Nyt on meneillään selvä lukko.
En löydä flow-tilaa tai suurta innostusta. Monia asioita
pohdin, mutta ne tuntuvat liian teennäisiltä kirjoitettaviksi.
En pidä tästä tunteesta. En sitten yhtään. Flow on nimittäin
parhain piriste, minkä tiedän. Se, kun kirjoitus kulkee kuin huomaamatta ja
itsestään. Ei tarvitse kovasti pinnistellä ja ajatella. Sen kuin kirjoittaa
menemään.
Aivoillani on siis ummetus.
Lapsilla taas ei. Meidän pieniväki kärsii siis
vatsataudista. Ehkä se on saanut pääni jumittamaan. Kyllä tuossakin taudissa on
useita tragikoomisia piirteitä, mutta ne eivät naurata. Ainakaan vielä. Haava
on liian tuore ja traumat liian lähellä. Prosessi ei ole vielä edennyt mustan
huumorin vaiheeseen.
En kyllä myöskään tiedä, onko se aihe, josta kukaan haluaa
mitään lukea. Eritteet ovat tabuja. Eivät kyllä lapsiperheissä. Asia ei ole
enää tabu, kun se arkipäiväistyy. En ehkä halua arkipäiväistää tämän päivän
tapahtumia kenellekään.
Kiitos kärsivällisyydestä.
Kyllä se lukkokin sieltä aukeaa. Tätä toivon.
Lähden iltapalalle. Kokista ja Rela-tabletti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti