Eroa ja Ahdistusta

Veljekset ovat siirtyneet kesän aikana eri leireihin. Toinen raahautuu vaivalloisesti ryömien perässäni. Ulinaa ja valitusta kestää niin kauan kunnes pieni naama kurkistaa oven takaa ja tutin taakse leviää hymy. Äiti löytyi. Vessasta. Ilo ei aina ole yhtä voimakas molemmin puolin. Maailmassa on joitakin paikkoja, joissa kaipaa yksityisyyttä.

Isompi taas on kyllästynyt äitinsä seuraan totaalisesti. Mihin tahansa hän on lähdössä, kuuluu jossain vaiheessa varmisteleva kysymys: ”Ei äiti lähde mukaan?” Ja tämä kysymys on toiveikkaan iloinen eikä suinkaan hätääntyneen surullinen. Äitiä ei kaivata. Ei mukaan, ei sotkemaan leikkejä, ei komentamaan eikä häiritsemään.

Olen ottanut tavaksi laskea vauvan vatsalleen matolle, selkä minuun päin. Tällöin saan kaksi sekuntia aikaa poistua juosten huoneesta ennen kuin vauva havaitsee äidin kadonneeksi.  Myös isoveli on alkanut ottaa etäisyyttä ryömivään pikkuveljeensä. Jos mittarimato lähestyy uhkaavasti autoleikkejä, menee huoneen ovi nopeasti kiinni tuholaisen nenän edestä. Oma rauha ja seurankaipuu ovat pahasti ristiriidassa.

Toinen haluaisi siis jo seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa ja toinen ei missään nimessä haluaisi seikkailla ilman äidin rajoittavaa läsnäoloa. Toisen työntää kaksin käsin päätä kauemmas, kun äiti yrittää pussailla. Toinen katsoo jumaloiden ja pitää kaksin käsin päästä kiinni. Irtipääseminen on vaikeampaa.

On hassua löytää itsensä välillä kerjäämässä toiselta pusuja ja halauksia ja vastavuoroisesti karkaamassa toisen ulottumattomiin, ettei koko ajan tarvitsisi kantaa sylissä.

Sen olen kuitenkin oppinut, että edessä on vain enenevissä määrin eroa ja ahdistusta. Se eroahdistus taitaa loppujen lopuksi ollakin äidillä.

Eroahdistuksen sanotaan johtuvan siitä, että vauva ymmärtää vähitellen olevansa oma yksilönsä. Miksi kutsutaan sitten sitä, kun äiti ymmärtää lastensa olevan omia itsenäisiä yksilöitään?

Minä varmaan sitten ryömin murrosikäisten perässä ulisten ja valittaen.

Pääsiäisnoidan tarina

Olen alkanut nauttia kotona olosta kovasti.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ennen jotenkin kärsinyt kotiäitiydestä. Nyt vain on alkanut tuntua siltä, että en missään nimessä haluaisi olla muualla.

Se on hieman yllättävää. Vuosia ennen lapsia eräs työkaveri kysyi, kauan aion olla kotona, jos lapsia on tullakseen. Vastasin, että puoli vuotta. Vastaukseni kertoo kyllä osin myös siitä, kuinka pihalla olin vauvoista ja kuinka vähäistä tietämykseni oli äitiysvapaasta.  Mutta vastaus kertoo myös siitä, kuinka ajattelin äitiyden olevan vain pieni sivujuonne elämässäni. Varikkokäynti opiskelun ja työelämän välissä. Ei mikään pysyvä olotila.

On ollut jopa vaikeaa myöntää itselleen viihtyvänsä lasten kanssa kotona. Olen pohtinut, mistä tämä vaikeus kumpuaa. Pohdinnoissani olen päätynyt syyttämään yleisiä asenteita kotiäitiyttä kohtaan. Kotiäitiys ei ole se mediaseksikkäin ammatti. Kotiäitiys on ennemminkin asia, jolla pelotellaan naisia. Varo vain, ettei sinusta tule sellaista! Kotiäiti on joko todellisuudesta syrjäytynyt hieman hörhähtänyt naishenkilö tai sitten niinamikkosmainen julistaja, jonka mielestä napanuoraa ei tarvitse katkaista ennen täysi-ikäisyyttä. Kotiäiti on entisajan pääsiäisnoita. ”Jos et käy koulujasi hyvin, voi sinustakin tulla sellainen.”

Ei ole kauaa, kun mediassa kohistiin hoitovapaan lyhenemisellä. Taas taustalta löytyi pelottelun aihetta naisille. ”Kotiäideistä tulee työttömiä ja he jäävät ikuiseen palkkakuoppaan”, kuului kauhutarina tällä kertaa.

Kuva, joka kotiäidistä piirtyy, ei ole enää madonnamaisen kaunis. Nykyään vain äitienpäivänä maalaillaan tätä ikiaikaista ihannetta, jossa harras äiti kasvattaa pyyteettömästi ja hellästi katrastaan. Muina päivinä otsaan isketään laiskan työnvieroksujan leima. On outoa haluta kasvattaa lapsia kotona ja vieläpä pitää siitä.

Historia on myös antanut oman painolastinsa sille, miksi moderni nainen ei saa nähdä kotiäitiyttä varteenotettavana uravaihtoehtona. On kovin 50-lukulaista viihtyä pidettynä naisena kotona ja hoitaa lasta. Ennen naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt kun vaihtoehtoja on, ei sitä perinteistä vaihtoehtoa ole luontevaa valita. Sen ylle piirtyy edelleen pakon luoma varjo. Naisen tulisi ansaita ja vaatia itselleen ”parempaa” kuin kotiäitinä oleminen. Kaiku, joka kotiäiti-sanaa seuraa, ei ole ihailua herättävä.

Siellä sitä vaan sohvalla maataan ja nostetaan tukia. Kaiken lisäksi ajetaan vielä bussilla maksutta! Menisivät töihin ja maksaisivat veroja. No, saavat sitten itseään syyttää, jos jäävät työttömiksi. Oma moka.

Jos työstään tykkää, on työ liian helppoa. Tämä on suomalainen mentaliteetti. Töissä ei missään nimessä saa olla kivaa ja jos on, se tarkoittaa sitä, että pomoa kusetetaan eikä kukaan tee oikeasti töitä. Töissä pitää kärsiä ja siitä pitää valittaa. Sen takia kotona lasten kanssa viihtyvä kusettaa valtiota eikä oikeasti tee mitään. Tästä samaisesta syystä kotiäiti ei uskalla myöntää viihtyvänsä, jottei kukaan leimaisi laiskuriksi. Jos on liian kivaa, olisi jo aika siirtyä ”oikeisiin töihin”.

En siirry. Ainakaan ihan vielä. Ehkä kohta.

Mutta sitä ennen aion nauraa ja nauttia, ihmetellä ja kummastella, menettää hermoni ja raivota, itkeä ja rakastaa. Ottaa kaiken irti näistä vuosista.

Pidän kuitenkin luutani ja mustan kahvipannuni lähellä, jotta voin tarvittaessa toimia pelottavana esimerkkinä siitä kurjuudesta, mihin kotiäidit on tuomittu.

Identiteetin metsästys

Sinä päivänä, kun synnyin äidiksi sain enemmän kuin ansaitsin. Äitiyshän on titteli, jota ei jaeta ansioiden mukaan vaan ennemminkin arpaonnella, ja minä (joka en ikinä voita mitään) olin saanut pääpalkinnon. Joskus sitä toivoisi, että joku edes vilkaisisi CV:n ennen kuin palkkaisi toisia äideiksi, mutta pelästyn aina toivettani. Kuka tietää, ehkä olisin itse silloin jäänyt nykyistä toimeani vaille. Iloitsen siis vain hiljaa hyvästä tuuristani.

Ennen äitiyttä minulla oli paljon lupauksia:

Minusta ei tulisi koskaan äitiä, joka päätyy kaikissa bileissä viimein kertomaan omaa synnytyskertomustaan.

Minusta ei koskaan tulisi äitiä, joka ei osaa puhua muusta kuin omista lapsistaan.

Minä en menettäisi naiseuttani ja identiteettiäni.

Minä matkustelisin omatoimisesti kuten aina ennenkin.

Sitä en onneksi luvannut, että elämäni ei saisi muuttua, sillä sitähän minä oikeastaan odotin ja halusin.

"Lupaukset on tarkoitettu rikottaviksi", sanotaan, mutta en todella arvannut, kuinka kovasti joutuisin pinnistelemään, että saisin pidettyä edes noiden lupausten riekaleista kiinni.

Olen löytänyt itseni kuvailemassa kärsimyksiäni synnytyshuoneessa dramaattiseen äänensävyyn yleisölle, jonka kiinnostuksesta en voi olla ihan varma. Olen kaivanut puhelimeni esille näyttääkseni niiiiin hassun/söpön kuvan lapsestani jollekin muulle kuin isovanhemmille. Olen myös huomannut, etten ole välttämättä meikannut moneen viikkoon ja päälläni olleet vaatteet ovat ylisuuria t-paitoja collegehousujen kera. Perheemme viime kesän lomamatka oli myös suunnattu tutun turistikohteen "lapsiystävälliseen" hotelliin turvallisen matkanjärjestäjän kautta.

Miksi pinnistellä? Miksi ei vain luovuttaa? Seison kuin veneen reunalla äitiyden meren velloessa allani. Miksi en vain sukeltaisi ja luovuttaisi itseäni äitiydelle?

Siksi, koska olen muutakin kuin äiti. Ehdottomasti ja kieltämättä olen ensisijaisesti äiti (enkä muuten asioiden haluaisi olevankaan), mutta olen minä muutakin. Aivan samalla tavalla kuten lapseni ovat muutakin kuin vain minun lapsiani. Heidän oma identiteettinsä kehittyy päiväpäivältä. Samoin minunkin. Tulen aina olemaan heidän äitinsä ja he ovat minun lapsiani, mutta onneksi olemme myös paljon muuta.

Olen nainen. Olen vaimo. Olen ystävä (ainakin yritän, kaverit!). Olen lapsi. Olen sisko. Olen hankkinut pätevyyden eräälle alalle. Olen opiskelija. Olen suomalainen. Olen kaikkea tätä muun muassa ja sen lisäksi äiti. En halua minkään näistä valtaavan alaa niin paljon, että muut häviäisivät. Tärkeysjärjestys voi tietenkin muuttua, mutta silti ne kaikki pysyvät listalla. Jokainen osa-alue antaa toiselle jotain. Siksi haluan pinnistellä, että en antautuisi vain yhdelle roolille. Vaikkakin se rooli olisikin se kaikista rakkain.