En ennen juonut kahvia. Ainakaan paljoa. Olen ollut enemmän
tee-ihmisiä.
Pienenä pakottauduin maistamaan kahvia. Väitin, että vain
Costa Rica –kahvi on hyvää. Ei sekään ollut.
Raskauksieni alussa kahvi on perinteisesti ällöttänyt minua.
Muistan esikoista odottaessani erään kokouksen, jossa kaikki joivat kahvia.
Minua oksetti. En muista kokouksesta muuta kuin valkoiset kahvikupit, jotka
olivat täynnä ällöttävää mustaa nestettä, joka lemusi kaikkialle. Yritin olla
hengittämättä nenän kautta, jotta voisin paremmin. Mieleni teki huokaista
syvään aina, kun joku santsasi. Katsoin inhoten termoskannusta kuppiin
valunutta nestettä.
Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on tullut kahvinisti,
kahvisti.
Sama syy, joka mahassa ollessaan karkotti minut mahdollisimman
kauas Saludoista ja Kulta Katriinoista, on tehnyt minusta kofeiinin
uskollisimman orjan.
Äiti tarvitsee vähän piristystä.
Koska kroonista väsymystä ei voi hoitaa luomusti nukkumalla,
on se parannettava teennäisesti. Lipittämällä sumppia.
Ja ai, että on hyvää.
Nykyään juon aamukahvia, päiväkahvia, jääkahvia, lattea,
kahvikahvia ja kaikkea, mikä on paahdettu tummaksi tai vaaleaksi. Ei sen väliä.
Kahvi on myös aikuisten juttu. Se on ollut aina. Sitten on
aikuinen, kun juodaan kahvia. Keitetäänkö kuule kahvit? Ihanan turvallista.
Lapselle voi aina sanoa, että tämä on äidin kahvi. Ei
tarvitse jakaa. Kukaan ei haluakaan osingoille. Äidin oma kahvi.
Muki kädessä (olenhan muki-sukupolvea) on mukava nostaa
jalat ylös ja sanoa:
”Äiti juo tän kupin kahvia ja tulee vasta sitten.”
Oma rauha.
