Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta. Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin. Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu paheksumaan.

Näinhän tätä peliä pelataan:

- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa kaikkia lapsettomia kohtaan.

- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.

- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku lapsista on hoidossa.

- Imetän, joten paheksun pullolapsia.

- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.

- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.

- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen kestovaippoja.

- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.

- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata. Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.

En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja. Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.

Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.

Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.

Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.

Ruokaohjeita

Lämmittäessäni jälleen kerran edellisen päivän tähteitä päätin, että haluan jakaa tämänkin osan elämästämme blogissa.

Ruoanlaitto on nimittäin mielestäni yksi rasittavimmista hommista. Teen ruokaa ja hifistelen mielelläni ajan kanssa, mutta jokaviikkoinen ruokalistan suunnittelu, muuttaminen kauppalistaksi, ostaminen ja valmistaminen ovat jotain ihan muuta.

Pohdin, että jos listaan ruokiamme tänne, pysyy itselläkin mielessä, mitä kaikkea sitä jauhelihasta voikaan valmistaa.

Pyrin valmistamaan suuria eriä, koska joka päivä ei jaksa hellan edessä seistä vauva toisessa kädessä, taaperon huutaessa ”Uokaa, uokaa!” vieressä. Sen vuoksi syömmekin usein edellisenä päivänä tai sitä edellisenä päivänä valmistettua.

Tämän vuoksi aionkin kuvata ruoat päivän vanhoina. Tulee siis realistinen kuva siitä, mitä napaamme survomme.

Tänään syötiin lounaaksi eilistä siskonmakkarakeittoa.

Käytän aina ehdottomasti pakastevihannesseikoitusta. Juuri sitä, jossa on myös peruna valmiina!

Nam. Eikö vain! Fine dining -elämys!

P.S. Loin blogille muita matkien Facebook-sivut. Nyt kaikki tykkäämään! http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet

Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Lapsiperheen matematiikkaa

Lapsiperheen elämä toistaa monesti totuttuja kaavoja. On selkeitä yhtälöitä, jotka rytmittävät elämää. Nämä lainalaisuudet auttavat usein vanhempia edes hieman ennakoimaan tulevaa ja välttelemään ei-toivottuja lopputuloksia. Haluankin esitellä tätä lapsiperheen matematiikkaa tuttujen esimerkkien avulla.

Yhteenlaskut:

mustikka + valkoinen paita = pilalla

pienet lapset + kiire = myöhässä

Vähennyslaskut:

perhe – äiti = hukassa

perhe – lapset = parisuhde

perhe – isä = arki (valitettavan usein vielä nykyisin)

Kertolaskut:

2 x äiti = vertaistukiryhmä

3 x vatsatauti = pyykkivuori

1 x rauhallinen ruokailuhetki = mahdottomuus

Jakolaskut:

äidin huomio / lapsille = ei koskaan tarpeeksi

lelut / leikkiöiden määrä = ei koskaan tasaluku (osamääräksi saadaan yleensä itku tai raivarit, usein itkuraivarit)

Muuttuva tekijä:

Lapsiperheissä muuttuva tekijä (x) on aina lapsi.

nopea kauppareissu + X = hidas kauppareissu

automatka + X = ”ollaanko me jo perillä?”

Todennäköisyyslaskenta:

Korrelaatio:

Väsymys ja nälkä korreloivat kiukkuisuuden kanssa.

Tällä tarkoitetaan sekä lasten, että vanhempien väsymystä ja nälkää.

väsyneet vanhemmat = kiukkuiset lapset

nälkäiset lapset = kiukkuiset vanhemmat

jne.

Odotusarvo:

Lasten ja vanhempien odotusarvo suhteessa todellisuuteen on yleensä hyvin epärealistinen.

Lapsilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia vanhempien halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti. Samoin vanhemmilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia lasten halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti.

Suhteellisuusteoria (E=mc2):

Kaikki on onneksi suhteellista! Pahimmassakin rankkasateessa löytää ne pilvien hopeareunukset, jos vain katsoo todella todella todella tarkasti. (Näin kannattaa ainakin itselleen uskotella!)

Ja kyllä energia on tunnetusti yhteydessä massaan.  Lapsilla on vähemmän massaa, mutta paljon energiaa ja vanhemmilla enemmän massaa ja vähemmän energiaa.

Nyt on aika tämän naisen suorittaa kaava:

minä + sänky = unta!

Hyvää alkavaa viikkoa!

Ilta

Jalat ylös ja huokaus. Ei kenenkään vaatimuksia ja kiukkuja. Ei huutoa tai kiljuntaa. Vain television tasainen rauhallinen taustaääni.

Vielä pitäisi jaksaa nousta ja siivota iltatoimien jäljet. Tänään unohtui pestä pyykkiä. Huoh. Kasautumaan ehtineet kotityöt ovat niitä pahimpia. Pitäisi yrittää ehtiä koko ajan ratsastaa aallon harjalla. Jos jää jossain jälkeen, alkaa korttitalo sortua. Sitten kaikki on sotkussa. Kiinnikurominen vie aina päiviä.

Lihaksia väsyttää ja nukuttaa. Silti ei halua luopua päivän ainoista vapaista ja hiljaisista tunneista. Tunneista, jolloin kuulee omat ajatuksensa, ja ehkä puolisonkin. Jos vaan jaksaisi laittaa ne sanalliseen muotoon. Ja mistä me sitten keskenämme puhumme? No, lapsista tietenkin.

Samalla, kun odottaa, että lapset vähän kasvaisivat, sitä pelkää, että niin oikeasti tapahtuu. Vaikka välillä väsyttää, sitä kuitenkin nauttii hektisyydestä. Joskus toivoo, että olisi rauhallisempaa, mutta ei silti haluaisi luopua vauhdista.

Illasta on tullut se tärkeä rauhallinen hetki vauhdin jälkeen. On tovi aikaa filosofoida tai olla ajattelematta mitään.

Pian on kuitenkin mentävä nukkumaan. Yövuoro odottaa.

Ihana velttoilu

Hyvä Juhana Vartiainen!

Ensinnäkin, onneksi olkoon uudesta työpaikastasi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajana! Olet ryhtynyt reippaana miehenä uuteen työhösi innokkaasti. Sinulla on paljon ideoita! Mahtavaa. Innovatiivisuus on hyvästä!

Jos tarkoituksenasi oli saada keskustelua aikaan provosoimalla, onnistuit suunnitelmassasi. Ryhdyinhän minäkin tätä tekstiä tietokoneellani naputtelemaan. Minkä velttoilultani ehdin. Pieni varoituksen sana vain: me kotiäidit olemme kovin provosoituvaa tyyppiä. Voin kuvitella, että olet päivän, ellet jopa viikon, puheenaihe vauva.fi-sivustolla.

Kotiäitien tunnekuohu johtuu ihan pelkästään siitä, että taisimme jäädä kiinni! Voi ei! Joku viimein keksi jo vuosia jatkuneen salaisuutemme! Salaliittoteoreetikot ovat sitä joskus epäilleet, mutta sinä nostit reippaasti kissan pöydälle. Rohkeana miehenä uskallat puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Kahden pienen lapsen kasvattaminen on juurikin sinun kuvauksesi mukaista. Ihanaa velttoilua!

Tunnustan! Me vain velttoilemme! Ja se on ihanaa, niin kuin itsekin totesit! Teemme sen vielä verorahoilla, röyhkeästi!

Oikeastaan, jos lanseeraamaasi termiä saa käyttää laajemminkin, voin todeta, että olen koko elämäni vain velttoilut. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta velttoilin ja vanhempani riistivät samanaikaisesti valtiolta lapsilisää. Pian sen jälkeen muutin omilleni (kyllä omassa kodissa olikin ihanaa) ja jatkoin velttoiluani nostamalla opintotukea. Opintojeni jälkeen olin vieläkin liian laiska ja päätin jatkaa velttoilua saamalla lapsia ja jäämällä kotiin. Täällä siis edelleen tyhjennän valtion kassaa. On tämä ihanaa!

