Pienet kädet tuuppaavat isän jalkoja:
”Töniminen on kivaa!”
Tuima äidillinen ilme kasvoille ja tutut torut: ”Ketään ei
saa töniä. Onko sinusta mukavaa, kun joku tönäisee sinua? Nii-in, ei ole.”
Opetellaan reiluutta ja empatiaa, toisen ihmisen asemaan
asettumista. Reiluus ei kuitenkaan ole niin helppoa minullekaan. Mitä on
reiluus ja oikeudenmukaisuus? Saako töniä, jos tarkoitus on hyvä? Saako töniä
ihan vähäisen, jos tarkoitus on hyvä?
Reilu kilpailu. Olympialaisten aikaan ajankohtainen aihe.
Mitä reilu kilpailu itse asiassa on? Sitä, ettei kukaan huijaa. Sitä, että kaikki
aloittavat samalta lähtöviivalta. Mutta eivät ne kuitenkaan aloita. Onko
kilpailu koskaan reilua? Aina on häviäjiä. Riparilla huudettiin aina kisan
lopuksi: kaikki voitti! Onko se reilua?
Entä empatia sitten. Kenen asemaan pitää asettua? Uhrin?
Tekijän? Ketä pitää ymmärtää vai pitääkö ketään?
Äidille on selvästi tullut kyselykausi.
Helpointa on asettua omaan asemaansa. Etenkin silloin, kun
on se uhri. Ja ehkä liian monesti tuntee olevansa. Vääryyttä huudetaan ja
punaista korttia heilutetaan, kun omia oikeuksia on poljettu. Tuomari on
puusilmä!
Lapsi saa kiellosta valtavat raivarit. Näen hänen itkuisissa
silmissään tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Äiti ei ole reilu. Eikä varmasti tunnu
kovin oikeudenmukaiselta. Äiti ei aina itsekään kerkeä hahmottamaan, onko
täysin oikeudenmukainen ja reilu.
Rooli moraalinmittarina ja totuuden torvena on välillä
monitahoinen. Oikeudenmukaisuuden veteen piirretty viiva pitää lapsille tehdä
syväksi raja-aidaksi, jota ei saa ylittää. Vaikeus on mustavalkoisuudessa.
Kun kuitenkin haluaisi opettaa kaikki elämän värit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti