Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Paheksun

Mistä tietää, että on vanha? Siitä, että on vaihtanut leiriä. Hypännyt suuren loikan paheksunnan aidan toiselle puolelle. Ennen aiheutin ja halusin aiheuttaa pahennusta. Nykyään kuulun paheksujien kastiin.

Molemmissa leireissä käyttäytymiskoodisto on kovin samanlainen. Se sisältää syviä huokauksia ja silmien pyörittelyä. Eri syistä vain.

Huomaan hengittäväni painokkaasti ulos ja nostavani kulmakarvojani katsoessani 14-vuotiaiden tyttöjen tanssiesitystä jumppaseuran kevätjuhlissa. "Shake that ass", laulaa miesääni ja tyttövartaloiset naisenalut pyörittävät takapuoliaan kyykyssä. Huokailujeni välissä muistan kuitenkin, millainen olin itse tuossa iässä. Olisin muljautellut silmänvalkuaisiani, jos joku "täti" olisi paheksunut upeita musarilta opittuja tanssiliikkeitämme mopodiskossa. Taustalla taisi silloin jytää: "I'm horny, horny, horny tonight." Luulin kyllä pitkään, että laulussa sanottiin honey.

Löydän itseni jälleen huokailemassa kauppakeskuksen parkkitalossa, kun viereinen amis bemari huudattaa bassoa niin, että rintalasta tärisee. Jälleen mieleeni piirtyy kuva itsestäni kääntämässä volaa kaakkoon ja julistamassa kavereiden kesken: "Jos se on liian kovalla, olet liian vanha!!!" Salaa toivoimme, että joku valittaisi melusta, että saisimme kapinoida lisää ja olla väärinymmärrettyjä. No, nyt minä olen liian vanha. Pidän hiljaisuudesta ja paheksun nykynuorison ränttätänttä musiikkia.

Olennaista paheksunnassa ja paheksunnan aiheuttamisessa on sen tärkeys. Nuoret tarvitsevat paheksujia, jotta saisivat kapinoida ja pitää angstinsa. Paheksunta on kuin bensaa nuoruuden palon liekkeihin.

Lupaan siis huokailla, kun poikani haluavat päristellä kovaäänisillä mopoilla ja sylkeä ringissä. Voimme sitten toistemme selkien takana pyöritellä silmiämme ja luulla, ettei toinen osapuoli ymmärrä maailman todellisuudesta mitään. Tiedän nimittäin, että ennemmin tai myöhemmin hekin ovat seurassani paheksujien leirissä. Löysinhän minäkin tieni äitini viereen. Nykyään huokailemme yhteen ääneen.