Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta. Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin. Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu paheksumaan.

Näinhän tätä peliä pelataan:

- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa kaikkia lapsettomia kohtaan.

- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.

- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku lapsista on hoidossa.

- Imetän, joten paheksun pullolapsia.

- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.

- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.

- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen kestovaippoja.

- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.

- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata. Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.

En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja. Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.

Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.

Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.

Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.

Paheksun

Mistä tietää, että on vanha? Siitä, että on vaihtanut leiriä. Hypännyt suuren loikan paheksunnan aidan toiselle puolelle. Ennen aiheutin ja halusin aiheuttaa pahennusta. Nykyään kuulun paheksujien kastiin.

Molemmissa leireissä käyttäytymiskoodisto on kovin samanlainen. Se sisältää syviä huokauksia ja silmien pyörittelyä. Eri syistä vain.

Huomaan hengittäväni painokkaasti ulos ja nostavani kulmakarvojani katsoessani 14-vuotiaiden tyttöjen tanssiesitystä jumppaseuran kevätjuhlissa. "Shake that ass", laulaa miesääni ja tyttövartaloiset naisenalut pyörittävät takapuoliaan kyykyssä. Huokailujeni välissä muistan kuitenkin, millainen olin itse tuossa iässä. Olisin muljautellut silmänvalkuaisiani, jos joku "täti" olisi paheksunut upeita musarilta opittuja tanssiliikkeitämme mopodiskossa. Taustalla taisi silloin jytää: "I'm horny, horny, horny tonight." Luulin kyllä pitkään, että laulussa sanottiin honey.

Löydän itseni jälleen huokailemassa kauppakeskuksen parkkitalossa, kun viereinen amis bemari huudattaa bassoa niin, että rintalasta tärisee. Jälleen mieleeni piirtyy kuva itsestäni kääntämässä volaa kaakkoon ja julistamassa kavereiden kesken: "Jos se on liian kovalla, olet liian vanha!!!" Salaa toivoimme, että joku valittaisi melusta, että saisimme kapinoida lisää ja olla väärinymmärrettyjä. No, nyt minä olen liian vanha. Pidän hiljaisuudesta ja paheksun nykynuorison ränttätänttä musiikkia.

Olennaista paheksunnassa ja paheksunnan aiheuttamisessa on sen tärkeys. Nuoret tarvitsevat paheksujia, jotta saisivat kapinoida ja pitää angstinsa. Paheksunta on kuin bensaa nuoruuden palon liekkeihin.

Lupaan siis huokailla, kun poikani haluavat päristellä kovaäänisillä mopoilla ja sylkeä ringissä. Voimme sitten toistemme selkien takana pyöritellä silmiämme ja luulla, ettei toinen osapuoli ymmärrä maailman todellisuudesta mitään. Tiedän nimittäin, että ennemmin tai myöhemmin hekin ovat seurassani paheksujien leirissä. Löysinhän minäkin tieni äitini viereen. Nykyään huokailemme yhteen ääneen.