Pinna

Olen pidemmän aikaa pohtinut, kuinka jokin onkaan voinut muuttaa niin paljon mittayksikköään. Pinna nimittäin. Ennen se oli mielestäni pitkä, taipuisa ja erittäin joustava. Nykyään saan huomata, että se on lyhentynyt huomattavasti. Osasyyllisiä tässä asiassa taitavat olla väsymys, vanhemmuus ja oma kärsimättömyys. Olen hämmästynyt, kuinka nopeasti se voikin välillä pettää.

Joka kerta, kun sen menetän, tunnen suurta syyllisyyttä. Pitikö taaskin ärähtää? Miten sitä tuntuukin, että oma lapsi voi mennä niin ihon alle ja painaa juuri niitä nappuloita, joista pinna katkeaa välittämättömästi. En tiennyt edes omaavani tällaisia tunteita.

Ulkopuolisesta pinnan palaminen voi olla käsittämätöntä ja järkyttävää. Saattaa näyttää siltä, että suloinen lapsi tekee vain vahingossa jonkun harha-askeleen, ja taas on ”kireä mutsi” raivoamassa pää punaisena. Itse sitä kuitenkin tunnistaa lapsensa ilmeet ja eleet. Samoin tietää, että sama vahinko ei tapahdu 100 kertaa saman päivän aikana.

Kireä mutsi on myöskin yleensä jo useamman kerran pyytänyt nätisti, anellut, uhkaillut, komentanut, kiristänyt ja lahjonut. Viimein ollaan siinä pisteessä, että se viimeinen pisara tipahtaa täyteen lasiin ja sitten sitä mennään. Kontrolli pettää.

Ei ole kaunista katsottavaa, kun kontrolli pettää. Silloin mielestä häviävät ne viimeisetkin kasvatusohjeet ja –teoriat. Äiti muuttuu pahemmaksi lapseksi kuin lapsi itse. Sitä sihisee hampaidensa välistä käskyjä ja uhkauksia.

Mihin katosi se järkevä aikuinen?

Heti, kun sanat on sanottu, sitä toivoo, että voisi ottaa ne takaisin.

Pääsin tänään kahden tunnin hermolomalle eli kampaajalle. Kampaaja latoi eteeni kasan lehtiä, joista käsiini nappasin päällimmäisen. Kyseessä oli maaliskuun Evita. Jo kannessa mainostettiin ”Näillä vinkeillä hillitset raivokohtauksen!”. Mielenkiintoista, ajattelin heti.

No, tällaisia ohjeita lehdessä sitten oli:

1. Rauhoita elämänrytmisi.

Nauroin tälle ääneen!

2. Treenaa painoilla.

Siis mitä? Syy tälle oli se, että painoilla treenaaminen nostaa testosteronitasoa? Siis mitä? Miehethän tunnetaan yleisesti sinä vähemmän aggressiivisena sukupuolena.

3.  Kierrä kortteli.

Ja jätän lapset kotiin vai? Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en halua saada syytettä heitteillejätöstä.

4. Syö soijaa.

Mikä neuvo tämä on?!

5. Pidä päiväkirjaa.

Tämä neuvo tarkoitti siis kuukautispäiväkirjan pitämistä. Lyhyesti sanottuna, jos pinna kiristää menkkojen aikaan, auttaa oman kiertonsa tunteminen ennakoimaan päivät. Tämä ärsytti, sillä mielessä alkoi kumista kaikki ne ”sil on varmaan se aika kuusta” –heitot, joita naisille niin vitsikkäästi heitetään. Rasittavaa, että ajatellaan naisen huonon tuulen selittyvän aina hormoneilla.

6. Herkuttele juustolla ja pähkinöillä.

Tässä vaiheessa viimeistään aloin miettiä, mitä hyötyä näistä vinkeistä on kenellekään? Eli silloin, kun lapsi kirkuu uhmaraivarissaan, pitäisi ryhtyä jyrsijäksi? Ihan oikeasti? Vai jaksanko vitkuttelua ja vastaansanomista jotenkin paremmin, jos olen edellisenä iltana syönyt aurajuustoa ja cashew-pähkinöitä?!

7. Harrasta seksiä.

Tämä viimeinen vinkki sai minussa jo melkein aikaan sen raivokohtauksen, jota piti yrittää välttää. Tämä menee sen menkkapäiviksen kanssa samaan osastoon. Naiset todella ovat tässä maailmassa vihaisia vain kahdesta syystä: kuukautisten takia tai siksi, että eivät ole saaneet seksiä.

Minä menen nyt pidentämään pinnaani ja nauttimaan hiljaisen kodin äänistä. Silloin hermo lepää, kun lapset nukkuvat.

