Itsehoito

No niin! Nyt on jo valoa tunnelin päässä ja taas yksi tauti selätetty tässä taloudessa. Pienimuotoiset tuuletukset siis. Arki lähtee rullaamaan ja ehkä pienen karanteenin jälkeen uskaltaudumme muiden ihmisten joukkoon.

Ei ole kiva tauti tuo. Ei.

Kaiken mahdollisen muun lisäksi lapsemme päätti tänään sahata omaa oksaansa keksimällään itsehoitomenetelmällä. Aamulla touhuillessamme kukin aamurutiineja omilla tahoillamme päätti taapero asettua jo pöydän ääreen odottamaan aamiaisen saapumista eteensä. Kuulin yhtäkkiä mieheni epäuskoiset ”mitäihmettätäällänyttapahtuueivoiollatotta”-huudahdukset. Uskaltamatta ajatella jälleen kerran todellisuutta, joka minun olisi kohdattava, kysyin varovasti toisesta huoneesta: ”No?”

Pieni potilaamme oli saanut kätösiinsä D-vitamiinipurkin ja ahtoi suuhunsa liian hyvänmakuisiksi tehtyjä pikku pastilleja kuin viimeistä päivää.

Hysteerisenä äitinä aloin tietenkin pohtia kaikkia vaihtoehtojani myrkytyskeskuksesta googlen katalaan omalääkäriin. Päätin kuitenkin ensin lukea purkin kylkeä:

”Liiallisella nauttimisella voi olla laksatiivisia vaikutuksia.”

RIPULIPOTILAALLA?!?!

Kylmä hiki nousi pintaan, kun päässäni alkoivat pyöriä kauhukuvat päivän kulusta. Ilmeisesti D-vitamiiniaddikti ei ollut ehtinyt nauttia kovinkaan montaa pikkuherkkua, sillä selvisimme ilman pelättyjä sivuvaikutuksia. Edessä tulee siis olemaan vain pieni tauko ravinnelisistä ja pikainen siirtyminen siihen pahanmakuiseen vaihtoehtoon.

Vieroitusoireet ovat ilmeiset, sillä tänään kuului vähänväliä anova pyyntö: ”Saanko deevitamiimia?”