Varoitan sinua Juhana (jos sallit sinuttelun) mahdollisesta tulevaisuudestani. Jos palattuani työelämään, sairastun yllättäen vakavasti, aion palata taas velttoilun pariin. Samoin teen, jos menetän työpaikkani ja näin ollen toimeentuloni. Vanhuksena aion myös velttoilla, vaikka kovasti yritätkin siirtää sitä rajapyykkiä eteenpäin.

Turha minun on sinulle tätä asiaa enempää valaista. Tunnut niin hyvin tietävän, mistä on kyse. Sen vuoksi palaankin velttoilemaan lasteni pariin.  Saatesanoiksi haluan vain toivottaa sinulle ihania velttoilun päiviä, kun joskus kaukana tulevaisuudessa saavutat toivomasi eläkeiän. Minä olen silloin todennäköisesti työelämässä. Lupaan tarjota!

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Hiekkalaatikkoetiketti

Rattaiden renkaat ropisevat asfaltilla. Katua ei ole vielä puhdistettu talven jäljiltä hiekoitushiekasta. Nurkan takaa esiin tulee tuttu leikkipuisto. Punainen puisto, kuten esikoiseni sanoo. En ole koskaan keksinyt, miksi puisto on nimetty punaiseksi, mutta sillä nimellä se meidän perheessä tunnetaan. Toinen puisto on sininen.

Leikkipuisto on mielenkiintoinen maailma. Sen elämää hallitsee lukematon määrä kirjoittamattomia sääntöjä. Leikkipuistoetiketti. Miinakenttä, joka opitaan tuntemaan yleensä virheiden kautta. Villi länsi, jossa jokainen on omillaan. Perehdytyskurssia ei kukaan vaivaudu uusille tulokkaille pitämään.

Kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa tulee pohtineeksi, kuinka niissä tulee toimia. Yrittää haistella tunnelmaa ja pohtia toimintamalleja.

Punaisella puistollakin ovat omat ominaispiirteensä. Kaavat, joita siellä päivittäin toistetaan.

Tunnelma punaisessa puistossa ei ole äitien kesken kovin lämmin. Siellä ei puhuta kuin tutuille. Jos puhutaan, tehdään se lasten kautta. ”Onpa täti kiltti, kun ojensi sinulle lapion.”

Rattaat ja vaunut jätetään aina siistiin jonoon keinujen ja kiipeilytelineiden väliin. Keskelle ja tielle jätettyjä vaunuja katsotaan paheksuvasti, mutta kukaan ei sano mitään tai siirrä vaunuja sivuun. Paheksuminen on helpompaa.

Toisten lasten hiekkaleluja saa lainata, kunhan palauttaa. Välillä mukaan sattuu joku onneton, joka ei tätä tiedä. Mukana ovat uutuuttaan hohtavat Nalle Puh –lapiot ja Plaston traktori. Äiti seuraa kauhuissaan, kun muiden mukulat päristelevät traktorilla suuren hiekkalaatikon toisella reunalla. Äiti ei kehtaa sanoa mitään, mutta vilkuilee koko ajan puolihädissään traktoria ja sen kohtaloa.

Nokkimisjärjestyskin on selvä. Pisimpään puistoa hallinneet useamman lapsen äidit ovat reviirillään. Keskenään he juttelevat kovaäänisesti, mutta käyttäytyvät kuin muut olisivat ilmaa. Tämä on heidän valtakuntansa ja he ovat istuneet hiekkalaatikon reunalla lumituiskussa, räntäsateessa ja kesähelteillä ansaitakseen kruununsa ja valtikkansa. Sisäpiiri ei kutsu uusia jäseniä mukaan avosylin.

Viikonloppuisin puistossa ovat samat lapset, mutta tällä kertaa isiensä kanssa. Tunnelma on astetta rennompi, sillä isät ovat suurin piirtein yhtä hukassa kuin ensimmäistä kertaa tähän maailmaan tutustuvat äiditkin. Etikettivirheitä ei paheksuta yhtä suurilla silmien muljautuksilla.

