Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei
paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta.
Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole
puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä
tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin.
Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu
paheksumaan.
Näinhän tätä peliä pelataan:
- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa
kaikkia lapsettomia kohtaan.
- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.
- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku
lapsista on hoidossa.
- Imetän, joten paheksun pullolapsia.
- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.
- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.
- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen
kestovaippoja.
- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.
- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.
Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille
elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan
mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata.
Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.
En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se
on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä
niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja.
Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.
Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän
Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta
kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa
paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.
Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien
heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti
kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin
naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että
jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa
enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.
Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.
