Huono päivä

Se on sitä stressinhallintaa, kun molemmat lapset huutavat samaan aikaan. Mitään ei saa tehtyä, kun yrittää vaan juosta tilanteesta toiseen ja pelkästään selvitä päivästä järjissään. Kaikkea säestää jatkuva huuto.

Vauva haluaisi olla vain sylissä ja taapero haluaa milloin mitäkin. "Äiti leikkii! Mennään syömään! Haluaa heittää (pikkuveljeä pikkuautolla)! Anna! Ota! Syliin!" Työmiehillä on sentään peltorit päässä suojaamassa korvia kovalta melulta.

Kaaoksella on tapana kasautua. Sammuttaessa yhtä tulipaloa ovat lapset sytyttämässä jo seuraavaa. Kun vaihtaa vauvan vaippaa, on taapero kiskomassa verhoja alas. Kun laittaa verhoa takaisin, puklaa vauva vaatteensa sotkuun. Kun vaihtaa vauvan vaatteita, on taapero kiivennyt ruokapöydälle, ottanut talouspaperirullan ja koristelee sillä asuntoa. Ja jos äiti erehtyy edes harkitsemaan, että kävisi itse vessassa, seisoo taapero jo olohuoneen pöydällä.

Bonuksena meneillään on uhmaikä, jonka myötä jokainen käsky, kielto, kehotus, pyyntö tai edes ehdotus saa vastaansa itku-potku-raivarit.

Mielessään sitä näkee pienten sarvien kasvavan pellavaisesta päästä.

 Thank God for TV!

Edes viisi minuuttia hiljaisuutta, kun napsauttaa hypnoottisen Disney-propagandan pyörimään. Pääsee siivoamaan sotkuja ilman, että seuraava olisi jo tekeillä. Vauva sylissä tietenkin, koska tänään on sylipäivä.

Sylipäivä johtuu taas siitä, että vauva on ottanut ihastuttavan kehitysaskeleen ja kääntyy vatsalleen. Koko ajan. Kaikkialla. Lattialla, sängyssä, hoitopöydällä, sohvalla, sitterissä, sylissä(?). Ongelmana on, ettei vauva viihdy vatsallaan. Itku alkaa siis viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapsi on laskettu sylistä. Näinä päivinä sitä jotenkin unohtaa pysähtyä ihastelemaan lapsen kehityksen ihmeellisyyttä.

Huonoon päivään perinteisesti kuuluu, että siihen ei lähdetä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olo on mahdollisimman riutunut ja pussit silmien alla tummemmat kuin koskaan. Pyörivä paketti piti nimittäin yöllä kääntää kerran tunnissa takaisin selälleen, jotta uni jatkuisi.

Mutta hopeareunus se on etsittävä tästäkin pilvestä. Tällaisia päiviä on onneksi aika harvoin. Tuntuu siltä, että taapero aistii äidin tunnelmat. Tietää, milloin kannattaa heittää ranttaliksi, että saa suurimman show’n aikaan. Huono päivä alkaa yleensä äidistä ja äidin huonosta tuulesta. Jo aamulla oravanpyörä on siis valmis ja päivän mittaan se vain kiihdyttää vauhtiaan. Kun äiti käy kulman takana jälleen kerran laskemassa miljoonaan, hengittämässä syvään ja pakottamassa itsellensä positiivisen Puuha Pete-asenteen ("Onnistuuko? Tietenkin!") alkaa päivä yleensä rullata edes hieman kivuttomammin.

Ainakin seuraavat kaksi minuuttia.