Äiti kasvoi tänään.
Kasvu ei ehkä ollut käyrien mukaista, mutta kasvoi kuitenkin. Välillä on ollut miinuskäyrää ja välillä plussalla. Pyrähdyksiä ja lisäkontrolleja.
Kasvun myötä uhmakin välillä vaivaa. Uhmaksi sitä ei vain ilmeisesti enää virallisesti kutsuta. Se on tahtoikä.
Äiti tahtoo.
Monenlaisia asioita. Välillä omat tahtokohtaukset on salakavalasti kääritty kultaiseen paperiin nimeltä "lapsen parhaaksi". Silloin ne menevät paremmin nikottelematta alas, vaikka jälkimaku voikin olla karvas.
Tämä äiti on kerran myöntänyt oman tahtonsa ihan julkisestikin. Alttarilla. Jonkinmoinen rituaali olisi pitänyt suorittaa varmaan silloinkin, kun äiti tahtoi olla äiti. Olisi pitänyt julkisesti vannoa vala. Tehdä sopimus. Silloin muistaisi ehkä sen tahdon paremmin kuin ne päivittäiset tahdot, jotka houkuttelevat viekkaudellaan.
En tarkoita, että äidin pitää luopua kaikesta (kuten omasta tahdostaan) tullessaan äidiksi. On vain hyväksyttävä, että omien tahtokohtausten edelle menee pieni ihminen.
Se voi tuntua joskus hurjalta ja kurjalta. Äidille voi tulla kiukkukohtauksia, eroahdistusta ja mustasukkaisuutta, kun ei vielä osaa hallita tunteitaan. Minäkin haluun!
Sitä kutsutaan kasvukivuksi. Ja kipeää se välillä tekeekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti