä, ovatko he maastoutumassa. En kysynyt, sillä punaisessa puistossahan ei puhuta aikuisten kesken.

Pidän puistosta. Siellä on paljon tilaa ja lapsilla tekemistä. Yhteisöllisyyttä siellä ei ole, jos sitä hakee. Surullista sinänsä. Lapset ovat onneksi niin ennakkoluulottomia, että pelmuavat keskenään välittämättä ympärillä olevien aikuisten suomalaisesta jäykkyydestä.

Ei huolta. Kyllä hekin vielä tavoille oppivat.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.