Krapula

Se seuraa vääjäämättä. Ja kaikenlisäksi pahenee iän myötä.

Krapula. Morkkis.

Henkinen sellainen.

Tekee mitä tahansa, tuntee silti tekevänsä väärää asiaa. Leikkiessä lasten kanssa huutavat pyykit ja imuri huomiota puoleensa. Lasten ollessa hoidossa kuristaa ikävä kurkkua. Tehdessä tekemättömien töiden listaa kroppa marisee lepoa. Levätessä tekemättömät työt murjottavat vieressä. Suurimman palan kurkkuun ahtaa lause, jonka joutuu sanomaan liian usein: ”Äiti ei nyt ehdi.”

Jo alkaa päätä jomottaa ja pahaolo yrittää ottaa valtaa.

Kun osaisikin vain carpata. Elää hetkessä. Jättää murheet huomisen huoleksi. Olla läsnä.

Elämänhallinnan guruilla on varmasti pussillinen niksejä, kuinka ”priorisoit elämäsi arvot järjestykseen” ja ”olet oman elämäsi henkilöstöjohtaja”.

Jos se olisikin niin helppoa.

Ehkä tämä krapula ei kuitenkaan ole sellainen, joka pitäisi kokonaan hoitaa. Pieni jomotus auttaa pitämään palapelin, jota arjeksi kutsutaan, edes hieman kasassa. Vaikka joku pala aina onkin vähän hukassa. Pelkkä hetkeen heittäytyminen on luksustuote, jonka saa ostaa vastuuttomuuden hinnalla.

Vastuu tuo mukanaan krapulan.

Skål!

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Rusinapullaa

Lapseni poimii rusinat pullasta. Kirjaimellisesti. Hän kaivaa pienillä sormillaan rusinat pullapalan keskeltä ja hihkuu: "Usina!"

Samoin hän kerää siskonmakkarat keitosta ja kananpalat riisin keskeltä. Etsinnän lomassa saattaa välissä tokaista: "Missä kana?"

Minä olen sitten se, joka kärsimättömänä naputtaa vieressä: "Pitää syödä lautaselta muutakin."

Elämä ei ole pelkkää rusinaa tai siskomakkaraa, tekisi mieleni opettaa. Välillä pitää syödä palsternakkaa tai kuivaa riisiä.

Pidän omassa viisaudessani poikani ruokailutottumuksia lyhytnäköisinä. Ei elämää voi kulkea vain herkutellen ja parhaita paloja napsien. Pitää tottua myös siihen vähemmän makoiseen puoleen. Ei ainakaan kannattaisi ahmia kaikkia namipaloja ensimmäisenä. Pitäisi olla säästeliäs. Lyhytnäköisyydellä tekee itselleen vielä karhunpalveluksen.

Yhtäkkiä havahdun (onneksi). Hei haloo! Kyllä sitä ihminen voi saada aikaan syväluotaavaa filosofiaa taaperon ruokailusta. Vääntää siitä omia analyysejaan ja todeta kuivakasti, että tollasella menee vielä elämä pilalle, kun vaan rusinat poimii pullasta. Nii!

Mitä sitä voi parivuotiaalta vaatia? Että heti pitäisi osata syödä monipuolisesti ja arvostaa perunoiden merkitystä keitossa. Onko se sitä luterilaista suomalaisuutta, ettei edes lapsi saisi nauttia ruoan herkullisimmista osista. ”Jos tollaseen tottuu, ni laiskistuu eikä opi ymmärtämään todellisuutta.” Justiinsa joo. Osaa sitä kyllä välillä olla oikein ilonpilaajien aatelia.

Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia lapsen maailmankatsomuksesta ja rentoutua. Rentoutua etenkin kasvatuksen suhteen, eikä koko ajan ajatella, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Jos lapseni ei menesty elämässä, niin ruoskinko sitten itseäni, että miksi annoit kaivaa ne rusinat siitä pullapitkosta.

Se on joku äidillinen synti, että pitää kaikessa olla kuin haukka, ettei vaan nyt tee virhettä ja koko lapsi menee sen myötä aivan pilalle ja kasvaa kieroon. Suomen vankilatkin ovat varmaan täynnä niitä, jotka söivät keitosta lapsena vain siskonmakkarat.

Pitäisi oppia näkemään metsä puilta ja keskittyä isompiin linjoihin. Ohjata hellästi, mutta varmasti. Ei nihittämällä yksityiskohdista ja hengittämällä niskassa.

Näin sitä tehdään taas itsensä kanssa sunnuntain ratoksi hyviä sopimuksia kasvatusperiaatteista. Rentoudu. Niin varmaan. Huomenna on neuvolapäivä. ”Huono äiti”-syndrooma nostaa päätään, kun lapsi kasvaakin miinus ykkösellä, eikä nolla käyrällä. ”Nyt sen elämä on pilalla ja se on minun syy, kun en vahdi sitä palsternakan syöntiä riittävän tarkasti.” Oi voi.