Viime talvena isien talvitakkimuoti oli valkoinen. Eräänä talvisena sunnuntaina hymyilin itsekseni, kun puistossa oli viisi isää, joiden takkien väri kilpaili hangen kimalluksen kanssa. Meinasin kysyä, ovatko he maastoutumassa. En kysynyt, sillä punaisessa puistossahan ei puhuta aikuisten kesken.

Pidän puistosta. Siellä on paljon tilaa ja lapsilla tekemistä. Yhteisöllisyyttä siellä ei ole, jos sitä hakee. Surullista sinänsä. Lapset ovat onneksi niin ennakkoluulottomia, että pelmuavat keskenään välittämättä ympärillä olevien aikuisten suomalaisesta jäykkyydestä.

Ei huolta. Kyllä hekin vielä tavoille oppivat.

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Leijonaemot

Ajauduin tänään monen mutkan kautta Leijonaemot-nimisen yhdistyksen sivuille. Jämähdin noille sivuille melkein tunniksi. Luin jokaisen sivun ja imin blogitekstejä toisensa perään. Itkin ja välillä kyynelten läpi hymyilin. Myötäelin tunteita laidasta laitaan.

Leijonaemot on erityislasten vanhempien vertaistukiyhdistys. Tarinat, joita blogissa on, ovat sydäntäriipaisevia, aitoja, arjen makuisia ja täynnä elämää.

Tunsin taas omat hölmöt arkiset narinani pyykkipinon korkeudesta idioottimaisiksi.

Seuraava runo kosketti minua kovasti ja mietin sitä pitkin päivää. Miten sitä välillä pitääkin itseään oman elämänsä keskipisteenä ja suurimpana uhrina. Huutaa omia oikeuksiaan pieniin lepohetkiin ja kiillottaa samalla kultakruunuaan. Sitten on olemassa äiti, jolla olisi täysi oikeus käpertyä itseensä ja huutaa maailmalle kirosanoja. Mutta se äiti kirjoittikin näin:

Toisen taakka on suurempi kuin toisen

Muistutan itselleni

että minä en ole tässä se päätähti

minä pääsin helpolla

Voin vain seistä selkäsi takana

ja yrittää ottaa

osan taakasta itselleni

Rairuoho

Päätin muutama viikko sitten hetkellisessä mielihäiriössä kylvää lapseni kanssa pääsiäisruohon. Se oli taas sellainen heikko hetki, kun mieleeni piirtyi mukava kuva minusta ja lapsestani pöydän ympärillä tekemässä jotain viihtyisää ja samalla opettavaista yhdessä.

Olisi pitänyt taas ottaa realiteetit huomioon ja vilkaista puolikuolleita huonekasvejamme ja eläväistä (näinhän se kauniisti sanotaan, mutta kaikki äidit tietävät, mitä tuo sana todellisuudessa tarkoittaa) taaperoani ja todeta, ettei tämä tule taaskaan menemään niin kuin kuuluisassa Strömsössä.

Löysin Meidän perhe –lehden sivulta vielä ihanat ohjeet tätä mukavaa hetkeä varten.

”Lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua. Tässä vinkkimme!”

Ensimmäinen virhe. Miten niin lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua? Meillä ainakin koko ”askartelu” oli säestetty huudoilla ”MINÄ, MINÄ”, kun en antanut herran heitellä multaa ympäri huonetta.

”Saat tyylikkään pöydän.”

Joo, niin varmaan. Tämä vaatisi sen, että oikeasti osaisi kasvattaa jotain elävää. Meidän tekeleemme ei kyllä yhdestäkään pöydästä tee tyylikästä.

”Kastele ja seuraa kylvöäsi päivittäin (jännää myös lapsille!).”

Oli kaksi ensimmäistä aamua. Ei enää sen jälkeen.

”Jotain uutta? Kokeile vehnäorasta! Tuuheaksi kasvava vehnäoras on leveine lehtineen tyylikkään näköinen ikkunalaudalla tai pöydällä. Kaiken lisäksi se on superterveellistä. Se sisältää proteiinia sekä runsaasti kivennäisaineita, kuten magnesiumia, kaliumia, rautaa, sekä vitamiineja, kuten A:ta, C:ta, B:tä ja E:tä.”