Hyvää viikonlopun jatkoa  kaikille!

P.S. Äidilleni ja anopilleni, joiden tiedän lukevan tätä: ei meillä oikeasti koko ajan kiristellä hampaita ja raivota, kyllä meillä myös edelleen nauretaan ja leikitään (vaikka kaksi edellistä kirjoitusta antaisivat muuta ymmärtää)!

Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.

Kultaakin kalliimpi

Painajainen. Se tulee uniin. Herää huohottaen ja yltä päältä hiestä. On nähnyt unta siitä. Stockmannin lastenosastosta Hullujen päivien aikaan.

Luulin tietäväni, kuinka kamalat Hullut päivät ovat työskenneltyäni kaksilla sellaisilla ja vierailtuani asiakkaan useana vuonna. En ollut kuitenkaan koskaan eksynyt lastenosastolle.

Ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että se ei ole turvallinen paikka lapsille tai miehille.

Jos aleissa shoppaileva nainen on maaninen, on lastenvaate-alessa shoppaileva nainen hysteerinen ja raadollinen.

Lastenosastolla vallitsee kaaos. Osastolle sukeltaa kymmenien lastenrattaiden läpi (ovela taktiikka lähteä taisteluun panssarivaunulla varustautuneena jalkaväkeä vastaan). Paniikissa kauhoo kaiken, mihin yltää. Välillä käy ottamassa kodinkoneosastolla lisähappea ja sukeltaa takaisin.

Yhtäkkiä huomaa olevansa kassalla käsissään kaikkea hämmentävää. Hysteria on tarttunut. Peppurättejä on saatava kasa, kun ne ovat kivaa kuosia ja ”ehkä” alennuksessa. Puhdistusliinojen säästöpakkaus äkkiä mukaan! Muovinen soseiden pakastusmuotti kainaloon. Näiden avulla kasvatan paremman lapsen.

Materiaa. Sitä tarvitaan lapsen kasvattamiseen.

Ilmiö on sinänsä aika paradoksaalinen, sillä meillä suomalaisillahan on tyypillinen tapa pitää amerikkalaisena hapatuksena kaikkea, mitä on keksitty jälkeen Kekkosen. Voimme tuhahdella hömpötyksille ja todeta, että kyllä sitä ennenkin leikittiin niillä kuuluisilla käpylehmillä.

Lapsi tarvitsee vain oman luovuutensa. Ei muuta.

Paitsi jokainen äiti, joka rakastaa lastaan, haluaa antaa parasta.

Siksi luovuutta olisi järkevä kannustaa. Soita Mozartia vauvalle (levy alennuksessa vain 4,99!) ja virikkeitä väriterapialla (sormivärit tänään kaksi yhden hinnalla!)

Ruokakulttuurissa halutaan kirjaimellisesti palata juurille ja pyritään suosimaan itsetehtyäkasvatettualisäaineetontaluomulähiruokaa. Valmistamme itse soseet (soseutuskone kanta-asiakaskortilla vain 49,90!) ja annamme rintaa (rintapumppu, maidonkerääjä ja liivinsuojukset nyt yhteishintaan!)

On se markkinamies viisas.

Vaikka sitä vannoisi kieltävänsä kaupallisuuden jumalan kolmesti ja lausuvansa kuorossa seisten uskovansa totuuteen, järkeen ja perusasioihin, huomaa myyvänsä tunteensa facebook-profiilinsa mukana. Yhtäkkiä luulee olevansa huono vanhempi, jos lapsella ei ole uusinta tutkimustulosten mukaan kognitiivisia taitoja kehittävää lelua.

Syyllisyys on oiva keino saada ihminen avaamaan kukkaronsa nyörit ja paljastamaan heikkoutensa. Syyllisyys on myös se tunne, jonka siemen on istutettu jokaiseen vanhempaan suurin piirtein samaan aikaan munasolun hedelmöittymisen kanssa. Syyllisyydellä saadaan vanhemmat kasvattamaan lapsistaan ”mutku muilkin on” -lapsia.

Kaikki tämä syyllisyys on paketoitu pakkaukseen ja koristeltu kaupan kauneimmalla rusetilla. Markkinamies on keksinyt paketille oivallisen nimen. Rakkaus.

Lapsen avatessa pakettia kasvava ahneus silmissään luulemme antaneemme rakkautta, vaikka pakettiin onkin piilotettu oma ruma syyllisyytemme. Emme tiedäkään, kuinka kalliin hinnan olemme siitä maksaneet.

