Itsehoito

No niin! Nyt on jo valoa tunnelin päässä ja taas yksi tauti selätetty tässä taloudessa. Pienimuotoiset tuuletukset siis. Arki lähtee rullaamaan ja ehkä pienen karanteenin jälkeen uskaltaudumme muiden ihmisten joukkoon.

Ei ole kiva tauti tuo. Ei.

Kaiken mahdollisen muun lisäksi lapsemme päätti tänään sahata omaa oksaansa keksimällään itsehoitomenetelmällä. Aamulla touhuillessamme kukin aamurutiineja omilla tahoillamme päätti taapero asettua jo pöydän ääreen odottamaan aamiaisen saapumista eteensä. Kuulin yhtäkkiä mieheni epäuskoiset ”mitäihmettätäällänyttapahtuueivoiollatotta”-huudahdukset. Uskaltamatta ajatella jälleen kerran todellisuutta, joka minun olisi kohdattava, kysyin varovasti toisesta huoneesta: ”No?”

Pieni potilaamme oli saanut kätösiinsä D-vitamiinipurkin ja ahtoi suuhunsa liian hyvänmakuisiksi tehtyjä pikku pastilleja kuin viimeistä päivää.

Hysteerisenä äitinä aloin tietenkin pohtia kaikkia vaihtoehtojani myrkytyskeskuksesta googlen katalaan omalääkäriin. Päätin kuitenkin ensin lukea purkin kylkeä:

”Liiallisella nauttimisella voi olla laksatiivisia vaikutuksia.”

RIPULIPOTILAALLA?!?!

Kylmä hiki nousi pintaan, kun päässäni alkoivat pyöriä kauhukuvat päivän kulusta. Ilmeisesti D-vitamiiniaddikti ei ollut ehtinyt nauttia kovinkaan montaa pikkuherkkua, sillä selvisimme ilman pelättyjä sivuvaikutuksia. Edessä tulee siis olemaan vain pieni tauko ravinnelisistä ja pikainen siirtyminen siihen pahanmakuiseen vaihtoehtoon.

Vieroitusoireet ovat ilmeiset, sillä tänään kuului vähänväliä anova pyyntö: ”Saanko deevitamiimia?”

Lukko

Nyt on meneillään selvä lukko.

En löydä flow-tilaa tai suurta innostusta. Monia asioita pohdin, mutta ne tuntuvat liian teennäisiltä kirjoitettaviksi.

En pidä tästä tunteesta. En sitten yhtään. Flow on nimittäin parhain piriste, minkä tiedän. Se, kun kirjoitus kulkee kuin huomaamatta ja itsestään. Ei tarvitse kovasti pinnistellä ja ajatella. Sen kuin kirjoittaa menemään.

Aivoillani on siis ummetus.

Lapsilla taas ei. Meidän pieniväki kärsii siis vatsataudista. Ehkä se on saanut pääni jumittamaan. Kyllä tuossakin taudissa on useita tragikoomisia piirteitä, mutta ne eivät naurata. Ainakaan vielä. Haava on liian tuore ja traumat liian lähellä. Prosessi ei ole vielä edennyt mustan huumorin vaiheeseen.

En kyllä myöskään tiedä, onko se aihe, josta kukaan haluaa mitään lukea. Eritteet ovat tabuja. Eivät kyllä lapsiperheissä. Asia ei ole enää tabu, kun se arkipäiväistyy. En ehkä halua arkipäiväistää tämän päivän tapahtumia kenellekään.

Kiitos kärsivällisyydestä.

Kyllä se lukkokin sieltä aukeaa. Tätä toivon.

Lähden iltapalalle. Kokista ja Rela-tabletti.

Kahvi

En ennen juonut kahvia. Ainakaan paljoa. Olen ollut enemmän tee-ihmisiä.

Pienenä pakottauduin maistamaan kahvia. Väitin, että vain Costa Rica –kahvi on hyvää. Ei sekään ollut.

Raskauksieni alussa kahvi on perinteisesti ällöttänyt minua. Muistan esikoista odottaessani erään kokouksen, jossa kaikki joivat kahvia. Minua oksetti. En muista kokouksesta muuta kuin valkoiset kahvikupit, jotka olivat täynnä ällöttävää mustaa nestettä, joka lemusi kaikkialle. Yritin olla hengittämättä nenän kautta, jotta voisin paremmin. Mieleni teki huokaista syvään aina, kun joku santsasi. Katsoin inhoten termoskannusta kuppiin valunutta nestettä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on tullut kahvinisti, kahvisti.

Sama syy, joka mahassa ollessaan karkotti minut mahdollisimman kauas Saludoista ja Kulta Katriinoista, on tehnyt minusta kofeiinin uskollisimman orjan.

Äiti tarvitsee vähän piristystä.

Koska kroonista väsymystä ei voi hoitaa luomusti nukkumalla, on se parannettava teennäisesti. Lipittämällä sumppia.

Ja ai, että on hyvää.

Nykyään juon aamukahvia, päiväkahvia, jääkahvia, lattea, kahvikahvia ja kaikkea, mikä on paahdettu tummaksi tai vaaleaksi. Ei sen väliä.

Kahvi on myös aikuisten juttu. Se on ollut aina. Sitten on aikuinen, kun juodaan kahvia. Keitetäänkö kuule kahvit? Ihanan turvallista.

Lapselle voi aina sanoa, että tämä on äidin kahvi. Ei tarvitse jakaa. Kukaan ei haluakaan osingoille. Äidin oma kahvi.

Muki kädessä (olenhan muki-sukupolvea) on mukava nostaa jalat ylös ja sanoa:

”Äiti juo tän kupin kahvia ja tulee vasta sitten.”

Oma rauha.

Dublo-pähkinä

Näin järkeviä tämä äiti leikkii lastensa kanssa. Tällainen arvoitushan kiersi jo sosiaalisessa mediassa jonkin aikaa sitten koskien sarjakuvahahmoja. Tämä syntyi taas tänään päähän pistosta kesken tornin rakennuksen. Hauskaahan tämän tekeminen oli. Joten muistelemisen ja itsensätestaamisen iloa vain sinne puolelle ruutua!

ps. yhdellä pötkylällä on kaksi vastausta
pps. olisi kovin noloa, jos joku olisi hassussa järjestyksessä...

Pieru

Joo ja kyllä. Kannattaa kääntyä jo tässä vaiheessa pois tältä sivulta, jos pelkäät, että herkkä mielesi vaurioituu lapsiperheiden huonosta huumorista.

Huumori on nimittäin monesti todella huonoa ja ala-arvoista. Yliväsyneet ihmiset ovat helppo kohde koomikollekin.

Lapseni on aloittanut uuden jankkauksen. Ja se jankkaus alkaa vienolla kysymyksellä: ”Mikä täällä haisee?”

Yleensä toinen ihminen ei tässä vaiheessa haista mitään ja ihmettelee lapsen kysymystä. Taaperoni kuitenkin nyrpistelee nenäänsä kuin pahimmassakin sikolätissä. Viimein hän toteaa kaikkitietävästi:

”Täällä haisee äidin pieru.”

Tähän ei auta kenenkään sanoa, että ei haise. Lapsi alkaa silloin inttää sanomaansa voimakastahtoisesti.

Tämä dialogi on nyt käyty useampaan otteeseen läpi. Tähän asti se on onneksi tapahtunut kotioloissa.

Ja minähän pelkään.

Pelkään kuin hullu sitä hetkeä, kun viattomasti seisomme kassajonossa kärry täynnä ostoksia ja pohdin itsekseni, oliko meillä sitä purkkaa tarpeeksi. Pelkään, että sinä hetkenä kuulen kirkkaalla äänellä esitetyn kysymyksen: ”Mikä täällä haisee?”

Siinä vaiheessa, kun lapsi ilmoittaa suureen ääneen muille asiakkaille oman epäilynsä äidin kyvystä hallita suolistokaasujensa ulospääsyä, vajoan maan alle.

Ala siinä nyt sitten tulipunaisena inttää lapsen kanssa, että eihän haise.  Tuho on jo tehty. Syyttävä sormi on langennut ja syytön on tuomittu.

Sen jälkeen ei voi muuta kuin alkaa pohtia, missä muussa kaupassa sitä voisi ihminen suorittaa viikko-ostoksensa ja lapsi saa elinikäisen porttikiellon äidin kauppareissuille.

Ei, ei, ei. Keksinkin paremman rangaistuksen.

Koston! Kypsää, eikö totta?

Jos lapsi suolaa minut joku kerta syyttää julkisesti, aion hautoa kostoani pitkään.

Sinä päivänä, kun tuo mustan huumorin ystävä täyttää 14, aion lähteä hänen kanssaan kauppaan ja kysyä kirkkaalla äänellä vino hymy naamallani: ”Mikä täällä haisee?!”

Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Lapsettuminen

Lapsettuminen tarkoittaa uuden voimakkaan tahon (=lapsen) vaikutusvaltaa heikomman tahon (=vanhemmat) asioihin. Käsite on syntynyt vähitellen ajan saatossa, kun lasten ja vanhempien suhde on tasa-arvoistunut ja koivunvitsoista on tullut laittomia.

Lapsettumiseen liitetään perinteisesti useita ulkoisia tunnusmerkkejä:

Vanhempien kielenkäyttö:

Lässytys ja voimakas lyhenteiden esiintyminen. Muista aikuisista tulee tätejä ja setiä,  puheääni nousee oktaavin verran ja keskustelu alkaa pyöriä vain yhden asian ympärillä. Puhevirrassa alkaa myös pyöriä hämmentäviä lempinimiä, joilla perheen vaikutusvaltaisinta jäsentä kutsutaan.

Vanhempien Facebook-käyttäytyminen:

Valokuvakollaasien ilmestyminen ja jokaisen edistysaskeleen raportointi.  Yksityiskohtien kuvaileminen asioissa, joita edes lapsi itse ei toivoisi kuvailtavan.

Vanhempien sosiaalisten taitojen heikentyminen:

Kyky ylläpitää jatkuvaa keskustelua voimakkaan tahon läsnäollessa heikkenee huomattavasti. Myös käsitys hyvästä huumorista muuttuu suhteessa aikaisempaan. Lapsettumisen myötä vanhemmat yleensä menettevät kyvyn huomata toisten ihmisten kasvoilta kyllästymisen merkkejä. Sosiaalisten taitojen heikentymisen tunnistaa siitä, että saat lapsettumisen uhrin viihtymään pitkään, kun kysyt, mitä hänen lapsilleen kuuluu.

Ulkoisten asioiden muutos:

      A.      Vaikutus materiaaliseen omaisuuteen:

Harmoniset sisustusvärit saavat kontrastikseen kirkkailla väreillä koristeltuja vilttejä ja loikoilumattoja, muovitavaran määrästä puhumattakaan. Iittalan lasien vieressä on yhtäkkiä kirkkaanvärisiä nokkamukeja ja Arabian lautaset pinotaan samaan pinoon muovisten Puuha Pete-lautasten kanssa.

           Hintavan auton takaikkunoihin ilmestyvät Nalle Puh –varjostimet.

      B.      Vaikutus ulkoiseen olemukseen:

Vanhempien yleinen siisteys ja tyylikkyys laskevat samassa korrelaatiossa kuin juurikasvu kasvaa.

Yleinen välinpitämättömyys:

Lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan tulee tärkein sisäpoliittinen asia Suomessa, aikaisempien yleisten humaanien arvojen sijaan. Selkeä konservatismin ja NIMBY-ajattelun (Not In My Backyard) lisääntyminen.

Käsitys huonosti käyttäytyvistä lapsista muuttuu. On vain olemassa vilkkaita lapsia ja ohi meneviä ikäkausia. Lapsia tulee ymmärtää.

Lapsettuminen kohtaa vanhempia sosioekonomisesta asemasta ja aiemmasta katu-uskottavuudesta huolimatta. Allekirjoittanut on todistettavasti nähnyt Suomen eturivin rockbändin rumpalin ajavan farmariautoa, jonka takaikkunoissa vilkkuivat kirkkaat Disney-varjostimet (selvä lapsettumisen uhri).

Kaiken kaikkiaan lapsettuminen on reaalipoliittinen selviytymisstrategia, josta vanhemmat pääsevät ajan myötä yli. Viimeistään, kun voimakkaampi taho on saavuttanut itselleen vakaan autonomisen aseman. 

Uusi ulkonäkö

Itsekriittisenä ihmisenä halusin muokata blogini ulkonäköä. Pitäähän sitä välillä kotonakin nykiä mattoa vähän eri paikkaan tai kantaa sohva toiselle seinälle. Katsotaan, miten kapinoin tätä uutta ilmettä kohtaan. En ole vieläkään täysin tyytyväinen.

Minussa on kuitenkin yhtä vähän ATK-ihmisen vikaa kuin viherpeukaloakin. Yhtään kasvia en ole koskaan saanut pidettyä elossa ja tarvitsin apua, että osasin käyttää kannettavan langatonta nettiä. Sen vuoksi oli pieni ponnistelu minulle saada oma kuva otsikon taakse. Huoh. Kuin olisi juossut maratonin. Tämän vuoksi tämä ilme nyt pysykööt edes hetken. Edes sen pienen hetken, kun kerään taas voimia kiinnostua tästä hommasta enemmänkin.

Toivottavasti kukaan ei häkelly liikaa synkkyyden häviämisestä vaan ennemminkin tämä muutos olisi lukijaystävällisempi ja miellyttävämpi. Ei ainakaan enää niin synkkä.

Antakaapa palautetta!

P.S. On blogin Tykkää -nappula nähtävästi kadonnut jonnekin avaruuteen, joten käykää ihmeessä joukolla "tykkäämässä" http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet

Haaveet

Kauneimpia sanoja maailmassa ovat toiveet ja unelmaat. Haaveet. Täynnä iloa ja halua. Tahtoa ja onnistumista. Ennakkoon elettyä onnea.

Pieni kuiskaus, joka lähtee huulilta. Karkaa suusta kuin vahingossa. Salaa. Lapsi, jolle ei annettu lupaa. Uskallusta. Uhkarohkeutta. Kävely päin punaisia.

Haaveita kahlitsee mieli. Ei saa uskoa sokeasti. Pitää suojautua pettymyksiltä. Ei voi luulla itsestään liikaa.

Pimenevässä kesäillassa voi joskus kuitenkin hukata mielensä tuomitsevat huokaukset. Hengittää ilmaa ja sulkea silmänsä. Haaveilla kynttilän valossa. Nautiskella. Käpertyä omiin unelmiinsa ja kietoutua toiveisiin. Elää unelmaa.

Voi nousta ylös ja puhaltaa kynttilän sammuksiin. Katsella kiertyvän savujuovan tanssia, joka hiljenee pimeyteen.

Ja rakastua taas kerran todellisuuden kauneuteen.

Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä (ajetaan hiljempaa)

Kyllä automatkailussa on tunnelmaa!

Näin ajattelin tänään tienpientareella siivotessani molempien lasten oksennuksia turvaistuimista.

Tilanne oli kuin kohtaus huonosta amerikkalaisesta pissa-kakka-komediasta. Kohtaus alkoi mieheni vuorosanoista: "Eikö tunnukin, että matka on mennyt jotenkin nopeasti." Lapset olivat nukkuneet lähes koko ajan ja ajelimme viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätä pitkin kiemurtelevaa ja mäkistä maantietä. Taisi isäntä olla myös vähän kesäkruisailufiiliksissä ja mutkissa oli kiva kurvailla.

Tässä vaiheessa Joku totesi, päivämme liian aurinkoiseksi, sillä yllättäen takapenkiltä alkoi kuulua pienen yskän kuuloista ääntä. Samassa mieheni huusi: "Se oksentaa!"

Pysähdyimme pikaisesti lähimmälle levennykselle ja ryntäsin nostamaan kyynelsilmäisen esikoisemme pois turvaistuimestaan. Poika oli tyhjentänyt vatsansa sisällön vaatteilleen ja turvaistuimelleen.

Pian oli ilmeistä, että paikalliset hyttyset ja paarmat huomasivat buffet-pöydän pysähtyneen tienvarteen. Ilma oli sakeana pieniä pirulaisia samalla kuin riisuin onnetonta lasta likaisista vaatteistaan. Lisää paljasta ihoa oli kuin vastaus nälkäisten hyönteisten rukouksiin.

Tässä vaiheessa huomasin, että pikku potilaalla oli myös vaipassaan se ei niin toivottu asia. Jee!

Samalla, kun huutelimme mieheni kanssa toisillemme puolittain piilotetun paniikin sävyttämiä ohjeita, alkoi vauva vähitellen hermostua omassa istuimessaan. Ennen kuin itku oli kasvanut täyteen mittaansa ryntäsi mieheni rauhoittelemaan pienintä. Kesken esikoisen pyllyn pyyhinnän korviini kantautui lause, jonka toivoin olevan vain huono vitsi. "Tääkin on ihan oksennuksessa."

Kummallakaan meistä ei ole mitään käsitystä, koska pikkuveli oli antanut ylen, mutta siellä hänkin istui lounaansa keskellä kyyneleet silmissä.

Tässä vaiheessa oli tavoite saada ensimmäinen lapsi nopeasti takaisin auton suojiin verenimijöiden keskeltä. Pian hänet sinne tyrkättiinkin, pelkässä hupparissa etupenkille. Taaperolla alkoivat juhlat kaikkien kojetaulun namiskojen kanssa. Ennen kuin huomasimmekaan oli metsään osoittavan vilkun sijasta päällä hätävilkut ja huolestunut kanssatienkäyttäjä pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko apua.

Juu, kiitos ei. Ellei auton siivoaminen kiinnosta.

Kaaoksesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta jatkamaan matkaa. Lapset istuivat rättien päällä pesun takia märissä istuimissaan eriskummalliset vaateyhdistelmät yllään.

Etupenkillä kaksi kalmanvalkeaa vanhempaa ajoivat ylihidastetusti kaikista mutkista ja kyselivät puolen minuutin välein: "Onko paha olo?"

Näin tänään...

Hyvää autoilukesää kaikille lapsiperheille!

Edustellaan

Tänään vierailimme rippijuhlissa.

Tässä kaksivuotiaan päivän TOP 10 -hetket (sekalaisessa järjestyksessä):
1. Kirkossa huutaminen
2. Äidin kenkien tallaaminen likaisiksi
3. Ehtoollisella: "Haluu kans mehuu!"
4. Karkuun juokseminen
5. Maassa makaaminen
6. Kakulla sotkeminen
7. Kukkien repiminen
8. Vaatteiden lopullinen sotkeminen välipalasosejuomalla (makuna tietenkin metsämarja)
9. Kivien heittäminen (onneksi ainoa johon osui oli lapsen oma isä)
10. "Kato! Mato!" huudahdus nähdessään kyykäärmeen.

Bonuksena pikkuveljen puklut äidin hameelle.

Nyt molemmat lapset nukkuvat, joten mielessä vain yksi lause:

Where's my glass of wine?