Totta kai superäiti vielä hyödyntäisi askartelun tulokset superterveellisenä ruokana! En vain millään keksi, miten yhdistäisin vehnäoraan siihen perinteiseen ”jauhelihaa ja spagettia” –mömmöön.

”Hauska vaihtoehto rairuoholle on myös herneenverso. Kauniit versot ovat herkullinen, rapsakas lisä salaattiin ja leivälle. Lapselle riittää ihmettelyä, miten pienestä herneestä voi kasvaa pieni puu!"

A.  Mikä ihme olisi pääsiäisherne?! Ja mikä tekee siitä erityisesti ”hauskan”?

B. Meidän lapsella se ihmettely kohdistuisi siihen, kuinka äiti sai taas tapettua yhden kasvin. Opetus käsittelisi siis uuden elämän sijaan kuolemaa.

Näin lopuksi vielä meidän kaunis ja upea tekele. Saa sitä olla itsestään ylpeä:

Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Mainoksista

Jo aiemmin mainitsin mainoksen, joka on kiinnittänyt huomioni epärealistisuudellaan. Ajattelin nyt jakaa kanssanne muutaman muun helmen. Näin meihin lapsiperheisiin yritetään vaikuttaa mainosmaailmassa.

Aloitetaan siis siitä jo aikaisemmin todetusta viljapeltokohtauksesta...eli Cheerios-murojen kyljestä. Meidän perheellämmehän on sama harrastus aina sunnuntaisin. Etsimme lähimmän pellon, otamme toisiamme käsistä ja juoksemme hiukset hulmuten tuon pellon halki. Virkistävää.

Seuraavaksi vähän syyllistävää mainontaa:

Siivotessaan tuhannetta kertaa samoja sotkuja äiti muistaa aina ajatella, että on se lasten kehitys niin ihanaa.

En ole kyllä ikinä nähnyt, että meidän perheen takakontti näyttäisi tuolta kauppareissun jälkeen! En ole kyllä nähnyt, että kenenkään muunkaan. Pidän myös siitä, että hullunmyllylle on keksitty synonyymi "aktiivinen arki". Sehän kuulostaa jopa houkuttelevalta.

"No, totta kai äiti voi! Äitihän on jo valmiiksi siivoja, kokki, pyykkäri ja vartija."

Ja sitten toi "Kannusta luovuutta". Kyllä se tuntuu sieltä ihan itsekseenkin löytyvän. Kertosivat, millä toi luovuus laitetaan sellasiin raameihin, ettei siitä olis vahinkoa itselle ja irtaimistolle.

Sen tietää, mikä tässä on epärealistista: 1.Mies moppi kädessä. 2.Hymyilevä mies moppi kädessä.

Tämä on vähän epäselvä (eikä kosketa pelkästään lapsiperheitä), mutta siis VR:n mainos Hesarin kannessa otsikolla "150 vuotta yhteisellä matkalla". Kerrankin teema kohdallaan, kun tuntuu, että se ihan tavallinen lähijunamatkakin kestää aina sen 150 vuotta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Lapsiperheen Murphyn laki

Rakas wikipedia kertoo Murphyn lain tarkoittavan lyhykäisyydessään ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. En nyt äkkiseltään keksi parempaa lausetta, joka kuvaisi yhtä osuvasti äidin suunnitelmia suhteessa todellisuuteen. Murphyn laki pitäisi tuntea paremmin nimellä lapsiperheen arki.

Jokapäiväinen elämä on täynnä pelkkää Murphyn lain todeksi elämistä. Mikään ei ikinä mene niin kuin on suunniteltu ja kaikki menee juuri sen epätodennäköisimmän todennäköisyyden mukaan. Tässä muutama klassikko:

Kaikkihan tuntevat sen kuuluisan tilanteen, kun riehuva lapsi on puettu hikipäässä Michelin ukoksi ja viimein, kun äiti vetää pipoa päähän, kuuluu kaikkien kaulaliinojen alta pieni hiljainen kuiskaus: ”Kakka”. Miten se kakka tulee aina silloin?! Miksi se ei ikinä tule puolta tuntia aikaisemmin? Miksi juuri sillä hetkellä, kun äiti ehtii ajatella ”Ja nyt viimein ulos…” Eipä mennäkään! Kun toistetaan se sama taistelu huutoineen ja kiukkuineen, pepun pesemisineen ja pukemisineen.

Entäpä se, kun jostain syystä päiväunille/yöunille meno on kestänyt tavanomaista kauemmin. Silloin aina jollain maagisella kyvyllä naapurin Pentti tietää aloittaa täysremontin vasaroineen ja porakoneineen. Juuri, kun muksu on viimein ummistamassa silmiään. Jos Pentti ei ole vuorossa, hoitaa työn jokin muu ääni: astiakaapissa rämähtää jokin astia, vauva herää, koira alkaa haukkua tai valtava rekka alkaa peruuttaa aivan ikkunan takana *PIIP* *PIIP* *PIIP*. Ja äidin ilme on jälleen kerran näkemisen arvoinen.

Tunnettuihin klassisiin lapsiperhetilanteisiin kuuluu myös se kuuluisa "puklaaminen hienoille vaatteille". Äiti on viimein saanut vapaaillan tai edes pari vapaata tuntia. Äiti on laittautunut, meikannut ensimmäistä kertaa sataan vuoteen ja pukenut päälle sen ainoan vaatekaapista löytyvän siistin paidan, joka ei haise puklulle ja hielle ja johon MAHTUU! Ja jossa vielä näyttää edes vähän ihmiselle. Jostain järjettömästä syystä äiti päättä vielä viime hetkellä ottaa pienimmäisen halaukseen, kun kerta se syyllisyyskin painaa. Juuri tällä klassisella hetkellä lapsi, joka ei ikinä puklaa, päättää vyöryttää edellisen ateriansa äidin paidalle.

Toinen variaatio edellisestä on vähän vanhemman lapsen kanssa rakastava halaus juuri, kun on syöty iltapalaksi banaania/mustikkaa/mansikkaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Tilanne on hidastetusta elokuvasta, kun pikku Marjatta lähestyy ilosta kiljahdellen naama ja kädet jogurtissa äitiä, ja äiti yrittää väistää sivuun kuin Indiana Jones pyörivän kiven edestä.

Näitä voisi jatkaa loputtomiin… Periaate on kuitenkin aina sama: äidin mielikuva on kuin Cheerios-murojen kyljestä, jossa kuvankaunis perhe juoksee viljapellolla käsi kädessä. Mikä perhe ikinä juoksee hymysuin viljapelolla?! Todellisuudessa sataisi, äidillä olisi silmäpussit ja rasvainen tukka ja juoksu johtuisi siitä, että kurittomia kakaroita yritettäisiin saada kiinni, kun he eivät halua mennä iltapesulle. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Hyvää lauantaita kaikille!

Kuva kertoo enemmän kuin…

Olen katsellut ja ihastellut muiden ihmisten ihania visuaalisia blogeja. Tuntuu todella, että kuvista saa enemmän irti ja ne elävöittävät tekstiä. Sitten olen kauhistellut omaa mustavalkoista maailmaani. Ehkä minunkin on aika lisätä muutama kuva. Ajattelin hieman valottaa elämäämme (kirjoitus sisältää tuotesijoittelua).

Olemme aivan tavallinen perhe, joka elää tavallista arkea. Syöminen on meille hirmuisen tärkeää. Sen vuoksi pyrimmekin aina suosimaan ruoanlaitossamme tuoreita raaka-aineita.

Käymme mielellämme myös mieheni kanssa ulkona syömässä, milloin vain suinkin ehdimme.

Pidän myös muodista ja vaatteista. Pyrin seuraamaan ajanhenkeä ja pukeutumaan tyylikkäästi.

Minulla on myös muita harrastuksia. Harrastan liikuntaa vähintään kerran viikossa.

Leipominen on myös lähellä sydäntäni.

                                    Mutta mikään ei voita kahvilla käyntiä hyvän ystävän seurassa!