Hiekkalaatikkoetiketti

Rattaiden renkaat ropisevat asfaltilla. Katua ei ole vielä puhdistettu talven jäljiltä hiekoitushiekasta. Nurkan takaa esiin tulee tuttu leikkipuisto. Punainen puisto, kuten esikoiseni sanoo. En ole koskaan keksinyt, miksi puisto on nimetty punaiseksi, mutta sillä nimellä se meidän perheessä tunnetaan. Toinen puisto on sininen.

Leikkipuisto on mielenkiintoinen maailma. Sen elämää hallitsee lukematon määrä kirjoittamattomia sääntöjä. Leikkipuistoetiketti. Miinakenttä, joka opitaan tuntemaan yleensä virheiden kautta. Villi länsi, jossa jokainen on omillaan. Perehdytyskurssia ei kukaan vaivaudu uusille tulokkaille pitämään.

Kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa tulee pohtineeksi, kuinka niissä tulee toimia. Yrittää haistella tunnelmaa ja pohtia toimintamalleja.

Punaisella puistollakin ovat omat ominaispiirteensä. Kaavat, joita siellä päivittäin toistetaan.

Tunnelma punaisessa puistossa ei ole äitien kesken kovin lämmin. Siellä ei puhuta kuin tutuille. Jos puhutaan, tehdään se lasten kautta. ”Onpa täti kiltti, kun ojensi sinulle lapion.”

Rattaat ja vaunut jätetään aina siistiin jonoon keinujen ja kiipeilytelineiden väliin. Keskelle ja tielle jätettyjä vaunuja katsotaan paheksuvasti, mutta kukaan ei sano mitään tai siirrä vaunuja sivuun. Paheksuminen on helpompaa.

Toisten lasten hiekkaleluja saa lainata, kunhan palauttaa. Välillä mukaan sattuu joku onneton, joka ei tätä tiedä. Mukana ovat uutuuttaan hohtavat Nalle Puh –lapiot ja Plaston traktori. Äiti seuraa kauhuissaan, kun muiden mukulat päristelevät traktorilla suuren hiekkalaatikon toisella reunalla. Äiti ei kehtaa sanoa mitään, mutta vilkuilee koko ajan puolihädissään traktoria ja sen kohtaloa.

Nokkimisjärjestyskin on selvä. Pisimpään puistoa hallinneet useamman lapsen äidit ovat reviirillään. Keskenään he juttelevat kovaäänisesti, mutta käyttäytyvät kuin muut olisivat ilmaa. Tämä on heidän valtakuntansa ja he ovat istuneet hiekkalaatikon reunalla lumituiskussa, räntäsateessa ja kesähelteillä ansaitakseen kruununsa ja valtikkansa. Sisäpiiri ei kutsu uusia jäseniä mukaan avosylin.

Viikonloppuisin puistossa ovat samat lapset, mutta tällä kertaa isiensä kanssa. Tunnelma on astetta rennompi, sillä isät ovat suurin piirtein yhtä hukassa kuin ensimmäistä kertaa tähän maailmaan tutustuvat äiditkin. Etikettivirheitä ei paheksuta yhtä suurilla silmien muljautuksilla.

Viime talvena isien talvitakkimuoti oli valkoinen. Eräänä talvisena sunnuntaina hymyilin itsekseni, kun puistossa oli viisi isää, joiden takkien väri kilpaili hangen kimalluksen kanssa. Meinasin kysyä, ovatko he maastoutumassa. En kysynyt, sillä punaisessa puistossahan ei puhuta aikuisten kesken.

Pidän puistosta. Siellä on paljon tilaa ja lapsilla tekemistä. Yhteisöllisyyttä siellä ei ole, jos sitä hakee. Surullista sinänsä. Lapset ovat onneksi niin ennakkoluulottomia, että pelmuavat keskenään välittämättä ympärillä olevien aikuisten suomalaisesta jäykkyydestä.

Ei huolta. Kyllä hekin vielä tavoille oppivat.

Lähteminen

Kotoa poistuminen ei ole koskaan pienten lasten kanssa yksinkertaista. Lähtörituaali sisältää omituisen sarjan mitä ihmeellisimpiä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat kaaosmaisesti toisiaan. Syvä huokaus pääsee aina, kun auton renkaat viimein rullaavat kotitietä.

Tänään kävimme kyläilemässä. Sinne lähteminen oli jälleen mielenkiintoinen maraton.

Koko perhe yritti siistiytyä kyläilykuntoon. Isä ylhäisessä yksinäisyydessään vessassa suki hiustuotteita kuontaloonsa. Äiti istui sohvalla vauva sylissään kaksivuotiaan toimiessa kampaajana. Määrätietoinen harjankäsittelijä suki äidin hiuksia vastakarvaan ja kuiski äidin korvaan: ”Äiti kaunis.”

Olin erittäin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta, sillä yhtenä päivänä sain kuulla: ”Äidin kainalo tuoksuu pepulle.” Niinpä.

Ulkovaatteiden pukeminen toisti jälleen kerran totuttua kaavaa. Taaperosta tämä on aina hauska leikki. Ensin hän juoksee karkuun kikatellen. Kun hänet saadaan vaatteiden luokse kaikkien uhkailujen ja raahaamisen jälkeen, heittää hän itsensä makaroniksi tai jäykäksi kaarevaksi kangeksi ja alkaa kirkua äidille: ”ISI PUKEE, ISI PUKEE!” Samaan aikaan vauva hermostuu kypärähatusta ja alkaa parkua. Koko eteinen täyttyy valtavasta kakofoniasta ja rimpuilevista raajoista.

Tässä vaiheessa äiti ja isi alkavat yleensä käyttää epätoivoisia kasvatuskeinoja. ”Jäätkö isin kanssa kotiin? Äiti lähtee sitten pikkuveljen kanssa ja sinä jäät isin kanssa kotiin.” ”Kohta äiti laittaa Salama McQueenin jäähylle!” Samat kuluneet fraasit joka kerta.

Viimein huutava vauva nököttää turvakaukalossa tutti suussaan ja rimpuileva taapero roikkuu oven kahvassa pipo päässään. Äiti ja isi vetävät hikisinä päällensä jotain, mitä ensimmäisenä käteen sattuu. Ovesta on päästävä ulos nopeasti.

Kun ulko-ovi viimein sulkeutuu selän takana, sitä kiittää onneaan, ettei tällä kerralla kenelläkään tullut kakkaa pukemisen jälkeen. Samalla toivoo, että kesä tulisi vielä vähän nopeammin. Mitä vähemmän kerroksia puettavana, sitä parempi.

Iloisesti tämä Kiljusen Herrasväki suuntasi kyläilemään. Taakse jäivät vain tuliaisiksi tarkoitetut suklaat, jotka unohtuivat eteisen pöydälle.

No, ehkä ensi kerralla sitten.

Leijonaemot

Ajauduin tänään monen mutkan kautta Leijonaemot-nimisen yhdistyksen sivuille. Jämähdin noille sivuille melkein tunniksi. Luin jokaisen sivun ja imin blogitekstejä toisensa perään. Itkin ja välillä kyynelten läpi hymyilin. Myötäelin tunteita laidasta laitaan.

Leijonaemot on erityislasten vanhempien vertaistukiyhdistys. Tarinat, joita blogissa on, ovat sydäntäriipaisevia, aitoja, arjen makuisia ja täynnä elämää.

Tunsin taas omat hölmöt arkiset narinani pyykkipinon korkeudesta idioottimaisiksi.

Seuraava runo kosketti minua kovasti ja mietin sitä pitkin päivää. Miten sitä välillä pitääkin itseään oman elämänsä keskipisteenä ja suurimpana uhrina. Huutaa omia oikeuksiaan pieniin lepohetkiin ja kiillottaa samalla kultakruunuaan. Sitten on olemassa äiti, jolla olisi täysi oikeus käpertyä itseensä ja huutaa maailmalle kirosanoja. Mutta se äiti kirjoittikin näin:

Toisen taakka on suurempi kuin toisen

Muistutan itselleni

että minä en ole tässä se päätähti

minä pääsin helpolla

Voin vain seistä selkäsi takana

ja yrittää ottaa

osan taakasta itselleni

Laineilla keinui pieni lautta vain

Blogikuolemalle on selitys! Palailimme juuri pääsiäisreissusta. Sitä tuli oltua turvallisesti omiensa joukossa, lapsiperheiden taivaassa eli Pohjolan Karibialla eli risteilyllä.

Aikamoinen kisaväsymys kohtaa, kun joutuu neljällä aterialla (2x aamiainen, 2x päivällinen) saalistamaan oman ruokansa nälkäisten ihmisten viidakossa. Tämä naarasleijona saalisti myös lapselleen ja lastenpöydän jono olikin aivan uusi kokemus. Siellä ei tunneta armoa. Tai tunsin kuitenkin. Päästin pienen tytön edelleni enkä välittänyt takana olleen miehen syvistä huokauksista. Ehkä hän tiesi enemmän kuin minä. Ehkä pienen tytön valtavat anovat silmät olivatkin huijaustaktiikka ja sysäsivät meidät jälleen yhden pykälän kauemmaksi rasvaisista lihapullista ja lurpahtaneista kurkkuviipaleista.

Laiva on mahtava elämys lapsiperheen näkökulmasta. Hisseissä emmaljungien pyörät törmäilevät toisiinsa ja vanhempien myötätuntoiset katseet kohtaavat. Pallomeren viereisillä pienillä lastenjakkaroilla istutaan rivissä ja toistetaan samoja vuorosanoja kilpaa: ”Älä heitä palloja! Väistä, että muut pääsevät laskemaan! Laske jo, että toisetkin pääsee!” Pienet naperot juoksevat pois sokerihumalaansa. Meno ei oikeastaan eroa hirveästi siitä, miten aikuiset käyttäytyvät laivan discossa paria tuntia myöhemmin. Toisten tuuppiminen, julkinen virtsaaminen ja rajojen hakeminen ovat kaikki toimintaa, jota löytyy niin pallomerestä kuin karaokestakin. Ainoa, mikä aikuisilta puuttuu, on se erotuomareiden rivi, joka kieltää pallojen heittelyn ja vie tarvittaessa jäähylle.

Hienointa on kuitenkin nähdä ne lautasen kokoiseksi avautuvat silmät ja kuunnella sitä selostuksen määrää, mitä pienestä suusta tulee tulvana illan kääntyessä yöksi hytin hämärissä. On nähty Muumipeikko ja Muumimamma! Eli siis yksi valkoinen hahmo, jolla välillä on esiliina ja välillä ei. On laskettu liukumäestä ja syöty KARRRKKIA. Kokemuksien mukana eläminen on mahtavaa ja riemu tarttuu. Näille jutuille kikatellaan vielä pitkään. 

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.

Rairuoho

Päätin muutama viikko sitten hetkellisessä mielihäiriössä kylvää lapseni kanssa pääsiäisruohon. Se oli taas sellainen heikko hetki, kun mieleeni piirtyi mukava kuva minusta ja lapsestani pöydän ympärillä tekemässä jotain viihtyisää ja samalla opettavaista yhdessä.

Olisi pitänyt taas ottaa realiteetit huomioon ja vilkaista puolikuolleita huonekasvejamme ja eläväistä (näinhän se kauniisti sanotaan, mutta kaikki äidit tietävät, mitä tuo sana todellisuudessa tarkoittaa) taaperoani ja todeta, ettei tämä tule taaskaan menemään niin kuin kuuluisassa Strömsössä.

Löysin Meidän perhe –lehden sivulta vielä ihanat ohjeet tätä mukavaa hetkeä varten.

”Lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua. Tässä vinkkimme!”

Ensimmäinen virhe. Miten niin lapset rakastavat pääsiäisruohon kanssa askartelua? Meillä ainakin koko ”askartelu” oli säestetty huudoilla ”MINÄ, MINÄ”, kun en antanut herran heitellä multaa ympäri huonetta.

”Saat tyylikkään pöydän.”

Joo, niin varmaan. Tämä vaatisi sen, että oikeasti osaisi kasvattaa jotain elävää. Meidän tekeleemme ei kyllä yhdestäkään pöydästä tee tyylikästä.

”Kastele ja seuraa kylvöäsi päivittäin (jännää myös lapsille!).”

Oli kaksi ensimmäistä aamua. Ei enää sen jälkeen.

”Jotain uutta? Kokeile vehnäorasta! Tuuheaksi kasvava vehnäoras on leveine lehtineen tyylikkään näköinen ikkunalaudalla tai pöydällä. Kaiken lisäksi se on superterveellistä. Se sisältää proteiinia sekä runsaasti kivennäisaineita, kuten magnesiumia, kaliumia, rautaa, sekä vitamiineja, kuten A:ta, C:ta, B:tä ja E:tä.”

Totta kai superäiti vielä hyödyntäisi askartelun tulokset superterveellisenä ruokana! En vain millään keksi, miten yhdistäisin vehnäoraan siihen perinteiseen ”jauhelihaa ja spagettia” –mömmöön.

”Hauska vaihtoehto rairuoholle on myös herneenverso. Kauniit versot ovat herkullinen, rapsakas lisä salaattiin ja leivälle. Lapselle riittää ihmettelyä, miten pienestä herneestä voi kasvaa pieni puu!"

A.  Mikä ihme olisi pääsiäisherne?! Ja mikä tekee siitä erityisesti ”hauskan”?

B. Meidän lapsella se ihmettely kohdistuisi siihen, kuinka äiti sai taas tapettua yhden kasvin. Opetus käsittelisi siis uuden elämän sijaan kuolemaa.

Näin lopuksi vielä meidän kaunis ja upea tekele. Saa sitä olla itsestään ylpeä: